Turvallisuuspolitiikasta on vuoden 2014 aikana Suomessa keskusteltu niin vilkkaasti, että kukaan tuskin voi sanoa, että tästä teemasta ei meillä puhuttaisi avoimesti. Toiselta on tärkeätä, että maan hallituksella ja tasavallan presidentillä, joilla on vastuu turvallisuuspoliittisesta linjasta, lähtee yhtenäinen viesti siitä, mikä maa linja on. Tässä sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistö että ulkoministeri Erkki Tuomioja ovat onnistuneet vuoden aikana jatkuvasti muuttavan tilanteen keskellä hyvin.

Edellisen kylmän sodan aikana 1940-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Suomen turvallispolitiikan johtotähti oli rauhan ylläpitäminen rajoillamme ja Suomen pitäminen konfliktien ulkopuolella.  Suurvaltojen välisen suoran aseellisen yhteydenoton tiedettiin lopulta johtavan ydinaseiden käyttöön ja siksi Suomi osaltaan pyrki lisäämään Euroopan vakautta. Parhaiten ja jopa koko konfliktin suursodan välttäneen lopputuloksen kannalta Suomi vaikutti tähän 1970-luvulla ETY-prosessin kautta.

Suomen kylmän sodan historian vuosiin mahtuu vaiheita, jotka antavat aihetta itsekritiikille, mutta lopputuloksen kannalta 70 vuotta sitten omaksuttu linja, jossa Suomen turvallisuus nojasi ulkopolitiikan ja itsenäisen puolustuskyvyn varaan osoittautui toimivaksi. YYA-sopimus merkittävästi rajoitti ulkopoliittista liikkumavapauttamme, mutta taitavasti luovien J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston johdolla selvisimme. Myös Koiviston seuraajat Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja nyt Sauli Niinistö ovat pitkälti jatkaneet idän suhteissa toisen maailmansodan jälkeen omaksuttua suurta linjaa.

Nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja vahvoissa rinnastuksissa menneen ja nykyisen välillä on vaaransa. Vladimir Putinin johtama Venäjä ei ole Neuvostoliiton kaltainen Yhdysvaltojen taloudellisen ja sotilaallisen aseman globaalisti haastamaan kykenevä supervalta. Monet merkit kertovat, että Ukrainan suunnalla tehdyt sotatoimet ovat jo ylittäneet sen kantokyvyn ja maa on öljyn hinnan samanaikaisen laskun vuoksi ajautunut vakavaan taloudelliseen kriisiin, jonka vanavedessä tulee poliittinen epävakaus. Vallanpitäjien ikivanha keino ollut alkaa osoittaa kansalle ulkoisia vihollisia siinä vaiheessa, kun tyytymättömyys heihin lisääntyy. Venäjällä Natosta on jo tehty syntipukki Venäjän pitkälti itse aiheutettuihin vaikeuksiin. Tässä asetelmassa on realistista pohtia sitä, että miltä Suomen hakeutuminen Naton jäseneksi Venäjän näkökulmasta näyttäisi ja mihin kauppapoliittisiin vastatoimiin se mahdollisesti johtaisi. Esimerkiksi, sillä että Finnairilta kiellettäisiin Venäjän ilmatilan käytön Aasian lennoilla, olisi merkittäviä vaikutuksia maamme  talouteen monista muista kysymyksistä puhumattakaan.

Uhkakuvien maalailijoista Suomen aseman osalta ei nykypäivänä ole puutetta. Putin ja Venäjä tulevat meitä päivittäin vastaan iltapäivälehtien lööpeissä.  Joskus pahimpia kauhuskenaarioita lukiessa tuntuu unohtuvan, että elettiin täällä silloin kuin naapurilla oli tukikohta Helsingin kupeessa Porkkalassa. Suomi on nyt tukevasti EU-jäsenyyden ja Nato-yhteistyön myötä osa länttä. Puolustusvoimien valmius on vähintäänkin samalla tasolla kuin edellisen kylmän sodan kuumimpina vuosina. Puolutusyhteistyö Ruotsin kanssa tiivistyy jatkuvasti. Vahvojen länsisuhteiden lisäksi osa Suomen linjaa on se, että itänaapurin kanssa halutaan vaikeuksista huolimatta ylläpitää keskusteluyhteyttä. Viimeksi eilen tästä kuultiin, kun presidentti Sauli Niinistö soitti Venäjän presidentille ja keskusteli hänen kanssaan Ukrainan tilanteesta.