Viimeinen virsi

Kuvassa: Vänrikki, teol.yo Oiva Kalliala (1916-1940)

Raskaasti kattohirteen
kuolema kolkuttaa;
veljet, yhdymme virteen,
koska jo huojuu maa.

Jollemme nimeäs muista,
harvoin jos lausuimme sen,
meit’ älä silti suista
nieluun pimeyden.

Allamme aukee hauta,
yllämme salamat lyö.
Mestari, auta, auta! –
Katto sortuu, on yö.

Miksi Yrjö Jylhä on antanut runon otsikoksi Viimeinen virsi? Miten virret liittyvät erityisesti tuohon tiettyyn korsuun Taipaleen joella?
_ _ _
Jylhä kuvaa Kiirastuli- kokoelmansa runoissa Talvisodan taistelijat kasvokkain kuoleman kanssa. Valkeat lumipuvut ovat mustuneet. Nuorten miesten posket ovat lommolla ja parran peitossa. Kuumeiset silmät syvällä päässä heijastavat velvollisuutta, päättäväisyyttä, pelkoa ja väsymystä.

Jylhän JR 30:n komppanian komentokorsua Terenttilässä kutsuttiin Haaviston korsuksi jouluaattona 1939 kaatuneen komppanian päällikön, JR 23:n reservin luutnantti Yrjö Haaviston mukaan.
_ _ _
Väsyneet ja tappioita kärsineet joukot vaihdettiin viikon parin välein uusiin. Helmikuun lopulla Yrjö Jylhän komppania (2/JR 21) siirrettiin tilapäisesti Kirvesmäestä Terenttilän lohkolle. Silloin Jylhä majoittui itsekin Haaviston korsuun.

Helmikuun 29. päivänä Jylhä oli siirtymässä takaisin Kirvesmäkeen ja luovuttamassa korsua luutnantti Jorma Rannalle. Ranta oli vaihdossa kysynyt Jylhältä korsun kestävyydestä, jolloin Jylhä oli vastannut: ”On siihen sattunut, mutta kestänyt se on tähän asti.”

Tunti vaihdon jälkeen tuli kolme 152 mm tykistökranaattia Haaviston korsun päälle. Vahvasti rakennettu korsu vaurioitui kahdesta ensimmäisestä osumasta. Kolmas mursi paksun katon ja räjäytti korsun eteisessä olleet kasapanokset. Sortuneessa korsussa olleet kolmetoista miestä kaatuivat, heidän joukossaan komppanianpäällikkö Jorma Ranta ja vänrikki Oiva Kalliala.
_ _ _
Vänrikki Oiva Kalliala (24.10.1916-1.3.1940) oli teologian ylioppilas, urheilija ja partiolainen. Hän haavoittui kaulaan uudenvuoden aattona 1939, mutta palasi toivuttuaan rintamalle.

Hänen isänsä Lauri Kalliala (1885-1970) oli Keuruun kirkkoherra sekä virsirunoilija. Hänen äitinsä puolestaan oli Elli os. Simelius (1887-1951), kanttorin tytär.

Lauri ja Elli Kalliala
_ _ _
Vänrikki Kalliala aavisti pian lähestyvän kuolemansa. Hän tuli korsuun ja valitti väsymystään. Syötyään hän meni laverille lepäämään. Kirjuri oli tuonut laverin reunoille virsikirjoja, joista vänrikki Kalliala otti yhden käteensä, aukaisi ja luki kohdalle osuneen virren 457:

Kestä saakka kuolemaan,
päättyy matkas maailmassa.
Kohta Jeesus rinnallaan
Levon antaa taivahassa.
Siell’ on elo autuas.
Kestä saakka kuolemaan (Vk1938: 457)

Luettuaan Oiva Kalliala risti kätensä ja sanoi: ”Tähän loppuivat maalliset juoksut minulta”. Vielä vuonna 1941 löytyi tuhoutuneen korsun paikalta virsikirjoja.

(Veikko Huuska, US blogit 8.4.2015; Muistolaatta ”Haaviston korsulle”
Pitäjälehti Suvannon Seutu 3.11.2012).
_ _ _
Enteelliset virret tuntuvat liittyneen Oiva Kallialaan muutenkin. Hänen isänsä Lauri Kalliala kirjoitti 1937 nuoren vainajan hautajaisissa laulettavaksi tarkoitetun virren:

Ah autuas, ken taivaaseen jo varhain päässyt on,
ken luottaa Herraan Jeesukseen, saa voittopalkinnon.
Ja kuitenkin me kysymme. Voi, miksi sinut luotamme
näin varhain kutsuttiin? (Vk 247).
_ _ _
Lauri Kallialan tunnetuin virsi lienee Pyhäinpäivän virsi 146, joka otettiin uuteen virsikirjaan 1938, vuotta ennen Talvisotaa. Se tuntuu mielissä liittyvän sodissa kaatuneiden muistoon ja kuin ennakoivan 23-vuotiaan teologian ylioppilaan Oiva Kallialan kaatumista.

Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran taistelivat päällä maan.
Kun me heitä muistelemme, kaipailemme sinne taivaan kunniaan.
Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan.
Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan.

Tosiasiassa Lauri Kalliala kirjoitti virren tultuaan siunaamasta äitiään Julia Bergrothia o.s. Bähr (1851-1931).

Julia Bähr vanhempiensa Anna Lovisa os. Lindrothin ja Ernst Julius Bährin kanssa. Lasten äänet vaimenivat Inhan ruukin kartanossa, kun viisi nuorempaa sisarusta menehtyi kulkutauteihin.

Julia oli pappilan emäntänä muun muassa Vetelin ja Ähtärin pappiloissa. Hänen miehensä kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) oli vanhemmiten raskasmielinen. Pyhimysmäinen puolisonsa tuki häntä. Aukusti Oravalan – iltavirren 557 runoilijan – sanoin Julia Bergrothissa ”yhtyi hienolla tavalla syvällinen kristitty ja kulttuuri-ihminen toisiinsa”. (Kaarlo Kalliala: Bär-Bähr-Baehr, Perhe-albumi 2008).
_ _ _
Miten sitten itse liityn tähän virsien tarinaan? Äitini isoäiti Ilta Koskimies os. Bergroth (1879-1958) oli Lauri Kallialan vanhempi sisar ja itsekin virsirunoilija – tunnetuimpina virsinään Soi Kunniaksi Luojan vk. 462 (yhdessä miehensä A.V. Koskimiehen kanssa) ja ruokavirsi Nyt silmäin alla Jeesuksen vk. 472 (uudelleen runoillut ranskalaisen virren pohjalta).

Äitini Leena oli yhdessä siskonsa Marjan sekä äitinsä Aulikki Lappi-Seppälän ja isoäitinsä Ilta Koskimiehen kanssa sotaa paossa Keuruulla Iltan veljen, Lauri Kallialan pappilassa. Tuolloin Lappi-Seppälöiden ja Ilta Koskimiehen kodit tuhoutuivat samana yönä 26.-27.2.1944 Helsingin pommituksessa. Silloinkin kuolema kolkutti raskaasti kattohirteen, mutta onneksi ei oltu kotona.

Ilta Koskimies sekä tyttärentyttärensä Leena (myöh. Särkiö) ja Marja (myöh. Heinonen) Keuruulla Lauri Kallialan luona sotaa paossa.