Venäjän naapuruus on Suomen kohtalo

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin vangitseminen ja sitä seuranneet mielenosoitukset kertovat autoritaarisesta valtiosta, jonka itsevaltainen johtaja Vladimir Putin ei voi sietää valtapyrkimystensä kyseenalaistajia. Hänelle oppositio on myrkkyä.

Suomelle Venäjän naapuruus on maantieteellinen kohtalo. Siksi reagoimme herkästi kaikkeen siihen, mitä itäisessä naapurimaassamme tapahtuu, ei vähiten sen militantteihin pullisteluihin. Maamme ulkopolitiikalle Venäjä on kaiken muun varjoonsa jättävä kysymys − myös nyt, kun olemme Euroopan unionin jäsenmaa.

Venäjä on ekspansiivinen, valloitushaluinen maa, ja sitä se on liki aina ollut. Sen tapa puolustaa rajojaan on valmistautua hyökkäykseen. Suomelle Venäjä on pysyvä turvallisuuskysymys, ja myös potentiaalisen uhka – ehkä kuitenkin enemmän historian kuin tämän päivän näkökulmasta.

Kun Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, sodat Venäjän kanssa olivat jatkuvana riesana. Tilanne muuttui vasta sitten, kun Suomi Haminan rauhassa 1809 liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Kului liki sata vuotta, kunnes nationalistiset aatteet voimistuivat Venäjällä. Tällöin maamme autonominen asema joutui uhanalaiseksi. Vaarana oli, että Suomesta tulisi yksi Venäjän maakunta.

Presidentti J. K. Paasikivi pohdiskeli usein sitä, oliko itäisen naapurimme tavoite Suomen suunnalla puolustuksellinen vai hyökkäävä. Hän tuli siihen tulokseen, että se oli puolustuksellinen. Näin sanoessaan Paasikivi sivuutti Neuvostoliiton ideologisesti imperialistisen luonteen.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ei päästänyt Suomea helpolla. Tätä kuvasti muun muassa se, että neuvostojohtajat eivät koskaan ennen presidentti Mihail Gorbatšovia tunnustaneet Suomea puolueettomaksi maaksi, vaan puhuivat ainoastaan Suomen ”pyrkimyksestä” puolueettomuuteen.

Onko Venäjällä erityistä ulkopolitiikkaa Suomea varten, on kiintoisa kysymys. Olemme pieni tekijä maailmankartalla, jolle kuitenkin turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat elintärkeitä. Tästä lähtökohdasta käsin myös kysymys maamme Nato-jäsenyydestä on kauaskantoinen. Niin tai näin, mutta täysin jännitteettömässä tilanteessa itänaapurimme kanssa tuskin koskaan voimme olla.

Kun Neuvostoliitto kommunistisena suurvaltana romahti, se herätti myös Suomessa toiveita paremmasta. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että Venäjän poliittisessa selkäytimessä piilee ikiaikainen imperialismi. Kommunismin aikana se oli vahvasti ideologista, kun taas nykyisin sitä siivittää unelma menetetystä suurvalta-asemasta.

Tässäkin mielessä presidentti Putin on pettymys. Hänen sisäpolitiikkansa perustuu toisinajattelevien vaientamiseen ja ulkopolitiikkansa omituiseen pelkoon siitä, että länsi muodostaisi sotilaallisen uhan Venäjälle. Tämä ”pelko” tosin saattaa olla laskelmoitua hänen omien valtapyrkimystensä takia.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Suomen ulkopolitiikan liekanaru oli usein tiukalla. Pienikin poikkeama ulkopoliittisesta jargonista saattoi viedä lausujansa yhteiskunnan ulkokehälle. Mutta nykyisin voi kuka tahansa esittää myös ulkopolitiikasta mielipiteitä ilman sivuun joutumisen vaaraa. Tärkeintä on, että olemme mukana sellaisissa läntisissä ytimissä, joihin historiallisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti kuulumme.

2 kommenttia

  • Kommunismin kasvattamat johtajat eivät muutu hetkessä monipuoluejärjestelmän kasvateiksi. Voima on ollut kasvatusmetodi, jolla on aseet ja pamput hän pitää valtaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    On syytä muistuttaa mieliin, että J.K.Paasikiven julkiset puheenvuorot eivät vastanneet hänen sisimpiä ajatuksiaan, mikä ilmenee selvästi hänen julkaistuista päiväkirjoistaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Matti Wirilander

    Olen mikkeliläinen teologian tohtori ja Suomenniemen kirkkoherra emeritus. Harrastan historiaa, paikalliskulttuuria, klassista musiikkia ja metsässä samoamista. Myös ihmisoikeuskysymykset ovat minulle tärkeitä. Jo vuosien ajan olen tukenut Amnesty Internationalen työtä. Syväkirkollinen ajattelu on perimmältään se, johon teologisesti lukeudun.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit