Kiitos dos. Vesa Hirvoselle rehellisestä ja avoimesta pohdiskelusta, kuinka selviämme jo nyt konservatiiveihin ja liberaaleihin jakautuneessa kirkossa niin, että kirkko pysyisi kasassa. Arvostan sellaista puhetta, jossa ns. kissa nostetaan pöydälle (https://www.kotimaa.fi/blogit/virkakysymyksen-uusi-tuleminen/).

Hieman minua jäi vaivaamaan sellainen Vesan tekstissä julkilausumaton ajatus, että onko tässä nyt tarkoitus osoittaa konservatiiveille oma reservaatti, jossa erilaiset konservatiiviheimot voisivat vl-liikkeen tavoin elää ”itsenäisesti” suuren ja liberaalin kansankirkon keskellä - kunhan konservatiivit vain mukautuvat kansankirkon muutoksiin, sen vallankäyttöön ja pitävät oman varsinaisen elämänsä siellä reservaatissa muilta piilossa?

Suhteessa konservatiiveihin em. blogin sävy on alentuva. Oletettuun kirkon enemmistöön jäävät liberaalit korkeintaan saavat osakseen konservatiivien taholta siedätyshoitoa, jos nyt ymmärsin edes sinnepäin..?

Onko meillä vaihtoehtoja?

Entä jos katsottaisiin asiaa vielä laajemmin: puretaan tämä dikotomia konservatiiveihin ja liberaaleihin ja puhutaan suoraan henkilöseurakunnista, jotka muodostettaisiin Suomen ev.lut. kirkon sisälle.

Henkilöseurakunnilla voisi olla joko uudelleen määritelty hiippakuntaperusteinen tai peräti koko Suomen ev.lut. kirkon kattava yhteinen kirkollisveroprosentti. Kirkollisveron tuoton jakoperuste voisi olla sekä alueellinen (asukasmäärän mukainen) että jäsenperusteinen (kunkin henkilöseurakunnan ilmoitettu ja vuosittain tarkistettu jäsenmäärä).

Niinpä ainakaan pk-seudulla ei olisi enää alueellisesti nimettyjä seurakuntia (esim. nykyinen kotiseurakuntani Malmin srk), vaan alueella voisi toimia useita erikseen nimettyjä henkilöseurakuntia, joilla olisi kirkkolain velvoittamat tehtävät hoitaa sanan julistaminen ja sakramenttien toimittaminen sekä diakoniatyö ja näiden ohella kaikki se, mihin seurakunnilla olisi varaa ja halua.

Messuyhteisöt toimivat jo - miksei muukin?

Siirtymävaiheessa henkilöseurakunnilla voisi olla yhteinen hallinnollinen kirkkoherra, kuten kirkkolaki edelleen mahdollistaa. Malmin alueella, Pihlajamäen kirkossa, toimii jo nyt hyvin nuoria aikuisia ja perheitä tavoittava messuyhteisö. Se ei ole henkilöseurakunta, vaan jumalanpalvelusyhteisö, mutta sen toiminnan perustalle olisi mahdollista rakentaa oma henkilöseurakunta.

Koska diakoniatyö ja sielunhoito eivät kohdistu vain jäseniin, henkilöseurakuntien velvollisuus olisi pitää huolta siitä, että tämä kirkon sielunhoidollinen ja diakoninen velvoite toteutuisi jäsenyydestä riippumatta. Siksi tarvitaan myös alueella asuvien kokonaisluku määrittämään kirkollisveron jakoperustetta.

Kirkolliset rakennukset olisivat luonnollisesti yhteisessä käytössä: esim. samassa kirkossa klo 10 olisi yksi messu, klo 13 seuraava messu, klo 16 seuraava messu.. jne. Näinhän toimitaan monissa seurakunnissa jo nyt, mutta tuo jako on nykytilanteessa kielellinen - ei teologinen / toiminnallinen.

Monissa pk-seudun ulkopuolella olevissa seurakunnissa tällainen henkilöseurakunta voisi olla nykyisin toimiva seurakunta, jonka alueella asuvien enemmistö kokee luontevasti kodikseen. Mutta lähtijöiden ei olisi pakko erota kirkosta, vaan he voisivat liittyä johonkin toiseen ev.lut. henkilöseurakuntaan asuinpaikastaan riippumatta.

Hyvin mahdutaan jo nyt eri kielisten ryhmien kanssa samoihin tiloihin ja niitä yhteisvastuullisesti hoidetaan. Mikäänhän ei estäisi muodostamasta edelleen seurakuntayhtymiä tai muita hallinnollisia kokonaisuuksia - esim. uusia hiippakuntia - jotka hoitaisivat yhteisiä kiinteistöjä ja miksei taloutta ja virkojakin.

