Eräissä viimeaikaisissa kirkollisissa puheenvuoroissa ja keskusteluissa avioliittokysymys on jäänyt taka-alalle, ja esiin on pulpahtanut virkakysymys. Ei ihme, koska käytännöllisestä näkökulmasta juuri se on konservatiivisille kirkon jäsenille the issue.

On monitahoinen kysymys, onko homo- vai naispappeuskysymys periaatteellisella tasolla vaikeampi, mutta ilmeisesti suurin osa konservatiiveista on valmis toimimaan kirkossa, jossa sekä vihitään homoja avioliittoon että naisia toimii pappeina - kunhan he eivät itse joudu osalliseksi synnintekoon.

Homokysymys ei käytännöllisestä näkökulmasta ole suuri uhka konservatiiveille: konservatiivipapit eivät todennäköisesti joudu vihkimään homoja, vaikkei mitään omantunnonsuojia säädettäisikään, eivätkä konservatiiviset seurakuntalaisetkaan välttämättä suuresti joudu häiriintymään homoista tai ainakaan heidän häistään.

Toisin on virkakysymyksen laita. Naisia on pian puolet papeista, ja uusista papeista jo suurin osa. Naisia riittää kaikkiin pappisvihkimyksiin ja kaikkiin seurakuntiin. Naispuolisten pappien välttäminen seurakuntatyössä on yhä vaikeampaa. Se on suoraan sanoen mahdotonta.

Suurin osa kirkon konservatiiveista ei tavoittele naispapeista ja homoista puhdistettua kirkkoa. Millaisia käytäntöjä he siis toivoisivat tai pitäisivät välttämättöminä? Millaisia seurauksia niistä olisi? Näitä kysymyksiä olisi syytä selvitellä perusteellisesti.

Haluaisivatko konservatiivit erillisvihkimyksiä ja työvuorojärjestelyjä? Totean vain, että esimerkiksi työvuorojärjestelyt eivät ole sillä tavalla viattomia, etteikö niistä olisi muita seurauksia: jos järjestelyt olisivat mahdollisia, voi olla, että seurakuntiin palkattaisiin varmuuden vuoksi miespappeja, jotka pystyisivät toimimaan kaikkien kanssa. Jos naispappeja otettaisiin töihin, saatettaisiin suosia sopeutuvia, "kilttejä" tarjokkaita. Näin minulle on kerrottu.

Varmaan suurin osa kirkon liberaaleistakaan ei tavoittele puhdasta kirkkoa - tällöin siis konservatiiveista puhdistettua kirkkoa. Millaista tilaa konservatiiveille sitten voisi antaa? Perusteellista pohdintaa tarvittaisiin. Miten tilaa voisi antaa syrjimättä naispuolisia pappeja ja seksuaalivähemmistöjä? Voisiko käytännössä mitenkään?

Hajoaako kirkko siis - ei periaatteellisiin vaan käytännön ongelmiin? Voi hajotakin. Olen miettinyt, tapahtuiko Luther-säätiön lähtökin kirkosta lähinnä siksi, ettei naispappien väistäminen käytännössä enää onnistunut. Ja vasta jälkeenpäin kehitettiin teorioita kirkon periaatteellisesta lankeemuksesta, jonka vuoksi oli "paettava"? En ole tästä varma. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Luther-säätiö on teologisesti radikalisoitumistaan radikalisoitunut. Alkuun ehkä käytännön syistä tapahtunut eroaminen on pitänyt perustella periaatteilla.

Kaiken uhalla jatkan käytännöllistä pohdintaa. Kahden asiaintilan pitäisi ymmärtääkseni toteutua:

1) naispuolisia pappeja ja samaa sukupuolta olevia pareja ei syrjittäisi seurakunnissa

2) konservatiivipappeja ja -seurakuntalaisia ei pakotettaisi tekemään syntiä/heidän tulisi saada osoittaa vastustavansa vääränä pitämäänsä asiaa

Ensin pari realismin sanaa. Erillisvihkimyksiin ja työvuorojärjestelyihin seurakunnissa ei ole paluuta. Papiksi aikovien konservatiivien on siedettävä se muiden synti, että samassa vihkimyksessä heidän kanssaan vihitään naisia. Minkään teologian mukaan miespapin vihkimys ei muutu pätemättömäksi, jos naisiakin vihitään. Syntiä varmaan konservatiivien mielestä tehdään, mutta lähinnä kai piispa tekee, ei vihittävä. Ja jos haluaa olla seurakunnissa töissä, on siedettävä, että voi joutua alttarille syntiä tekevien naisten (ja ehkä joskus homojen) kanssa.

Voisivatko konservatiivit sitten mitenkään välttää syntiä tai saada osoittaa vastustavansa sitä? Vanhoillislestadiolaisilla on tähän malli. Seurakunnissa lestadiolaiset ovat täydessä yhteistyössä kaikkien pappien kanssa. Omassa toiminnassa sen sijaan ei käytetä naispuolisia eikä samansukupuolisessa parisuhteessa eläviä (eikä kaikkia muitakaan) pappeja. Omaan toimintaan ei vastaavasti pyydetä kirkon yhteisiä varoja.

On sanottu, että lestadiolaisten on mahdollista toimia näin, koska heidän kirkkokäsityksensä mukaan kirkko ei ole varsinainen kirkko, ja kaikki muut kuin lestadiolaiset papit ovat uskosta osattomia. Viidesläisten kirkkokäsitys ei ole perinteisesti kovin suuresti poikennut tästä. Tosiseurakuntana on pidetty uskoontulleita, ja liikkeen ulkopuolisten pappien uskoon on suhtauduttu penseästi.

Kirkon sisältä mutta lestadiolaisuuden ulkopuolelta katsottuna Rauhanyhdistysten menettelytapa tuntuu toimivalta. En tiedä, miltä se näyttää lestadiolaisuuden sisältä katsottuna. Liikkeestä on erkaantunut naispuolisia teologeja, ja voi olla, että nuoressa polvessa on halua muutokseen.

Koska erityisesti viidesläiset ovat aina halunneet paitsi toimia omassa keskuudessaan myös olla suolana ja valona koko kirkolle ja kansalle, heille erityisen tärkeää lienee antaa manifesti: naispappeus ja homojen vihkiminen ovat syntiä (kaikkien viidesläisten mielestä varsinkaan naispappeus ei tosin ole syntiä). Onko pakko manifestoida niin että vetäydytään yhteiseltä alttarilta? Jospa manifesti oman toiminnan ja julistuksen piirissä riittäisi? Kyllä sekin näkyy ja tuntuu. Liberaalit tietävät, että kirkossa on ja pysyy niitä, jotka eivät hyväksy naisten pappeutta eivätkä samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Tämä piikki lihassa liberaalien on siedettävä. Ja kun viesti on mennyt perille, sitä ei tarvitse koko ajan toistaa.

Mitä konservatiivit sitten tällä saisivat? Lestadiolaisten tapaan vakiintuneen paikan kirkossa ja seurakunnissa ja työrauhan omassa piirissään. Kuten sanottu, samalla he voisivat toiminnallaan ja esimerkillään antaa viestiä totuudesta koko kirkolle - eivät räyhäten vaan hiljaisesti ja rauhallisesti, ja sillä tavalla kuuluvasti. Ehkä ulkopuoliset tällöin kuulisivat heidän julistuksestaan muutakin kuin tuomion sanoja – sillä kyllä he muutakin kuin tuomiota haluavat julistaa.

Vesa Hirvonen

TT, dos.