Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli teki hiljattain päätöksen koskien aloitetta Joensuun seurakuntien liittämisestä yhdeksi seurakunnaksi ja seurakuntayhtymän purkamisesta. Päätös torjui kahden seurakunnan tekemän aloitteen. Palaan tässä monesti kirjoittamaani aiheeseen, kun kommentoin päätöstä ja kirjoitan seurakuntarakenteesta ja seurakunnan ideasta.
Kuopion tuomiokapitulin perusteluissa mainitaan muiden muassa:” Tuomiokapitulin arvion mukaan aloitteissa esitetylle seurakuntarakenteen muutokselle ei ole tällä hetkellä kirkkojärjestyksen edellyttämiä riittäviä perusteita toiminnan, hallinnon tai talouden näkökulmasta etenkään arvioitaessa seurakuntayhtymää kokonaisuutena. Seurakuntarakenteen muuttamisesta ei ole myöskään yksimielisyyttä yhtymän seurakunnissa.”
Kapitulin perusteluissa mainitaan edelleen siitä, että seurakuntayhtymän perustaminen voisi johtaa päätösvallan kaventumiseen ja keskittymiseen eli, että se vähentäisi seurakuntalaisten todellisia vaikuttamismahdollisuuksia. Ja edelleen tuomiokapitulin lausunnossa nähdään, että seurakuntalaisten osallisuuden kokemus voisi heikentyä.
Tuomiokapitulin päätös voi olla pieni yllätys ja tietysti se on pettymys aloitteen tehneille ja muuten asiaa ajaneille. Ymmärrän heidän lähtökohtiaan, mutta olen itse iloinen tuomiokapitulin päätöksestä. Se poikkeaa siitä monissa tilanteissa tehdystä ratkaisusta, jossa seurakuntaliitos tehdään muodostamalla suuri seurakuntayksikkö. Yksi tuore esimerkki on Kouvolan seudulta oman hiippakuntamme, Mikkelin alueelta. Siellä kuntaliitoksen jälkeen muodostettiin seurakuntayhtymä, joka nyt päätettiin purkaa ja muodostaa suuri seurakunta. Olen harmissani siellä tehdystä ratkaisusta.
Edellä sanomani ei tarkoita, että pitäisi seurakuntayhtymää ihanteellisena mallina eikä sitä, ettenkö tietäisi niihin liittyviä huonoja kokemuksia. Itse olen niistä kuullut kaksi tekijää. Toinen on raskaana koettu kaksitasoinen hallinto ja toinen liittyy henkilöstön käyttämiseen. Olen kuitenkin aikaisemmin saanut tietoa, että Joensuun seurakuntayhtymä olisi ainakin aikaisemmin rakennettu fiksulla idealla seurakuntien tehtävästä käsin.
Seurakuntayhtymiä on ollut ja lienee edelleen erilaisia. Toisissa yhtymä on seurakuntien palvelija ja tuottaa vain tiettyjä yhteisiä toimintoja. Toisissa yhtymä on seurakuntien jonkinlainen johtaja tai jopa päsmäri ja yhtymään rakennetaan mahdollisimman paljon yhteistä toimintaa. Nämä ovat luonnollisesti hieman pelkistettyjä malleja, mutta näin ymmärrän erojen pääpiirteiden olleen.
Millainen seurakuntarakenteen tulisi sitten olla? Tähän vastauksen löytäminen lähtee siitä, että pitää ensin määritellä, millaisena näemme seurakunnan – niin teologisesti, sosiologisesti ja muutenkin. Millainen seurakunta on teologiamme pohjalta? Millainen sitouttaa kristityn kirkon jäsenyyteen ja vahvistaa elämään kristittynä? Millainen luo pohjaa seurakuntayhteisön elämän rakentumiselle? Ja millainen on toimintaympäristössä luonteva koko ja ”kehikko” seurakunnalle?
Yksi pohja voisi olla jumalanpalvelusyhteisöstä muodostuva tai sen piirissä laajentuva ”seurakunta”, sen piirissä oleva ihmisten joukko. Tällöin monet kirkossamme muodostetut seurakuntayksiköt voisivat tarjota niille taustan ja tuen. Heikkous on kuitenkin siinä, että seurakunta ainakin luterilaisen teologian (Lutherin teologian) mukaan tarvitsee tietyt raamit ja rajat. Siihen liittyy myös sosiologinen ulottuvuus eli se, millaisen kokonaisuuden ihmiset voivat mieltää omaksi seurakunnakseen. Ja edelleen tähän liittyy kysymys parokiaalisesta mallista ja henkilöseurakunnista.