Jäsenet valinnan edessä

Isona haasteena olisi luonnollisesti se, että jokaisen nykyisen alueseurakunnan jäsenen tulisi ilmoittaa jatkossa, minkä luterilaisen henkilöseurakunnan jäsen haluaa olla, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja millaista teologiaa ja toimintaa po. seurakunnassa haluaa jäsenyydellään edustaa.

Kilpailu uusien henkilöseurakuntien jäsenistä voisi äityä rumaksi, mutta ennen tätä muutosta tulisi laatia yhteiset pelisäännöt, joiden myötä pidettäisiin huolta siitä, että omaansa saisi kehua, mutta muita ei voisi arvostella.

Automaattisesti kukaan ei siten siirtyisi / jäisi mihinkään alueseurakuntaan, vaan kaikki nykyiset jäsenet joutuisivat valitsemaan kuulumisseurakuntansa (vaikka se olisikin jo alueella toimiva seurakunta). Jäsenyydellä olisi siis väliä - aidosti ja merkityksellisesti.

Tiivistelmänä: kirkollisvero olisi siis kaikille sama, mutta toiminta ja teologia erilaisia. Yhdenvertaisuus ja valinnanvapaus toteutuisivat samanaikaisesti. Itsenäiset henkilöseurakunnat voisivat kutsua itse työntekijänsä ilman monimutkaista ja pitkää julkista vaalimenettelyä.

Hiippakunnat olisivat hallinnollisesti jossain määrin nykyisen Porvoon hiippakunnan kaltaisia: ne olisivat tietystä maantieteellisestä alueesta riippumattomia hiippakuntia. Niihin kuuluvat seurakunnat valitsisivat / kutsuisivat itse piispansa (kuten nykyisinkin tapahtuu kielellisin perustein). Luotan vahvasti siihen, että nykyisistä piispoista kaikille riittäisi kaitsettavaa näin muodostettavissa hiippakunnissa / henkilöseurakunnissa.

Emme tarvitse siis mitään kirkollisia reservaatteja, vaan itsenäisesti vaaleilla ja jäsenyyskampanjoinnilla muodostettavia henkilöseurakuntia Iso-Britannian anglikaanikirkon / Tanskan luterilaisen kirkon tapaan.

Sateenvarjokirkko -  julkisoikeudellista valtaa vailla

Kuten past. Timo Pöyhönen on jo aiemmin esittänyt: Suomen ev.lut. kirkko olisi sateenvarjona henkilöseurakuntien yllä. Meillä voisi siis olla sateenkaariseurakuntia ja ns. perinteisen virkakäsityksen mukaisia seurakuntia, karismaattisia seurakuntia, evankelioivia seurakuntia ja kaikkia siltä väliltä (myös vl-liikkeen aluepiirit voisivat halutessaan muodostaa omia seurakuntia).

Muuten kenenkään hengellisen kodin olohuoneen järjestystä ei tarvitsisi tällä henkilöseurakuntamallilla muuttaa. Jokainen saisi möbleerata olohuoneensa juuri sellaiseksi kuin haluaa.

Yksi asia vielä: tämä kaikki edellyttäisi tietysti sitä, että kirkko luopuisi julkisoikeudellisesta asemastaan ja jopa vihkioikeudestaan. Veronkanto-oikeus säilyisi valtiolla ja kunnilla, mutta kirkko voisi edelleen ostaa veronkantopalvelut valtiolta, kuten tähänkin asti. Seurakunnat siunaisivat ne avioliitot, jotka olisivat niiden teologian mukaisia.

Entä se kirkon ykseys? Olisiko se muuta kuin hallinnollista ja nimellistä? Ehkä ei. Se kuitenkin riittää monissa muissakin kirkoissa. Sitä kutsutaan myös aidoksi moniäänisyydeksi, ei pakotetuksi samanmielisyydeksi. Yksimielisyyteen taas päästään vain sovinnon ja kompromissien kautta. Niin kuin työehtoneuvotteluissakin - ja avioliitossa.

Mikä estää? Vallan ja kontrollin halu, arvelisin. Ja se, että kirkolla taitaa olla vielä liikaa rahaa ja paljon passiivisia maksavia jäseniä. Edellisistä seikoista johtuen muutos tapahtuu ilmeisesti vain pakon sanelemana: kun jäsenet ja rahat loppuvat, silloin ei millään muulla ole niin suurta väliä.

Siihen asti tälle muutokselle painetaan aivan varmasti jarrua ja selitetään, ettei tässä vielä mitään paniikkia ole syytä lietsoa. Niinhän jotkut väittävät ilmastonmuutoksestakin.