Aiheellisesti monet kyseenalaistivat Espoon piispa Kaisamari Hintikan lausuntoja viime kirkolliskokouksessa 14.8.2020. Hintikan lausumista erikoisin oli homoavioliittoja koskeva huomautus, ettei muunlaiselle kuin homoavioliitoille myönteiselle opetukselle ole sijaa Espoon hiippakunnassa.

Vapaamieliset arvojen tuhoajat?

On tapana kuvata yhteiskunnan ja kirkonkin ilmapiiriä arvokonservatiivien ja arvoliberaalien eli vapaamielisiksi tulkittujen ihmisten, ideoiden ja toimien vastakkainasetteluksi. Tämä on kuitenkin virheellinen tulkinta.

Virheellinen se on siksi, että niin kutsuttuun ja vapaamieliseksi tulkittuun arvoliberalismiin kuuluu aivan toisenlainen juonne: arvonihilismi, konservatiivisiksi ajateltujen arvojen muuttaminen ja tuhoaminen.

Piispa Hintikan lauselma on mielenkiintoinen juuri tästä näkökulmasta. Mitä liberaalia ja suvaitsevaista on tuomita muut kuin hänen tavallaan ajatelleet? Ei mitään - kyse ei ole liberalismista ja suvaitsevaisuudesta. Ne ovat vain välineitä ja savuverhoja olla suvaitsemattomia perinteisen kristillisen tradition mukaisesti ajattelevia ihmisiä kohtaan, arvonihilistinen yritys perinteen syrjäyttämiseksi.

Hintikan lausuma, joka ehkä oli enemmän innostuksen, kuin rauhallisen harkinnan innoittama, oli kuin paavin bulla. Oliko "muunlaisen opetuksen" tuomitseminen tarkoitettu vain hänen hiippakuntansa papistolle vai tahtoiko piispa näin myös opastaa Hangosta Mäntsälään ulottuvan hiippakuntansa seurakuntalaisia, kirkon rivijäseniä?

Tälläistä omaantuntoon ja vakaumukseen ulottuvaa valtaa piispalla ei kuitenkaan ole, ei papiston eikä yksittäisten seurakuntalaisten yli. Piispa ei myöskään meidän kirkossamme ole virka-asemansa perusteellakaan uuden ilmestyksen tai erehtymättömien opintulkintojen lähde tai muiden yläpuolella oleva moraaliviisauden apostoli. Mutta apujahan voi löytyä laintulkinnan alalta!

Nyt Päivi Räsänen on, aivan törkeällä tavalla, syytettynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan omasta Raamattuun ja kristilliseen traditioon perustuvasta vakaumuksestaan.

Erityisen ikäväksi asian tekee, että syytettä ajaa 67-vuotias valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.

Tässä prosessissa Päivi Räsänen on vain korkeaprofiilinen sijaisuhri, kansanedustaja ja entinen ministeri. Syytteen varsinaisena tavoitteena on Raamatun, sen siteeraamisen ja perinteisiin kristinuskontulkintoihin uskovien ihmisten kriminalisointi.

Tavoite ei ole siis yleinen suvaitsevaisuus ja sen lisääminen, vaan kuin kommunismin parhaiden perinteiden mukainen kamppailu kristinuskoa vastaan, ihmisten "tietoisuuden" muuttaminen ja toisinajattelijoiden kriminalisointi.

Täytyy vakavasti kysyä miten kirkon virkamiehet tai Räsäsen maalittanut viime syksyn uskonnon ylioppilaskirjoitusten laatija voivat olla edesauttamassa tällaista suvaitsevaisuutta ja "rakkautta".

Naispappeuden esimerkki

Luterilaisuuden jatkuva hajoaminen - kunnes on jäljellä vain lukemattomia yksilöitä omine uskontoineen - näyttää väistämättömältä. Myös naispappeus jakoi kirkkoa. Ikävältä noin naisena tuntui naispappeuden vastustus. Varsinkin kun oikein minkäänlaista pappeutta ei evankeliumeista löydy ja luterilaisen kirkon pappeus on pitkän historiallisen kehityksen tulos. Silloin, ennen "suvaitsevaisuutta", kenellekään tuskin tuli edes mieleen ryhtyä haastamaan naispappeuden vastustajia oikeuteen tasa-arvoloukkauksista tai uskomuksistaan. Miltä muiden vakaumukset sitten tuntuvatkin, olkoon heillä niihin oikeus kuten meilläkin.

Avioliitto on hieman toisenlaisen kysymys. Se on miehen ja naisen välisenä liittona vuosituhansia vanha länsimainen kreikkalais-roomalais-juutalais-kristillinen instituutio. Kyse ei ole vain kristinuskosta tai Raamatusta, vaan koko kulttuuripiiristä, jossa kristinusko syntyi ja muotoutui. Homoseksuaalisuuden institutionalisoineessa Spartassakin avioliitto oli miehen ja naisen välinen liitto.

Aikojen muuttuessa samasukupuolisten avioliitot on laillistettu. Kristilliseksi määriteltävä avioliitto, jokseenkin vastaansanomattomasti, on kuitenkin miehen ja naisen avioliitto.

Kun näin on, eivätkö seksuaalivähemmistöt voisi soveltaa Paavalin synodin esimerkkiä ja perustaa oman uuskristillisen uskonyhteytensä, omine pappeineen ja kirkollisveroineen, uuden kristinuskontulkinnan uskonyhteisön?

Eikö tämä olisi yleisen suvaitsevaisuuden, uskonnon- ja omantunnonvapauden näkökulmasta reilumpaa ja eettisesti ylevämpää kuin se, että oikeusistuimien kautta yritetään kieltää mielipiteen ja vakaumuksen vapaus perinteisesti uskovilta ja ajattelevilta ihmisiltä?

Se, että ei ole perustettu omia uskonyhteisöjä, johtuu luonnollisesti siitä, että kyse ei oikeasti ole suvaitsevaisuudesta tai uskonnosta, vaan arvonihilismistä, siitä, että jopa oikeuslaitosta hyväksikäyttäen halutaan muuttaa perinteisiä arvoja ja puututaan virkavaltaa apuna käyttäen muiden ihmisten uskonnolliseen vapauteen.

Jokainen uskokoon kuten haluaa. Kun näkemyksiä on paljon, on todennäköisempää, että joku lopulta osuukin oikeaan. Seuraavaksi kirkollista vihkimistä varmaankin haluavat polyamoriset, moniavioiset parit. Heillekin ratkaisu tähän on oma uskonyhteisö ja oma uuskristillinen, polyamorinen uskonto.