Olen itse hieman vierastanut henkilöseurakunnan ideaa teologisista syistä. Nyt ajattelen, että sen salliminen parokiaalisen mallin sisällä saattaisi olla hyödyllistä. Tai asiaa pitäisi ainakin pohtia perusteellisesti. Toisaalta jumalanpalvelusyhteisöjä on jo syntynyt ja osa niistä nousee ainakin jotenkin henkilöseurakunnan ideasta.
Viimeisin vakavasti otettava seurakuntarakenteen uudistamishanke oli kirkossamme reilut kymmenen vuotta sitten. Valitettavasti silloin kirkolliskokous niukasti torjui hyvin valmistellun ja perustellun ”Uusi seurakuntayhtymä 2015” mallin. Siinä oli harvinaisen laaja ja vahva teologinen perusteluosio ja malli olisi palvellut monia seurakuntia, jotka myöhemmin erilaisten ja monesti vaikeiden vaiheiden kautta päätyivät osaksi jotakin suurta seurakuntayksikköä.
Kirkon tehtävä toteutuu erilaisten rakenteiden sisällä ja niiden puutteista huolimatta. Kirkossamme olemme kuitenkin epäonnistuneet toimintaympäristön tuoman muutospaineen hallinnassa ainakin siten, että seurakunnat ovat paljolti olleet ”ajopuina” ja muutokset ovat olleet useimmiten reaktiota kuntarakenteen muutoksiin, joskus talouden tiukkuuden tuomaan paineeseen. Pyörän kääntäminen taaksepäin ei ole mahdollista. Silti voisi edelleen miettiä, onko kysymykseen seurakunnan ideasta ja seurakuntarakenteista löydettävissä kirkon asiaa nykyistä paremmin palvelevaa ratkaisua. Voisiko vaikka kappeliseurakuntamallia kehittää niin, että sellaiset seurakunnat olisivat hiippakuntamallin mukaisessa yhtymässä?
Totean vielä sen verran, että olen itse ollut mukana useammassa seurakuntarakennemuutoksessa joko muutoksen eteenpäin viejänä tai ”muutokseen joutuneena”. Ollut ollut pappina ja hoitanut kirkkoherran virkaa pienissä, hieman suuremmissa ja suuressa seurakunnassa. Nyt katselen kirkon tilannetta eläkkeeltä 40 pappisvuoden jälkeen, kun olen palvellut myös oto sotilaspappina sekä merimieskirkossa pappina ja johtajana. Tietyt toiveeni ja odotukseni kirkon muutoksesta olen jättänyt ”Herran haltuun”, mutta kirkon asioita on silti mukava seurata.
Toivo Loikkanen


Tässä Kuopion hiippakunnan sivuilta tuomiokapitulin päätöksen lausunnosta:
https://www.kuopionhiippakunta.fi/ajankohtaista/kuopion-hiippakunnan-tuomiokapituli-ei-riittavia-edellytyksia-seurakuntarakenteen-muutokselle-joensuussa/
Olin kirjoittanut, että kirkkohallitus niukasti torjui ”Uusi seurakuntayhtymä 2015” mallin, mutta tarkoitin tietysti kirkolliskokousta. Korjasin asian tekstiin.
Toivo
Kiitos hyvästä pohdiskelusta
Millaisia vaikutuksia seurakuntalaisten osallistumiseen ja kirkosta eroamiseen suurseurakuntien muodostaminen on johtanut. Näyttää siltä, kuin pienet seurakunnat katoaisivat yksi toisensa jälkeen ja jäljelle jää vain suuria yksiköitä.
Juuri näin, Pekka. Tuota kysymääsi asiaa ei tietääkseni ole tutkittu, mutta olisi hyvä tutkia. Toki on niin, että muutenkin ihmiset voivat vieraantua kirkosta ja seurakunnasta. Ja toisinpäin: Jos seurakunnat olisivat ”ihmisten kokoisia” eli sopivia ja ihmisiä kiinnostavia ja heidän elämäänsä tukevia yhteisöjä, voisi kirkosta vieraantuminen myös vähentyä ja kiinnostus uskoa ja kirkkoa kohtaan lisääntyä. Suuruuden ekonomia on ollut kirkolta jossakin määrin ymmärrettävä, mutta samalla kovin yksipuolinen ratkaisu muutostarpeisiin. Ja rohkenen vielä jatkaa, että varmasti osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuden kokemukset heikkenevät suurissa yksiköissä.
