”Hyvä Jumala. Tämä on niin raskasta ja murheellista kun lapsemme on kieltänyt uskonsa. Anna Sinä minulle ja perheelleni voimia kestää tuska ja ahdistus, jota asian johdosta tunnemme niin paljon.
Ota hyvä Jumala lastamme kiinni niin, että hän ymmärtäisi tehdä parannuksen, anna hänelle koettelemuksia, jotta elämän tärkein asia kirkastuisi hänelle uudestaan. Amen.”
Näin kertoi eräs vl-äiti rukoilleensa Jumalalta, kun hänen lapsensa kielsi vl-uskonsa. Koettelemusten osalta rukous toteutui, sillä rukouksen kohde sairastui todella vakavasti ja parantumattomasti ja siinä vaiheessa tuo äiti huokaili, ettei näin kovia koettelemuksia olisi lapselleen kuitenkaan toivonut. Rukous ei ole tietty sanatarkka, muotoilin sen itse kuulemani perusteella.
Seuraavaksi laitan tähän vl-uskonsa kieltäneen rukouksen.
”Isä,
anna minulle anteeksi, että kolmekymmentä vuotta unohdin itseni ja sen, kuka oikeasti olin.
Ja anna, Isä, anteeksi heille, jotka jo neljättä vuotta ovat yrittäneet totutella siihen, millainen olen, mutta joiden on vieläkin vaikea käsittää, etten suinkaan muuttunut joksikin toiseksi, vaan tulin juuri siksi, joka minä oikeasti olen.
Auta, Isä, etteivät he surisi minun eksyneen tai joutuneen hukkaan, sillä minä olen löytänyt kotiin.
Ei minulla muuta.
Amen.”
Vapauteen Kristus vapautti meidät.
Vl seurakunnan yhteydestä eronnut voi olla aivan hyvä kristitty. Tunnen monta tällaista esikoista, joita tiukat säännöt (solmio, nuttura, radio) ahdistivat. Ei se heidän uskoaan Jumalaan mihinkään vienyt. Näkevät edelleen Kristuksen lähimmäisissään ja tekevät hyvää.
Ja on muistettava, että jos me irrotamme otteemme Jumalasta, hän kyllä vielä pitää meistä kiinni. En usko, että mahdollisen liikkeeseen palaamisen armo otettaisiin pois.
Kirjoittajan luvalla eräässä keskusteluryhmässä esiin tullut ”vuodatus”:
”Miten olette kokeneet sisaruksienne suhtautumisen teihin sen jälkeen kun olette jättäneet vl-uskon? Mulla lähdöstä X vuotta aikaa. Olen päättänyt elää omaa elämääni.
Isäni kuoli x-kuussa. Hautajaisten iltana sisarukseni ”nuhtelivat” mua oikein tosissaan, kaikkine vl-kliseineen. Keskustelu päättyi siihen kun veljeni sanoi: ”olet ihan pimeä”. Päätin että sellaista minun ei tarvi kuunnella. Nyt vaan tuntuu että ei paljon jaksais olla edes tekemisissä noin hyvien uskovaisten kanssa. Koen olevani tosi ulkopuolinen perheessäni, se näkyi hautajaisissakin monella tapaa.
Mikä oikeus lestadiolaisilla on myöskään tulla kysymään minulta: ”Mikä se on sinun omantunnon tila. Isäs se kuule pääsi taivaaseen.”
Pikkasen muutin tekstiä x-kirjaimilla, jottei kirjoittajaa ihan helposti tunnistettaisi.
Mutta näin kamalia voi rakkaan läheisen hautajaiset olla vl-liikkeen sisällä liikkeen ulkopuolisille. Samoin vl-läheisten ja -ystävien ”surunvalittelut”.
Tuska olen ollut samassa toiminnassa mukana ja tunnistan noista jutuista myös itseni on sitä ollu seko
Kummallista : on vl-uskoa, jt-uskoa, hl-uskoa (jamitävieläuskoa) ?
Missä on usko ilman käärinliinoja ?
Vl-liikkeen laulukirja ”Siionin laulut ja virret” koki 1970-luvulla puhdistuksen. Noin 150 vanhaa laulua poistettiin. Syynä oli usein ”opillinen sekavuus” tai ”yleishengellisyys”. Joitakin lauluja myös korjattiin ”oikeaoppiseen” suuntaan. Esim. laulun 78 ”Matkalle lähdin taivaaseen” säkeitä muutettiin:
– Vanha versio: ”sun nimeäsi tunnustaa/ja ristiäsi kantaa”
– 1976 versio: ”sun nimeäsi tunnustaa/sun valtakunnassasi”
Tämä muutos kuitenkin peruttiin 1984 ja vanha muoto palautettiin (kuten muutaman muunkin ”korjatun” laulun kohdalla).
Eija Moilasen linkittämä Rene Laulajaisen ”Äidin rukous” alkaa:
Nuori mies hoiperrellen
kulkee kohti kotiaan.
