Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli teki hiljattain päätöksen koskien aloitetta Joensuun seurakuntien liittämisestä yhdeksi seurakunnaksi ja seurakuntayhtymän purkamisesta. Päätös torjui kahden seurakunnan tekemän aloitteen. Palaan tässä monesti kirjoittamaani aiheeseen, kun kommentoin päätöstä ja kirjoitan seurakuntarakenteesta ja seurakunnan ideasta.

Kuopion tuomiokapitulin perusteluissa mainitaan muiden muassa:” Tuomiokapitulin arvion mukaan aloitteissa esitetylle seurakuntarakenteen muutokselle ei ole tällä hetkellä kirkkojärjestyksen edellyttämiä riittäviä perusteita toiminnan, hallinnon tai talouden näkökulmasta etenkään arvioitaessa seurakuntayhtymää kokonaisuutena. Seurakuntarakenteen muuttamisesta ei ole myöskään yksimielisyyttä yhtymän seurakunnissa.”

Kapitulin perusteluissa mainitaan edelleen siitä, että seurakuntayhtymän perustaminen voisi johtaa päätösvallan kaventumiseen ja keskittymiseen eli, että se vähentäisi seurakuntalaisten todellisia vaikuttamismahdollisuuksia. Ja edelleen tuomiokapitulin lausunnossa nähdään, että seurakuntalaisten osallisuuden kokemus voisi heikentyä.

Tuomiokapitulin päätös voi olla pieni yllätys ja tietysti se on pettymys aloitteen tehneille ja muuten asiaa ajaneille. Ymmärrän heidän lähtökohtiaan, mutta olen itse iloinen tuomiokapitulin päätöksestä. Se poikkeaa siitä monissa tilanteissa tehdystä ratkaisusta, jossa seurakuntaliitos tehdään muodostamalla suuri seurakuntayksikkö. Yksi tuore esimerkki on Kouvolan seudulta oman hiippakuntamme, Mikkelin alueelta. Siellä kuntaliitoksen jälkeen muodostettiin seurakuntayhtymä, joka nyt päätettiin purkaa ja muodostaa suuri seurakunta. Olen harmissani siellä tehdystä ratkaisusta.

Edellä sanomani ei tarkoita, että pitäisi seurakuntayhtymää ihanteellisena mallina eikä sitä, ettenkö tietäisi niihin liittyviä huonoja kokemuksia. Itse olen niistä kuullut kaksi tekijää. Toinen on raskaana koettu kaksitasoinen hallinto ja toinen liittyy henkilöstön käyttämiseen. Olen kuitenkin aikaisemmin saanut tietoa, että Joensuun seurakuntayhtymä olisi ainakin aikaisemmin rakennettu fiksulla idealla seurakuntien tehtävästä käsin.

Seurakuntayhtymiä on ollut ja lienee edelleen erilaisia. Toisissa yhtymä on seurakuntien palvelija ja tuottaa vain tiettyjä yhteisiä toimintoja. Toisissa yhtymä on seurakuntien jonkinlainen johtaja tai jopa päsmäri ja yhtymään rakennetaan mahdollisimman paljon yhteistä toimintaa. Nämä ovat luonnollisesti hieman pelkistettyjä malleja, mutta näin ymmärrän erojen pääpiirteiden olleen.

Millainen seurakuntarakenteen tulisi sitten olla? Tähän vastauksen löytäminen lähtee siitä, että pitää ensin määritellä, millaisena näemme seurakunnan – niin teologisesti, sosiologisesti ja muutenkin. Millainen seurakunta on teologiamme pohjalta? Millainen sitouttaa kristityn kirkon jäsenyyteen ja vahvistaa elämään kristittynä? Millainen luo pohjaa seurakuntayhteisön elämän rakentumiselle? Ja millainen on toimintaympäristössä luonteva koko ja ”kehikko” seurakunnalle?

Yksi pohja voisi olla jumalanpalvelusyhteisöstä muodostuva tai sen piirissä laajentuva ”seurakunta”, sen piirissä oleva ihmisten joukko. Tällöin monet kirkossamme muodostetut seurakuntayksiköt voisivat tarjota niille taustan ja tuen. Heikkous on kuitenkin siinä, että seurakunta ainakin luterilaisen teologian (Lutherin teologian) mukaan tarvitsee tietyt raamit ja rajat. Siihen liittyy myös sosiologinen ulottuvuus eli se, millaisen kokonaisuuden ihmiset voivat mieltää omaksi seurakunnakseen. Ja edelleen tähän liittyy kysymys parokiaalisesta mallista ja henkilöseurakunnista.

Olen itse hieman vierastanut henkilöseurakunnan ideaa teologisista syistä. Nyt ajattelen, että sen salliminen parokiaalisen mallin sisällä saattaisi olla hyödyllistä. Tai asiaa pitäisi ainakin pohtia perusteellisesti. Toisaalta jumalanpalvelusyhteisöjä on jo syntynyt ja osa niistä nousee ainakin jotenkin henkilöseurakunnan ideasta.

Viimeisin vakavasti otettava seurakuntarakenteen uudistamishanke oli kirkossamme reilut kymmenen vuotta sitten. Valitettavasti silloin kirkolliskokous niukasti torjui hyvin valmistellun ja perustellun ”Uusi seurakuntayhtymä 2015” mallin. Siinä oli harvinaisen laaja ja vahva teologinen perusteluosio ja malli olisi palvellut monia seurakuntia, jotka myöhemmin erilaisten ja monesti vaikeiden vaiheiden kautta päätyivät osaksi jotakin suurta seurakuntayksikköä.

Kirkon tehtävä toteutuu erilaisten rakenteiden sisällä ja niiden puutteista huolimatta. Kirkossamme olemme kuitenkin epäonnistuneet toimintaympäristön tuoman muutospaineen hallinnassa ainakin siten, että seurakunnat ovat paljolti olleet ”ajopuina” ja muutokset ovat olleet useimmiten reaktiota kuntarakenteen muutoksiin, joskus talouden tiukkuuden tuomaan paineeseen. Pyörän kääntäminen taaksepäin ei ole mahdollista. Silti voisi edelleen miettiä, onko kysymykseen seurakunnan ideasta ja seurakuntarakenteista löydettävissä kirkon asiaa nykyistä paremmin palvelevaa ratkaisua. Voisiko vaikka kappeliseurakuntamallia kehittää niin, että sellaiset seurakunnat olisivat hiippakuntamallin mukaisessa yhtymässä?

Totean vielä sen verran, että olen itse ollut mukana useammassa seurakuntarakennemuutoksessa joko muutoksen eteenpäin viejänä tai ”muutokseen joutuneena”. Ollut ollut pappina ja hoitanut kirkkoherran virkaa pienissä, hieman suuremmissa ja suuressa seurakunnassa. Nyt katselen kirkon tilannetta eläkkeeltä 40 pappisvuoden jälkeen, kun olen palvellut myös oto sotilaspappina sekä merimieskirkossa pappina ja johtajana. Tietyt toiveeni ja odotukseni kirkon muutoksesta olen jättänyt ”Herran haltuun”, mutta kirkon asioita on silti mukava seurata.

Toivo Loikkanen