Vapaaehtoistoiminnan kehittäminen itseohjautuvaan suuntaan korjaisi osallisuuden kokemusta. Sitä pitäisi harrastaa seurakunnissa jo kauan ennen seurakuntaliitoksia. Lahdessa Launeen seurakunnassa miesten toimintaa vetävä pappi aikaan muutti pois. Silloin miehet kävivät kyselemään mistä saavat uuden vetäjän. Vetäjän saivat valita itse omasta joukostaan, Näin syntyi tiimi, joka on hyvällä menestyksellä johtanut toimintaa.
Mielestäni tämän tapaista seurakuntatyötä tulisi kehittää enemmän. Jatkossa seurakuntien määrä vähenee ja myös työntekijöiden. Sitä tulevaisuuden uhkaa ei itseohjautuva toiminta vaaranna. Silti kirkon hallinnossa vierastetaan
itseohjautuvaa toimintaa. Koetaanko se uhkana työntekijöiden suunnalta, vai mistä on kyse?
Tässäkin auttaisi, jos seurakunnat olisivat mielekkään kokoisia yhteisöjä, eivät siis liian suuria. Nyt kehitys menee tosiaan niin, että on muodostettu suuria seurakuntayksiköitä. Niissä varsinkin pienemmät seurakunnat jäävät pikkuhiljaa ns. lapsipuolen asemaan, kun niistä vähennetään myös henkilöresurssit minimiin. Silloin liitoksen jälkeisessä surussa ja lamaannuksessa myös into vapaaehtoisuuteen laskee. Ei sen tietysti tarvitse näin mennä, mutta usein näin käy.
Seurakunnan koko paperilla ei ratkaise mitään vaan se joukko joka kokoontuu sinne seurakuntaan . Ihmiset ei tule hallinnon tai organisaation vuoksi vaan sisällön vuoksi . Jos se heitä miellyttää niin tulevat uudestaan ja voivat sitoutua myös seurakuntaan ja antaa käyttöön niitä lahjoja joita on saanut .
Osittain totta, ei kokonaan. On psykologisesti ja sosiologisesti selvää, että ihmiset kokevat asian vahvemmin, mitä läheisemmältä se tuntuu. Jos seurakunnassa on 50.000 jäsentä tai 5000 jäsentä niin keskimäärin jälkimmäisessä useampi kuin ensimmäisessä kokee sen omakseen. Tällaisia lainalaisuuksia elämässä on. Toki luultavasti myös 50.000 jäsenen seurakunnassa on jonkinlaisia toiminta-alueita esim. seurakunnassa olevien kirkkojen tai seurakuntakotien perusteella.
Seurakunnan nuorisotyöntekijällä menee kaksi vuotta siihen, kun saa itsensä ajettua sisään ja toiminta varsinasesti voi alkaa. Aika harva heistä nytkään pysyy tuota aikaa . Mikä olisikaan tilanne sitten jos nuoristyöntekijät tulisivat kymmenien kilometrien päästä ja aina eri henkilö ?
Tämä nyt vain yhtenä esimerekkinä siitä mistä seurakuntien yhdistymisessä on kyse seurakuntalaisten kannalta katsoen.
Hyvä esimerkki.
Erään yläkoulun rehtorin mukaan tarvitaan kolme, jopa neljä vuotta siihen, että uusi opettaja on oppinut talon tavoille. Kaikki vie oman aikansa. Pätkätyöt ovat vihoviimeinen asia, mitä seurakunnassa tarvitaan, vaikka sijaisillekin on tarvetta.
Itseohjautuvaa toimintaa harvassa seurakunnassa on. Ensi viikolla on miesten leiri, joka on pidetty aina helatorstai viikolla. Meitä on leiriä organisoimassa muutama ukko. Organisointi on meidän varassa ja seurakunnan tuki on siinä olennaisena osana.
Siihen ja moneen muuhun miesten toimintaan voi tutustua miestenilta.fi sivuilta. Sekään sivu ei toimi kirkon työntekijöiden varassa.
Nyt kun kirkon toiminta on pääsääntöisesti työntekijöiden varassa, niin ne toiminnat lakkaavat virkojen lakkauttamisten mukana. Pienellä rohkealla muutoksella kirkon monipuolinen toiminta voisi jatkua vapaaehtoisten varassa. Nyt tämänkaltaista toimintamallia usein vastustetaan. Pelätäänkö siinä joidenkin virkojen lakkauttamista?
Siinä olisi kuitenkin toimiva mahdollisuus seurakuntatoiminnan aktiiviselle osallisttumiselle omalla paikkakunnalla, vaikka yhdistyminen tehtäisiin. Jollei kirkossa uskalleta antaa mahdollisuuksia itseohjautuvalle toiminnalle, niin muuta mahdollisuutta kirkolla ei taida olla, kuin lopettaa toimintaa sitä mukaan kuin virkojakin. Muutosta ei voi tehdä enää sen jälkeen, kun virkoja on lakkautettu. Uudenlaisen toimintamallin alkuunpanemiseen tarvitaan työntekijöitä.
