Virkakysymyksen uusi tuleminen
Eräissä viimeaikaisissa kirkollisissa puheenvuoroissa ja keskusteluissa avioliittokysymys on jäänyt taka-alalle, ja esiin on pulpahtanut virkakysymys. Ei ihme, koska käytännöllisestä näkökulmasta juuri se on konservatiivisille kirkon jäsenille the issue.
On monitahoinen kysymys, onko homo- vai naispappeuskysymys periaatteellisella tasolla vaikeampi, mutta ilmeisesti suurin osa konservatiiveista on valmis toimimaan kirkossa, jossa sekä vihitään homoja avioliittoon että naisia toimii pappeina - kunhan he eivät itse joudu osalliseksi synnintekoon.
Homokysymys ei käytännöllisestä näkökulmasta ole suuri uhka konservatiiveille: konservatiivipapit eivät todennäköisesti joudu vihkimään homoja, vaikkei mitään omantunnonsuojia säädettäisikään, eivätkä konservatiiviset seurakuntalaisetkaan välttämättä suuresti joudu häiriintymään homoista tai ainakaan heidän häistään.
Toisin on virkakysymyksen laita. Naisia on pian puolet papeista, ja uusista papeista jo suurin osa. Naisia riittää kaikkiin pappisvihkimyksiin ja kaikkiin seurakuntiin. Naispuolisten pappien välttäminen seurakuntatyössä on yhä vaikeampaa. Se on suoraan sanoen mahdotonta.
Suurin osa kirkon konservatiiveista ei tavoittele naispapeista ja homoista puhdistettua kirkkoa. Millaisia käytäntöjä he siis toivoisivat tai pitäisivät välttämättöminä? Millaisia seurauksia niistä olisi? Näitä kysymyksiä olisi syytä selvitellä perusteellisesti.
Haluaisivatko konservatiivit erillisvihkimyksiä ja työvuorojärjestelyjä? Totean vain, että esimerkiksi työvuorojärjestelyt eivät ole sillä tavalla viattomia, etteikö niistä olisi muita seurauksia: jos järjestelyt olisivat mahdollisia, voi olla, että seurakuntiin palkattaisiin varmuuden vuoksi miespappeja, jotka pystyisivät toimimaan kaikkien kanssa. Jos naispappeja otettaisiin töihin, saatettaisiin suosia sopeutuvia, "kilttejä" tarjokkaita. Näin minulle on kerrottu.
Varmaan suurin osa kirkon liberaaleistakaan ei tavoittele puhdasta kirkkoa - tällöin siis konservatiiveista puhdistettua kirkkoa. Millaista tilaa konservatiiveille sitten voisi antaa? Perusteellista pohdintaa tarvittaisiin. Miten tilaa voisi antaa syrjimättä naispuolisia pappeja ja seksuaalivähemmistöjä? Voisiko käytännössä mitenkään?
Hajoaako kirkko siis - ei periaatteellisiin vaan käytännön ongelmiin? Voi hajotakin. Olen miettinyt, tapahtuiko Luther-säätiön lähtökin kirkosta lähinnä siksi, ettei naispappien väistäminen käytännössä enää onnistunut. Ja vasta jälkeenpäin kehitettiin teorioita kirkon periaatteellisesta lankeemuksesta, jonka vuoksi oli "paettava"? En ole tästä varma. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Luther-säätiö on teologisesti radikalisoitumistaan radikalisoitunut. Alkuun ehkä käytännön syistä tapahtunut eroaminen on pitänyt perustella periaatteilla.
