Jari Pulkkisen blogikirjoitus milleniaalien ja erilaisten kirkollisten yhteisöjen suhteesta avaa monin tavoin kiinnostavia uusia näkökulmia, mutta jättää ilmaan myös monia kysymyksiä.
Avoimeksi tuntuu jäävän ainakin se, onko se yhteisöllisyys, jota milleniaalit eivät kuulemma kaipaa, jotain Pulkkisen esittelemistä spesifioiduista yhteisömuodoista vai jotakin muuta – vai onko koko asianlaitaa edes eritelty. Keittiöpsykologisesti tekee mieli kysyä myös, osaako ihminen kaivata sellaista, jonka ei tiedä olevan itselleen mahdollista? Jos mielikuva kirkkoyhteisöstä on jotenkin vanhakantainen tai vaihtoehtoisesti lahkomaisen ahdasmielinen, niin ei ihme, ettei kiinnosta.
Tosiasia kuitenkin on se, että ainakin kaupungeissa nimenomaan yleisilmeeltään ja ’meiningiltään’ uudenlaiset yhteisöt ovat tehneet jotain oikein, sillä ne kokoavat milleniaaleja ja sitäkin nuorempaa polvea parhaimmillaan aivan poskettomia määriä – kuten kirjoituksessakin hieman ristiriitaisesti todetaan. Oleellisin kysymys lieneekin, miten näitä yhteisöjä pystyttäisiin integroimaan nykyistä paremmin osaksi kokonaiskirkon toimintaa ja siten rikastamaan kirkon imagoa yleisestikin – eli ehkäpä juuri tekemään yhteisöt myös laajemmissa mielikuvissa uudenlaisiksi ja houkuttelevammiksi?
Tällöin voisi levitä laajempaan tietoisuuteen myös se jo nyt todellisuutta oleva, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan laajalti ’vakan alla’ pidetty mahdollisuus, että yhteisöjä tai ylipäänsä seurakunnallisia toimintamuotoja voi työntekijöiden tuella myös itse luoda ja muovata omien tarpeidensa ja ideoidensa mukaisesti. Näin on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan jo esimerkiksi nykyisessä kotiseurakunnassani Muuramessa.
Summa summarum: onko yhteisöjen väitetyssä epäkiinnostavuudessa kyse lopulta vain mielikuvien ja todellisuuden välisestä ristiriidasta?
Aapo Tähkäpää
opiskelija ja muusikko, messuyhteisöaktiivi
Milleniaalien kirkko –hankkeen ohjausryhmän jäsen
juuri ja juuri jo seuraavan eli Z-sukupolven edustaja
