Vastuussa pyhästä

Pappina koen tekeväni arvokasta työtä ihmisten keskuudessa, mutta jumalallisella asialla. En koe olevani mitenkään erityisen pyhä, mutta tunnistan pyhyyttä kun sitä kohtaan. Pyhyydessä on jotakin uskomattoman kaunista, puhdasta ja aitoa.

Kirkko on pyhä. Seurakunta on pyhä. Näin julistamme uskontunnustusten sanoin jumalalle, itsellemme ja toinen toisillemme joka sunnuntai, joka pyhä. Mutta millä tavoin pyhyys näyttäytyy kirkon, meidän seurakuntalaisten olemuksessa, toiminnassa ja puheissa? Vai tarvitseeko sen näkyä? Eikö Jumalan pyhyyden ansiosta kirkkoa tulee automaattisesti kunnioittaa ja arvostaa?

Elämän rikkinäisyyden ja moninaisuuden keskellä on vaikea kuvitella, että pyhän arvostaminen lähtisi automaatiosta tai pakottamisesta. Kunnioittaminen, joka rakentuu käskyjen noudattamiselle, tuntuu väkinäiseltä. Kun elämän paino tuntuu julmalta, arkiselta tai ahdistavalta, onko silloin oikeana vastauksena käskyt, kiellot ja rangaistuksen uhka?

Kun elämä näyttää kauneimmat puolensa: maailman väriloiston, rakkauden eri sävyt sekä viisaudesta kumpuavan kehityksen, täytyykö tämä kieltää ja latistaa? Vai onko lupa ajatella, että kaiken luodun takaa löytyy pyhä, pyhä jumala. Hän joka on rakastanut ja rakastaa. Hän joka armahtaa ja hän joka on viisaus. Eikö tästä pyhyydestä saa nauttien kiittää ja siunata?

Toivon, että kirkko ja seurakunta, joka tahtoo olla ja edustaa pyhää, olisi myös sitä. Vastaisi niihin mielikuviin jotka se on luonut. Lunastaisi ne lupaukset jotka se on antanut. Pappina joudun useasti vastuuseen näistä lupauksista, joiden suuruus mykistää. Seurakuntalaisena saan onneksi vapaammin kirmailla maailmassa, joka hetkittäin tuntuu uskomattoman armolliselta.

Ajattelen, että jumala on luonut rakkauden ja tuonut armon maailmaan. Koen, että kirkon tehtävänä on heijastaa näitä arvoja sekä pyhyyttä, joka lähtee jumalasta. Näen, että jokaisessa ihmisessä on ripaus pyhää, vaikkakin välillä sen huomaaminen on kovan työn takana. Siihen auttaa rakkaus ja armo. Sama konsepti, jota Jeesuskin käytti.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Laura Leverin
Laura Leverin
Puoliso. Vanhempi. Lapsi. Sukulainen. Ystävä. Kaveri. Tuttu. Tuntematon. Vastaantulija. Lähimmäinen. Syntinen. Armahdettu. Jeesustelija. Jumalan. Luotu. Olen Vantaan Rekolan seurakunnan pappi, jonka sukujuuret ovat Helsingissä, Karjalassa, Ruotsissa ja Savossa. Asun Helsingissä, mutta tutuksi ovat tulleet myös Pori, Pornainen, Tukholma, Turku ja Uppsala. Kiinnostaa mm: hyvä elämä, ihmiset, Jumala, johtaminen, kirkkohistoria, sparraus, tulevaisuus ja viestintä.