Kaiken uhalla jatkan käytännöllistä pohdintaa. Kahden asiaintilan pitäisi ymmärtääkseni toteutua:
1) naispuolisia pappeja ja samaa sukupuolta olevia pareja ei syrjittäisi seurakunnissa
2) konservatiivipappeja ja -seurakuntalaisia ei pakotettaisi tekemään syntiä/heidän tulisi saada osoittaa vastustavansa vääränä pitämäänsä asiaa
Ensin pari realismin sanaa. Erillisvihkimyksiin ja työvuorojärjestelyihin seurakunnissa ei ole paluuta. Papiksi aikovien konservatiivien on siedettävä se muiden synti, että samassa vihkimyksessä heidän kanssaan vihitään naisia. Minkään teologian mukaan miespapin vihkimys ei muutu pätemättömäksi, jos naisiakin vihitään. Syntiä varmaan konservatiivien mielestä tehdään, mutta lähinnä kai piispa tekee, ei vihittävä. Ja jos haluaa olla seurakunnissa töissä, on siedettävä, että voi joutua alttarille syntiä tekevien naisten (ja ehkä joskus homojen) kanssa.
Voisivatko konservatiivit sitten mitenkään välttää syntiä tai saada osoittaa vastustavansa sitä? Vanhoillislestadiolaisilla on tähän malli. Seurakunnissa lestadiolaiset ovat täydessä yhteistyössä kaikkien pappien kanssa. Omassa toiminnassa sen sijaan ei käytetä naispuolisia eikä samansukupuolisessa parisuhteessa eläviä (eikä kaikkia muitakaan) pappeja. Omaan toimintaan ei vastaavasti pyydetä kirkon yhteisiä varoja.
On sanottu, että lestadiolaisten on mahdollista toimia näin, koska heidän kirkkokäsityksensä mukaan kirkko ei ole varsinainen kirkko, ja kaikki muut kuin lestadiolaiset papit ovat uskosta osattomia. Viidesläisten kirkkokäsitys ei ole perinteisesti kovin suuresti poikennut tästä. Tosiseurakuntana on pidetty uskoontulleita, ja liikkeen ulkopuolisten pappien uskoon on suhtauduttu penseästi.
Kirkon sisältä mutta lestadiolaisuuden ulkopuolelta katsottuna Rauhanyhdistysten menettelytapa tuntuu toimivalta. En tiedä, miltä se näyttää lestadiolaisuuden sisältä katsottuna. Liikkeestä on erkaantunut naispuolisia teologeja, ja voi olla, että nuoressa polvessa on halua muutokseen.
Koska erityisesti viidesläiset ovat aina halunneet paitsi toimia omassa keskuudessaan myös olla suolana ja valona koko kirkolle ja kansalle, heille erityisen tärkeää lienee antaa manifesti: naispappeus ja homojen vihkiminen ovat syntiä (kaikkien viidesläisten mielestä varsinkaan naispappeus ei tosin ole syntiä). Onko pakko manifestoida niin että vetäydytään yhteiseltä alttarilta? Jospa manifesti oman toiminnan ja julistuksen piirissä riittäisi? Kyllä sekin näkyy ja tuntuu. Liberaalit tietävät, että kirkossa on ja pysyy niitä, jotka eivät hyväksy naisten pappeutta eivätkä samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Tämä piikki lihassa liberaalien on siedettävä. Ja kun viesti on mennyt perille, sitä ei tarvitse koko ajan toistaa.
Mitä konservatiivit sitten tällä saisivat? Lestadiolaisten tapaan vakiintuneen paikan kirkossa ja seurakunnissa ja työrauhan omassa piirissään. Kuten sanottu, samalla he voisivat toiminnallaan ja esimerkillään antaa viestiä totuudesta koko kirkolle - eivät räyhäten vaan hiljaisesti ja rauhallisesti, ja sillä tavalla kuuluvasti. Ehkä ulkopuoliset tällöin kuulisivat heidän julistuksestaan muutakin kuin tuomion sanoja – sillä kyllä he muutakin kuin tuomiota haluavat julistaa.
Vesa Hirvonen
TT, dos.
