Professori Miikka Ruokanen esitti kommentteja Kotimaan kolumnipalstalla (27.1.2021) arkkipiispa emeritus John Vikströmin avioliiton laajentamista puoltavaan kirjoitukseen. Kirjoituksen sävy oli kaiken kaikkiaan kunnioittava ja jatkokeskusteluun innostava, mutta Ruokasen argumentaatio herättää kysymyksiä.

Kohti laajempaa näkemystä

Suurin puute on se, ettei Ruokainen mielestäni hahmota kirjoituksessaan avioliiton kontekstisidonnaisuutta. Avioliitto ei synny tyhjiössä. Sitä eivät olisi tarvinneet Aatami ja Eeva, jos olisivat eläneet kahdestaan. Avioliitto on aina inhimilliseen sosiaaliseen todellisuuteen rakentunut monimuotoinen ilmiö. Sen yksi keskeinen ulottuvuus on liittynyt perinteisissä konteksteissa lisääntymiseen ja jälkeläisiin vanhempien sosiaaliturvana. Muita ulottuvuuksia ovat sukujen väliset suhteet, avioliitosta maksettava kauppahinta (sulhasen perheeltä morsiamen perheelle) sekä maiden ja muun omaisuuden säilyminen sukujen hallinnassa. Avioliittojen avulla on kontrolloitu ja säännelty myös ihmisten välisissä suhteissa seksuaalisuuden toteuttamista. Tämän lisäksi avioliittoon on kytkeytynyt muinaisissa kulttuureissa (uskonnollisia) rituaaleja, joista kirkko esittää yhden siunatessaan avioliittoja.

Ruokanen ei omassa analyysissaan näytä tunnistavan tai hyväksyvän niitä piirteitä, joka vaikuttavat omana aikanamme siihen, että avioliitossa sukupuoli ei ole määräävä. Näiden piirteiden taustaa olen avannut aikaisemmassa kirjoituksessani (Kotimaa 7.10.2020).

Pohjoismainen avioliiton konteksti on hyvinvointivaltion konteksti (kutsun sitä jälkipatriarkaaliseksi). Sitä ei ole suuressa osassa muuta maailmaa. Kun Ruokanen toteaa, että ”kaikki suuret uskonnot opettavat avioliittoa miehen ja naisen välisenä…”, tämä on sekä ymmärrettävää että välttämätöntä kontekstissa, jossa sukujen ja yksittäisten ihmisten vanhuudenturva on omissa jälkeläisissään. Näin kristinuskon piirissäkin on pitkään opetettu, koska se on ollut patriarkaalisen elämänmuodon perustava piirre.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on luonut toisenlaisen kontekstin: yksilöt ovat sukupuolesta riippumatta samanarvoisia toimijoita. Kristillinen luomisteologia (ihminen Jumalan kuvana ja työtoverina) ja ihmiskäsitys (kaikki ovat tasa-arvoisia Kristuksessa) on myötävaikuttanut tähän kehitykseen. Tähän myös Vikström viittaa, kun hän mainitsee, että kirkko voisi tunnustaa tätä kehitystä lapsekseen. Pohjoismaisessa kontekstissa periaatteessa jokaiselle ihmiselle lait, oikeudet, velvollisuudet mutta myös mahdollisuudet ovat yhtäläiset. Suomessa avioliittoinstituutio on elänyt mukana tässä kehityksessä ja sitä on viimeksi päivitetty 1.3.2017. Mikäli emme pysty kirkossa ymmärtämään tapahtunutta kehitystä, niin sanottu ”kristillinen avioliitto” jää merkityksettömäksi, lähinnä erityisen uskonnolliseksi, kuriositeetiksi. Vaarana on, ettei kirkko enää hyvällä sanomallaan tavoita suomalaisia edellyttäessään arkaaisemman kulttuuripiirin maailmankuvan omaksumista.

Hyvinvointiyhteiskuntakin tarvitsee uusia kansalaisia. Siksi suvullinen lisääntyminen ja avioliitto sen kehyksenä on edelleen pääsääntö, vaikka avioliitto on laajentunut koskemaan myös samansukupuolisia pareja. Suomessa viime vuosikymmeninä on vähitellen avautunut näkymä avioliitosta, jonka välttämättömänä tekijänä ei ole jälkeläisten hankkiminen. Tällainen näkymä avioliitosta olisi ollut vielä ”pöyristys” Suomessakin 1950-luvun todellisuudessa, mutta avioerojen myötä se yleistyi: avioliitolta ei välttämättä tarvitse odottaa jälkeläisiä.

Luomisen teologia?

Ruokasen mukaan avioliittokäsityksen laajentaminen murtaa luomisen teologian ja vaikuttaa siihen, ettei maapallon uhanalaista elämää voisi enää puolustaa luomisen teologian pohjalta. Minun on hyvin vaikea ymmärtää näiden kahden asian yhteyttä.

Ruokanen vertaa avioliiton olemusta elolliseen luontoon, jolloin sen perusta on ”ontologinen”, ei vain emotionaalinen, sosiaalinen tai sopimuksellinen. Ontologisella perustalla hän tarkoittaa kykyä suvulliseen lisääntymiseen. Ruokasen argumentaation perusteella en ymmärrä, millä tavalla avioliiton laajentaminen myös samansukupuolisten keskeiseksi kumoaa tämän suvulliseen lisääntymiseen liittyvän ”ontologisen” perustan? Suvullinen lisääntyminen tulee olemaan ihmiskunnan perustava tapa lisääntyä niin kauan kuin ihmisiä on. Toisaalta lisääntyminen tapahtuu ilman avioliittoa ja avioliittoja solmitaan ilman aikomusta lisääntyä. Ja tämän lisäksi myös suvuton lisääntyminen luomakunnassa on jatkuvaa.