Sydän hällä tuskaa täynnä,
jota ei voi kertoa.
Valo tuikkii ikkunasta,
äiti siellä rukoilee,
että Jeesus synnin teiltä
pojan ottais omakseen.
SRK-kontekstissa laulun sanoma olisi vain ”yleishengellistä”, jopa harhaanjohtavaa ”monioppisuutta” edustava. Siinä ei kerrota, mistä Jeesus löytyy. Heikki Saarta vapaasti lainaten: ”Liian paljon Kristusta, liian vähän seurakuntaa!”
Kyllä näissä äitien rukouksissa on oleellinen ero. Laulajaisen laulun äiti rukoilee, että ”Jeesus synnin teiltä pojan ottais omakseen”. Hän tuskin haluaa määrittää, missä ryhmässä (jos missään) tuon parannuksen on tapahduttava.
Vl-äidin rukouksessa (jos hän on SRK-oikeaoppinen) ainoa parannuksentekotapa on palata vl-liikkeeseen. Jos tuo lapsi on löytänyt uuden hengellisen kodin esim. rauhansanalaisuudesta, on hän edelleen ”uskonsa kieltänyt” ja helvetin tien kulkija.
Myös tuo lapsi voi tuntea ahdistusta vanhemmistaan: ”Auta, Isä, etteivät he surisi minun eksyneen tai joutuneen hukkaan, sillä minä olen löytänyt kotiin.” Vanhempiensa pelastumismahdollisuuden arvioinnista hän on nyt kuitenkin vapaa.
Tästä kai tässä Vuokon blogissa on kysymys: Vl-liikkeestä lähtevän ja sinne jäävien ahdistuksesta ja sen epäsymmetriasta. Kenenkään vakaumuksen aitoutta ei tässä epäillä, eikä uskoa pilkata. Kummastakin Vuokon esiin tuomasta rukouksesta välittyvä ahdistus on myöskin varmasti aitoa. Ja sehän tässä niin kammottavaa onkin.
Vuokko: ”Tuohon kirjoitukseeni olisi voinut liittää myös sellaisen ihmisen rukouksen, vanhemman, lapsen tai jonkun muun läheisen, joka rukoilee sitä, ettei hänen läheisensä liittyisi vl-liikkeeseen tai jos on liittynyt, ymmärtäisi lähteä sieltä ajoissa pois. Nimittäin, tiedän monia sellaisia tilanteita, joissa läheiset ovat olleet hirmuisen murheellisia lapsensa/vanhempansa/ystävänsä liittymisestä vl-liikkeeseen.”
Tämäkään ei ole vain viime vuosien ilmiö. Mummoni tuli lapsena Skaftungissa tekemisiin vanhoillislestadiolaisten kanssa ja sai parannuksen armon. Kotona asiasta ei pidetty. Kerrotaan mummon piileskelleen halkolaatikossa, kun äiti oli niin vihainen. Isä lienee ollut lempeämpi.
Ilmeisesti tilanteesta johtuen mummo lähti toisella kymmenellä ollessaan – ehkä kolmen-tai neljäntoista ikäisenä ellei nuorempana – Poriin piikomaan ja jäi sille tielleen. Tosin nuorena kotoa lähteminen lienee olleen tuolloin (ehkä 1920:n tienoilla) aika tavallista. Äitikin otti siunauksen vastaan paljon myöhemmin aivan vähän ennen kuolemaansa.
Jatkoa:
Ystäväni ja koulukaverini teki parannuksen vanhoillislestadiolaisuuteen 70-luvun alussa. Hänen vanhempansa ”puhuivat hänet järkiinsä” heti alkajaisiksi ja siihen se jäi. En usko, että heillä oli lapsuudestaan ja nuoruudestaan erityisemmin kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta heidän kotiseuduistaan päätellen, mutta mistä sitä koskaan varmaksi tietää.
Pertiltä:
”Tästä kai tässä Vuokon blogissa on kysymys: Vl-liikkeestä lähtevän ja sinne jäävien ahdistuksesta ja sen epäsymmetriasta. Kenenkään vakaumuksen aitoutta ei tässä epäillä, eikä uskoa pilkata. Kummastakin Vuokon esiin tuomasta rukouksesta välittyvä ahdistus on myöskin varmasti aitoa. Ja sehän tässä niin kammottavaa onkin.”
Just näin. En osais asiaa paremmin ilmaista. Ihanaa, että joku edes ymmärtää pointtini
Heikiltä:
”En usko, että heillä oli lapsuudestaan ja nuoruudestaan erityisemmin kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta heidän kotiseuduistaan päätellen, mutta mistä sitä koskaan varmaksi tietää.”
En tiedä Heikki tuosta sun tapauksestasi, mutta mulle on ollut yllätys se, miten paljon ihmisillä on kaikenlaisia kokemuksia vl-liikkeestä Osalla pelkkä positiivisia, mutta ihmeen monella tosi ahdistavia ja epämiellyttäviä.