68 kommenttia
Arvoisa TT, dos. Vesa Hirvonen
voisitteko ystävällisesti selittää mitä seuraavalla kommentillanne tarkoitatte? “Luther-säätiö on teologisesti radikalisoitumistaan radikalisoitunut”
Lähetyshiippakunnan saarnoja kuunnelleena ja esimerkiksi luterilainen.net sivustoa lukeneena minulle tulee kyllä mieleeni, että tarjolla on hyvää klassista luterilaista teologiaa. Kannattaa tutustua.
Radikalisoitumista olen kyllä ollut havaitsevinani jossakin ihan muualla…
Porttiteoria oli esillä jo Ilkon seminaareissa ennen naispappipäätöstä. Naispappeus, homoliitot, eutanasia jne. Luopumus etenee askel askeleelta.
Blogisti: “Olen miettinyt, tapahtuiko Luther-säätiön lähtökin kirkosta lähinnä siksi, ettei naispappien väistäminen käytännössä enää onnistunut.”
Sellainen kuva minulle tuli vahvasti, kun seurasin sen syntyä ja keskustelin siihen kuuluvien kanssa. Osa on jo päässyt eläkkeelle vuosia sitten.
Blogisti: “”Joka tapauksessa näyttää siltä, että Luther-säätiö on teologisesti radikalisoitumistaan radikalisoitunut.”
Tämä näyttäisi olevan oikea näkemys. Kun Lähetyshiippakunnassa miehet ja samanmieliset jakavat yhteisiä arvoja, niin pääsääntöisesti näyttää toteutuvan negatiivinen suuntaus. Pipon kuminauha kiristää entistä pahemmin, kun pää paisuu. . Muistan, miten aikoinaan haastoin Luther-säätiön äijiä keskusteluun naisen asemasta ja naispappeudesta. Keskustelu loppui lyhyeen, kun eivät löytäneet Ut:sta tukea naisvihamielisyydelleen. Sanoin heille silloin ja sanon nyt, että on säälittävää lyödä kirvestä kiveen kerta kerran jälkeen. Taistella sellainen asian puolesta, joka on evankeliumin vapautta vastaan. Koko homma lepää kirkon virkateologian ja Lutherin ympärillä eikä suinkaan Ut:n sanoman. Seulotaan hyttysiä ja niellään kameli karvoineen. Huono seura hyvät tavat turmelee, mikä on nähty vuosisatojen ajan Lähetyshiippakunnan opillisen kulmakiven katolisen kirkon touhuissa. Raamatusta on tehty kulissi, jolla peitetään laittomuutta.
Asiallinen ja hyvä blogi-kirjoitus,jota oli helppo lukea. Haluaisin sen verran täsmentää,että viidesläisyyttä ei voi täysin niputtaa yhteen virkakysymyksessä.
1. Nämä viidesläiset liikkeet ovat perinteisellä kannalla: Kansanlähetys,.Opko, Kylväjä,Raamattuopisto
2. Nämä taasen hyväksyvät naisten pappeuden myös omassa toiminnassa: Kansan Raamattuseura ja Sansa
Se miten suhtaudutaan yhteisvihkimyksiin ja muihin käytännöllisiin seikkoihin toki vaihtelee. Oman käsityksen mukaan viidesläistä liikettä yhdistää henkilökohtaisen uskon ratkaisun korostaminen. Näin se ainakin itselle näyttäytyi nuoruusvuosina Kansanlähetyksessä.
Nokia Missio ei käsittääkseni lähtenyt aikanaan virkakäsityksen takia. Siihen liittyi karismaattisuuden kysymykset ja hengellisen kodin tarve liikkeen parissa uskoontulleille. https://yle.fi/uutiset/3-5827672 No me tiedämme miten siinä kävi.
Lähetyshiippakunta näyttää porskuttavan ja kasvattavan jäsenistöään. Mistä se johtuu?