Voisiko Ruokasen argumentin tapaan oikeuttaa myös luonnossa vallitseva ”ontologinen” vahvemman oikeus? Petoeläin metsästää toisia eläimiä, nuori leijonauros ajaa vanhemman tiehensä ja surmaa tämän jälkeläiset pariutuessaan naaraan kanssa. Ihminen tunnistaa tämän ”ontologisen” vahvimman oikeuden myös omissa ytimissään ja yhteisöissään. Ihmiskunta on kuitenkin kehittänyt tapoja kontrolloida tätä luontaista tai ontologista taipumustaan lainsäädännöllä, etiikalla, käyttäytymiskoodeilla ja sivistyksellä. Onko ihmiskunta näin lakeja ja sanktioita säätäessään luopunut ”vahvemman oikeuden ontologisesta perustasta”?

Ruokanen peräänkuulutti sitä, että kirkko tarvitsee vahvaa luomisen teologiaa ”puolustamaan maapalloa uhanalaiseksi joutunutta elämää”? Kun synnyin (1968), maapallolla oli noin 3,5 miljardia ihmistä. Todennäköisesti ensi vuonna (2022) ihmispopulaatio rikkoo 8 miljardin rajan. Tarvitsemmeko me ihmiskuntana ”kristilliseltä luomisenteologialta” lisää tukea suvulliseen lisääntymiseen rajaamalla kristillinen avioliitto-oikeus vain heteropareille? Vai onko pikemminkin niin, että ylisuureksi kasvanut ihmiskunta, joka kuluttaa yli yhä niukkenevia luonnonvaroja, tarvitsee aivan toisenlaista sisällöllistä tulkintaa luomisen teologialle?

Ruokaselle avioliiton perusta ei ole vain ”ontologinen”, vaan hän kytkee sen uskoon ”Kolmiyhteisestä Jumalasta luojana”. Ruokanen lukee Raamatun luomiskertomusta (1. Moos. 1:27-28) kirjaimellisesti ja johtaa siitä sekä lisääntymiskäskyn että avioliiton. Millä perusteella tätä voi kutsua avioliiton ontologiseksi perustaksi? Itse kutsuisin sitä ”elämän synnyn aitiologiaksi” – ei avioliiton asettamiseksi. Täytyy huomata, että aivan samalla tavalla Jumala käski lintujen, kalojen ja muiden eläinten lisääntyä – ja siunasi heidät. Emme me kuitenkaan puhu kalojen suhteen avioliitosta, johon Jumala on heidät siunannut (1. Moos. 1:21-22). Emme myöskään lintujen avioliiton ontologisesta perustasta. Luontevammin ja käsitettävämmin kyse on elämän synnyn aitiologiasta – luomisen kuvauksesta, joka uskonnon piirissä saa opetuksellisia ja opillisia tulkintoja. Tämä elämän uusintaminen on osa (jatkuvan) luomisen teologiaa, mutta sillä ei mielestäni voi selittää avioliiton olemusta kuin joiltakin osin. Kirkon avioliittoteologiassa tarvitaan ”historiallis-kriittistä herätystä”.

En myöskään ymmärrä miten tasa-arvo tuhoaa luomisen teologian, kuten Ruokanen väittää. Onko luomiseen rakennettu jotenkin epätasa-arvo, jota ei saa ihmisen omalla harkinnalla kumota? Onko mies perheen pää ”ontologisessa” mielessä, koska on sukupuolena fyysisesti vahvempi? Ruokanen vetoaa Raamatun arvovaltaan toimia avioliiton olemuksen ja rakenteen normina. Tähän kommentoin vain, että kirkkomme käyttää säilyttävässä argumentaatiossaan avioliiton puolustukseen pääasiassa sellaisia raamatunkohtia, jotka eivät ensisijaisesti käsittele lainkaan avioliittoa (esimeriksi 1. Moos. 1:26-27). Vastaavasti kirkko ei hyödynnä niitä raamatunkohtia, jotka kuvaavat Raamatussa juutalais-kristillisiä avioliittokäytäntöjä (esim. 1. Moos. 29 ja 38). Käytämme kirkollisessa puheessa Raamattua tältä osin erittäin pinnallisesti ja tämä kertoo – ei siitä, että pyrkisimme teologisilla välineillä selvittämään Raamatun sisältämän avioliittokäsityksen (joita on monia) – vaan siitä, että Raamattua käytetään valikoivasti puolustamaan yhtä tietynlaisesti ymmärrettyä avioliittokäsitystä ja sen ikiaikaista muuttumattomuutta.

Avioliittoon liittyvää luomisen teologiaa puolustaessaan Ruokanen tukeutuu ”kaikkiin suuriin uskontoihin” sekä ”luonnontieteisiin”. Tämä perustelu tuntuu yllättävältä: luonnontiede ja muut uskonnotko tukevat nimenomaan ”kristillistä” avioliittokäsitystä? Tulkitsen Ruokasen perustelut yhdeksi tavaksi ohittaa Vikströmin artikkelin sisältämiä keskeisiä perusteluja, jotka liittyvät juuri omassa kulttuuriympäristössämme tapahtuneisiin perustaviin muutoksiin. ”Uusi viini lasketaan uusiin leileihin.” (Matt. 9:17)

Kirkon ei tarvitse tinkiä tippaakaan luomisen teologiasta. Sen sijaan meidän tulee avata paremmin sitä, mitä luomisen teologialla haluamme viestittää ja miten puolustamme Jumalan luomassa maailmassa olevaa elämän moninaisuutta arvostavasti.

Jukka Hautala