Jo silloin kun kuuluin liikkeeseen, kuulin välillä ihmisiltä jotain ikäviä juttuja liikkeestä, mutta aika harvoin. Nyt kun en enää kuulu ja sanon ihmisille olevani entinen vl ja he haluavat kuulla syyn, miksi ”entinen” ja kun kerron, saan hirmu usein kuulla tosi ikäviä kokemuksia liikkeestä tai liikkeen ihmisten kohtaamisista.
Tässä on just se, ettei useinkaan osata kuvitella, miltä tuntuu olla vl-ihmisen puhuteltavana, harvoin kukaan kokee sitä rakkaudellisena tekona, vaikka varmasti useimmat vl-ihmiset tarkoittavat sen juuri sellaiseksi.
Ja sit Heikki viel yks juttu. Sekin on ollut mulle oikein ISO yllätys, miten monella vl-liikkeen jättäneellä onkin lähtöönsä ollut syynä ihan jokin muu asia kuin ”maailmanrakkaus”. Tiijakkö Heikki, monelle on jäänyt ahdistus just hoitokokouksista tai nuoruudessa kokemistaan lukuisista puhutteluista. Sitten kun ollaan uskallettu irtautua koko hommasta, se on tehty ja lähtöön syynä pohjalla just hengellinen väkivalta.
Mutta liikkeen jättäneet jättävät useimmiten just nämä syyt kertomatta! Näin on tapahtunut ihan oikeasti! Tästä mulla on ihan satavarmaa tietoa. En tiedä, miksi oikeita syitä ei haluta kertoa.
Vuokon pointteja on mielestäni varsin helppo ymmärtää. Johtunee siitä, että olen yleensä samaa mieltä.
Ja kyllä ymmärrän Heikinkin pointteja, vaikka en aina olekaan samaa mieltä. Arvostan myös avointa rehellisyyttäsi ja itsesi likoon panemista.
Seurakuntaopista, vl-liikkeeseen liittymisestä/eroamisesta on käyty keskustelua jo toista sataa vuotta (ja suunnilleen samoin argumentein). Luin uudelleen erään yli vuoden ikäisen uutisketjun ”Tutkija: Kirkon ja lestadiolaisten välit pakko selvittää”. Eivätpä nuo asemat ole paljon tähän päivään muuttuneet. Lainaan tuosta ketjusta omaa viestiäni:
Tämä tarinani ei ole aivan fiktiivinen. Elimme Myrskylässä 1950-luvun lopulla. Paikkakunnan ”lestaattilaiset” olivat esikoisia, vanhoillisista ei kukaan ollut kuullutkaan. Saara-mummoni kävi näissä esikoisten seuroissa ja minäkin pari kertaa. En tullut siellä uskoon, mutta mummoni varmaan sai synninpäästön. ”Teknisesti” hän siis kaiketi oli esikoislestadiolainen.
Isäni oli joutunut erään esikoissaarnaajan käännytysyrityksen kohteeksi, mikä päättyi siihen että isäni sai matkapassin helvettiin. Tästä aiheutui tiettyä ”keskustelua” isäni ja hänen äitinsä (siis Saara-mummoni) välillä. Ei mummoni kuitenkaan tarvinnut halkolaatikossa piileskellä, eikä hän toisaalta minua tai isääni helvetin matkalaisena pitänyt. Ei minulle näiltä ajoilta mitään traumaa ole jäänyt. Asiat palautuivat vasta nyt vl-keskusteluiden myötä mieleeni. (Meni ehkä turhan henkilökohtaiseksi, mutta Heikin muistelukset siihen houkuttelivat.)
Mitä sitten sanoisin ystävälleni, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen olisi joutunut hengelliseen ahdistukseen. Ehkä hän olisi käynyt vl-seuroissakin ja kokenut saarnaajan sanojen sattuvan. Koska hän ei kuitenkaan tiennyt vl-liikkeestä mitään, halusi hän keskustella kanssani – piti kai minua ”asiantuntijana”. (Huom. tämä tarina on siis puhdasta fiktiota, vain ajatuskoe.)
Mitä siis kertoisin? Kertoisinko pedofiliasta, hoitokokouksista, ehkäisykiellosta? Ehkäpä en. Ainoa asia, minkä haluaisin hänen ymmärtävän, olisi seurakuntaoppi. Ymmärtääkö ystäväni, että liikkeen opetuksen mukaan hänen vanhempansa joutuvat varmasti helvettiin? Tämän verran minun olisi pakko sanoa, jotta ”en kävelisi omantuntoni yli”.
Minä kyllä kertoisin liikkeen kurinpidollisesta mentalisteetista eri tavalla ajattelevia ja ”tottelemattomia” kohtaan. Luultavasti puhettani pidettäisiin siinä hengen palossa pahansuopuisuutena, mutta rehellisyyden nimissä minun olisi asiasta puhuttava. Silti jokaisella on vapaus valita kultapossukerhonsa, painoastamaan en alkaisi, en edes omaa lastani.