Omassa kirkon vaalien ryhmässämme (Avoin kirkko – Mikkelin hpk papit) linjaamme näin: “Papin virkaa hoitava toimii sanan ja sakramenttien palvelijana. Kristus on lupauksensa mukaisesti läsnä sanassa ja sakramenteissa Pyhän Hengen kautta. Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja sakramenteissa riippumatta viran hoitajan sukupuolesta tai muista ominaisuuksista. Kirkossamme tehty virkaratkaisu pappisviran osalta on teologisesti perusteltu ja palvelee kirkon tehtävän toteuttamista. Haluamme kirkossamme toimittavan edelleen selkeästi tämän virkaratkaisun mukaisesti, jolloin meillä on papin viroissa sekä miehiä että naisia.” Lisäksi esitämme, että vihkimysvirkaan otetaan myös nuorisotyönohjaajat.
“Jospa manifesti oman toiminnan ja julistuksen piirissä riittäisi? ”
Ei riitä. Tämä periaatteen mukaan toimiminen johtaisi kaksinaismoralismiin ja krooniseen huonoon omaantuntoon, josta osa “konservatiiveista” kärsii jo nyt.
Sori, mutta tämä malli ei toimi.
Ja yksi pyyntö blogistille: kuuntele muutama pitämäni saarna Lähetyshiippakunnan kotisivujen kautta ja kerro, millä tavoin edustan radikalisoitunutta teologiaa? Olisi kiinnostava tietää.
Vesa Hirvonen kirjoittaa: “Kahden asiaintilan pitäisi ymmärtääkseni toteutua: 1) naispuolisia pappeja ja samaa sukupuolta olevia pareja ei syrjittäisi seurakunnissa 2) konservatiivipappeja ja -seurakuntalaisia ei pakotettaisi tekemään syntiä/heidän tulisi saada osoittaa vastustavansa vääränä pitämäänsä asiaa”
On vielä ainakin kolmas asia: Tarvitaan yhteisesti hyväksytty käsitys kirkon ja seurakunnan olemuksesta.
Tarkoitan siis yhteisesti hyväksyttyä, en siis edellyttäisi yhteisesti omaksuttua. On siis hyväksyttyä olla kirkon jäsen esimerkiksi kulttuuriperinnön vaalimiseksi taikka siksi, että kirkko edistää yhteiskunnassa hyviä asioita, mutta samalla jäsenen tulee hyväksyä, että esimerkiksi kirkolliset toimitukset on tarkoitettu omakohtaiseen uskonnonharjoittamiseen.
Muutoin yhteiselo kirkossa on, kuin pelaisi joukkuepelejä useammilla rinnakkaisilla säännöllä. Siis tyyliin: toinen joukkue pelaa pesäpalloa ja vastajoukkue soveltaa neljä maalin sääntöjä.
TT, dos, blogisti: ”konservatiivipappeja ja -seurakuntalaisia ei pakotettaisi tekemään syntiä/heidän tulisi saada osoittaa vastustavansa vääränä pitämäänsä asiaa”.
Nimenomaan tämän asenteen kuuleminen/lukeminen asettaa välille suuren muurin. Ikäänkuin näin toimimalla oltaisiin synnittömiä? Kevyesti lasketaan leikkiä siitä, että ”me nyt tehdään syntiä tässä asiassa noiden muiden mielestä, jotka ovat synnittömiä”. Vaikka asian perusta ei ole näin yksinkertainen, niin se saadaan kuulostamaan siltä. Voin huonosti. Lopulta Hirvoselta lohkeaa pieni tunnustuskin: ”kyllä he muutakin kuin tuomiota haluavat julistaa”.
Tunnustan olevani kateellinen ortodokseille ja katolisille, joiden kirkossa ei seurakuntalaisten tarvitse ”sadatella” toisilleen tällä tavalla.
Kukaan ei ratkaise tätä luterilaisen kirkon ongelmaa kompromisseilla.
Ilmoita asiaton kommentti