Sodan ja rauhan etiikka ja Pohjois-Atlantin liitto

Sota on syntiinlankeemuksen seurausta, mutta jotenkin sen kanssa tulisi vahinkoja ja tragedioita minimoiden tulla toimeen. Luterilaisessa eettisessä perinteessä on sovellettu Augustinuksen, Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin ajatteluun pohjaten oikeutetun sodan periaatteita. Luther painotti omana korostuksenaan, että oikeutettu syy on ainoastaan hätätila eli puolustussota. Sama periaatehan on lausuttu myös YK:n peruskirjassa.

Oikeutetun sodan klassiset periaatteet voidaan lyhyesti selostaa näin:
1) Laillinen esivalta päättää sodasta.
2) Sille on oikeutettu syy.
3) Sotilaallista väkivaltaa tulee käyttää vain äärimmäisenä keinona.
4) Tulee suuntautua rauhan tavoitteeseen.
5) Keinot tulee suhteuttaa päämäärään.

Kriteerien arvioiminen on kuitenkin joissakin tilanteissa vaikeaa, eikä niitä aina tässä muodossa ole noudatettu, vaikka sotaa niiden pohjalta olisikin perusteltu. Puolustussota on kirkoille yleensä ollut ainoa oikeutettu sodan muoto, joissakin tilanteissa myös toisen valtion auttaminen puolustautumaan. Ongelmia koko oikeutetun sodan käsitteelle tuo mahdollisuus käyttää ydinaseita ja yleensäkin modernin sodan totaalinen luonne. Myös tavanomaiset aseet ovat entistä tuhovoimaisempia. Käytetään myös esimerkiksi lennokkeja ja muita kauko- tai jopa itseohjautuvia aseita. Ongelmia tulee myös silloin, kun pohditaan toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumista esimerkiksi kansanmurhan välttämiseksi.

Muiden muassa Kirkkojen maailmanneuvosto ja roomalaiskatolinen kirkko ovat pyrkineet edistämään ydinaseiden totaalikieltoa. KMN oli mukana myös Nobelin palkinnon tästä kampanjoinnista saaneessa hankkeessa. Ydinaseiden vastaisen kampanjan arvo on nykytilanteessa osoittanut kiistämättömän arvonsa, vaikka nopeita tuloksia ei asiassa saataisikaan ja myös takapakkia tulisi.

Historiallisesti 1800-luvun kansallisvaltioissa pyhän sodan käsite muodostui käytännössä johtoajatukseksi moraalisten ja oikeudellisten kriteerien sijaan - tuloksena sittemmin ensimmäinen maailmansota. Oikeutetun sodan kriteerien valossa esimerkiksi Hiroshiman ja Nagasakin ydiniskuille voitiin sanoa ainoastaan ei. YK asettikin 1945 yleisen kiellon väkivallalle. Yksittäisille valtioille tai niiden ryhmille annettiin kuitenkin oikeus puolustaa itseään. Mikäli väkivallan kieltoa vastaan rikotaan, siitä tulee mekanismin mukaan antaa YK:n turvallisuusneuvoston johdolla rangaistus. Kun tämä ei käytännössä onnistu, joudutaan pohtimaan, mitä pitäisi muuttaa, jotta kansainvälisestä kriisinhallintamekanismista tulisi uskottavampi.

Kylmän sodan vuosina niin itä- kuin länsiblokkikin viittasivat kintaalla kansainvälisen oikeuden konseptille. Valtion väkivaltamonopolin murtuminen tietyissä globaalin etelän maissa asetti kansainvälisen yhteisön uusien haasteiden eteen. Esimerkiksi Persianlahden 1991 sodan jälkeen nostettiin keskusteluun paitsi oikeutettu sota myös oikeus sodan jälkeen. Oikeutetun sodan oppi, sikäli kuin se ymmärretään sodan ja väkivallan tuhojen rajaamiseksi, ei ole menettänyt merkitystään. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat myös niin sanotut Haagin ja Geneven sopimukset sekä Punaisen Ristin sopimukset.

Oikeutetun sodan sijaan on nykyisin paljon puhuttu esimerkiksi ekumeenisissa yhteyksissä oikeudenmukaisesta rauhasta. Käsitettä käytti jo mm. Abraham Lincoln puhuessaan 1865 "oikeudenmukaisesta ja kestävästä rauhasta". Tätä perua käsitettä käytettiin Yhdysvalloissa myös II MS:n jälkeen puhuttaessa siitä, miten oikeudenmukaista rauhan toteutumista voitaisiin tosiasiallisesti edistää sen jälkeen kun rauhansopimukset oli pikaisesti tehty. Kyse on tällöin oikeudenmukaisista rauhanehdoista sodan jälkeen.

Väkivalta on oikeudenmukaisen rauhan ajatuksen mukaan mahdollista vain, jos se on perustellusti välttämätöntä oikeuden mahdollisuuksien säilyttämiseksi tai palauttamiseksi. Näitä tapauksia ovat: sotilaallinen voimankäyttö valtioiden välillä, poliisin voimankäyttö, hätävarjelu ja "suuri" vastarinta politiikkaa vastaan, joka tekee tyhjiksi ihmisoikeudet ja demokratian. Väkivallan käyttö on siis riippuvaista kolmesta kriteeristä: 1) todennäköisyys, 2) kohtuullisuus ja 3) autorisointi.