Tämä riippuu varmaan siitä, minkä laista itseohjautuva toiminta on ja mitä se sisältää. Minusta ei esimerkiksi ole oikein, jos luterilaisen seurakunnan toimintamuoto (esimerkiksi nyt miestenpiiri) kutsuu säännöllisesti baptisteja puhumaan. Tai vaikkapa naistenpiiri jonkun joogaohjaajan puhumaan hiljaisuuden joogasta. Tästä syystä on tärkeää, että joku seurakunnan työntekijä on jollakin tavoin vastuussa toimintamuodosta.
Tärkeää on se, että seurakunnan työntekijät on mukana. Siitä huolimatta etteivät he ole toimintaa itse järjestämässä. Voivat myös osallitua ja iloita siitä, ettei itse tarvitse olla tekemässä mitään.
Jos työntekijä on vastuussa, niin entä sitten kun työntekijää ei enää ole vara palkata. Seurakunnathan pienenevät vauhdilla, kun suuret ikäluokat kuolevat pois.
Kaksikymmentä vuotta, kun on kulunut, niin seurakuntien on jo täytynyt tosi paljon vähentää virkoja. Tuo aika on hyvin lyhyt kirkon toimintakulttuurin kannalta. Tuskin sinä aikana tässä asiassa enää ehditään muutosta saamaan aikaan. Juuri se ettei ammattitaitoisille vapaehtoisille uskalleta antaa itsenäisiä toimintamahdollisiuuksia on todellinen syy sille, että osallistuminen hiipuu. Ei mammutiseurakunnat.
Mikäli joku haluaa järjestää omaehtoista toimintaa, niin se on tehtävä kirkon toiminnan ulkopuolella. Monilla on hyviä ehdotuksia siitä miten kirkon tulisi toimia ja jäädään odottamaan, että kirkko ottaisi sen asiakseen.
Odotus on turhaa ja ajan haaskausta.
Ei ole kovin mielekästä tuhlata aikaa ja voimavaroja sellaiseen kirkon vapaaehtoistoimintaan, joka toimi työntekijän vastulla.
Nimittäin silloin jos on rahkeita organisoida jokin uusi toimintamalli. Siitä vain tekemään ja puuhaamaan.
Kirkon ja yhteiskunnan hyväksyminen tulee sitten aikanaan. Työntekijöiden vastuulla olevat vapaaehtoistoiminnot ovat niitä varten, jotka sitä itse tarvitsevat. Ne harvoin tuottavat kirkon toimintaan mitään lisää. Ne vain ylläpitävät
sitä toimintaa joka on jo nyt.
Tuolla periaatteellahan LHPK juuri toimii. Mieluusti kokoontuisivat messuunkin paikkakunnan luerilaisessa kirkossa jopa vuokraa vastaan. Kun ylhäältä on määrätty, että seurakunnat eivät saa luovuttaa yhä vähemmällä käytöllä olevia tilojaan sille, niin messut pidetään jossakin kirkoksi kalustetussa tilassa tai jonkun muun kirkkokunnan tiloissa. Tietenkin se synnyttää yhdessä tekemisen tuomaa sitoutumista, kun hankitaan vaikkapa kellari, joka aina messua varten varustetaan siirrettävillä alttareilla, kirkkotaiteella ja tuoleilla. Jotka sitten tarvittaessa kootaan myös pois. Sama sosiologinen ja psykologinen lainalaisuus kuin vaikkapa miestenporukassa tai nuorten aikuisten toiminnassa.
Kuka tahansa voi aloitaa toimintaa ystäviensä kanssa.
Kilpailematta siinä minkään muun toimijan kanssa.
Asiaa ei tarvitse ajatella seurakuntatyön näkökulmasta. Toiminta voi olla jotain jota seurakunta ei itse tee.
Sellaista tekemistä, jolla on suuri merkitys yhteiskunnassa ja sen kautta myös kirkolle.
Totta turiset! 🙂 Tässä kannattaa minun mielestäni muistaa, että kaikki hyvä ja arvokas ei ole välttämättä seurakunnan tehtävä. Kuitenkin kristitty voi sitä kannattaa ja siihen osallistua.
Inhorealisti minussa muistuttaa siitä, että juuri kukaan ei nyky-yhteiskunnassa pysty olemaan monessa mukana samanaikaisesti. On valittava, mihin osallistuu.