Kansainvälisen yhteisön suojeluvastuu rikoksissa ihmiskuntaa vastaan tapahtuu periaatteessa näiden kolmen osatekijän valossa: 1) sen yksittäisen valtion vastuu, jossa rikos tapahtuu tai josta pakolaiset etsivät turvaa, 2) valtioyhteisön tehtävä tukea yksittäisiä valtioita niiden velvoitteiden täyttämisessä siinä määrin kuin tarpeellista, 3) valtioyhteisön velvollisuus kollektiiviseen, oikea-aikaiseen ja vaikuttavaan toimintaan Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen mukaisesti. Tällöin ei-sotilaalliset keinot ovat ensisijaisia. Asevienti sotatoimialueille, joissa ei noudateta väkivallan käytön kohtuullisuutta, ei ole oikeutettavissa.

Pohjois-Atlantin liiton eli NATOn vuoden 1949 Washingtonin perussopimuksessa liitytään YK:n perustamisen taustalla olleisiin perusperiaatteisiin. Tekstin ensimmäisessä artiklassa todetaan (vapaasti käännettynä):"Osapuolet pyrkivät, kuten on todettu Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa, käsittelemään mitä tahansa kansainvälistä kiistaa, johon ne saattavat tulla osallisiksi, rauhanomaisin keinoin tavalla, jossa kansainvälinen rauha ja turvallisuus eivät vaarannu ja pidättäytymään kansainvälisissä suhteissaan voimankäytöllä uhkaamiselta tavalla, joka ei ole yhteensopiva Yhdistyneiden kansakuntien tarkoitusperien kanssa."

Lähtökohtana on siis poliittisen, väkivallattoman ratkaisun ensisijaisuus ja uhkailun ja muun provosoinnin välttäminen, asiallinen asiainhoito. Tässä mielessä noudatetaan klassisia oikeudenmukaisen sodan pelisääntöjä ja myös periaatetta itsepuolustuksesta ainoana oikeutettuna puolustautumisena. Artiklassa viisi viitataan YK:n peruskirjaan ja yksilön tai kollektiivin itsepuolustuksen oikeutukseen. Poliittisten keinojen osoittautuessa riittämättömäksi ja yhden tai useamman liittouman jäsenen jouduttua hyökkäyksen kohteeksi puolustusliiton perustamissopimuksessa viitataan siihen, että joko NATOn Washingtonin sopimuksen artiklan 5 perusteella tai YK:n mandaatilla käynnistetään kriisinhallintaoperaatio joko yksin tai yhdessä kumppaneiden kanssa.

Lähtökohdissa ei siis näyttäisi olevan mitään klassisen luonnonoikeudellisen perinteen eikä myöskään YK:n peruskirjan moraalisen perustan vastaista. Toinen asia on sitten, miten periaatteita sovelletaan käytännössä. Kylmän sodan aika tai nk. terrorismin vastainen sota ovat osoittaneet, että aina ei toimita sopimusten mukaisesti. Selvää on myös se, että militarisoituminen ilman aktiivista pyrkimystä rakentaa luottamusta ja oikeudenmukaista rauhaa, sovintoa ja yhteyttä, ei rakenna turvallisuutta, vaikka kuinka rahaa sijoitettaisiin aseisiin. Kohtuullisuuden periaatetta noudattaen tulee välttää kaikkea yliampuvuutta - ottaen huomioon vaakakupissa vaikkapa Afrikan uhkaava nälänhätä, oma kasvava velkataakkamme jne.

Pyrkimys vakauttamiseen on välttämätöntä. Toinen asia on sitten se, että luottamuksen rakentaminen edellyttää myös vastavuoroisuutta. Ei ole eettisesti viisasta jättää suojelematta heikompaa toiveajattelun perusteella. Globaalien ongelmien aikana etiikan tulee olla globaalia. Ei voida jättää keskeisiä toimijoita ulkopuolelle, jos akuuttia tilannetta pitemmälle katsotaan. Kirkon mission näkökulmasta tämä on selvää. Evankeliumi, armo, anteeksiantamus ja uuden alun mahdollisuus on tarkoitettu kaikkeen maailmaan - usko, toivo ja rakkaus.

2 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Tomi

    Jälleen kerran analysoit aihetta erittäin hyvin ja riittävän monipuolisesti asiaa tarkastellen.

    Kiitos sinulle erinomaisesta tekstistäsi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Kyllä saa Eedenin Eeva parka yhdestä virheestä kamalat seuraukset tuhansien vuosien päähän, että kaikki sodatkin ovat hänen syytään… Tulee kuitenkin mieleen kysäistä josko muurahaiskekojenkin keskenään käymät sodat johtuvat tuosta kielletystä hedelmästä? Että mitä asiaan sanoo oppinut teologia?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.