Osallistuessani kesällä 2012 Sigtunassa kansainväliseen Dietrich Bonhoeffer -konferenssiin kiinnitin huomiota, miten niin eteläamerikkalaiset kuin eteläafrikkalaiset teologit esittivät vapautuksen teologian sanottavan hiipuneen ja väsähtäneen. Nyt uutena inspiraation lähteenä on sen sijaan ”julkinen teologia” (public theology). Sen keskeisiin uranuurtajiin voidaan katsoa kuuluvan Dietrich Bonhoefferin ja hänen ajattelustaan Saksan kontekstissa inspiraatiota etsineen mutta myös kansainvälisesti tunnetun professorin ja emerituspiispan Wolfgang Huberin tai myös esimerkiksi Bonhoefferiltä samoin ammentaneen J. Moltmannin. Eturivin julkisen teologian kehittäjiin kuuluu myös Baijerin luterilaisen kirkon piispa, professori Heinrich Bedford-Strohm, jota myös seuraavaksi Saksan evankelisn kirkon neuvoston pj:ksi veikataan. Hän perusti v. 2008 Bambergin yliopiston yhteyteen Dietrich Bonhoeffer -tutkimuspaikan julkista teologiaa varten. Paikan johtaja on muuten nykyään suomalaistaustainen mutta saksalaissyntyinen uskonnonpedagogiikan professori Henrik Simojoki. Britanniassa puolestaan esimerkiksi Manchesterin, Yorkin ja Chesterin yliopistot ovat ansioituneet tällä saralla. On muodostettu myös globaali julkisen teologian verkosto Etelä-Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, joka puolestaan tukee Yorkin yliopiston julkaisemaa julkisen teologian aikakauslehteä.
Mitä sitten on ”julkinen teologia”? Se on Bambergin keskuksen esittelyn mukaan teologiaa, joka käsittelee ja pohtii ”yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita teologisten traditioiden valossa. Se reagoi yhä selvemmäksi tulevaan modernien kansalaisyhteiskuntien ja niiden julkisen todellisuuden orientoitumistarpeeseen.” Tämäntyyppistä toimintaahan lienee myös esimerkiksi kirkkomme EU-työryhmän äskettäin järjestämä keskustelu ”Arvojen Eurooppa” suomalaisille europarlamentaarikoille. Julkisen teologian keskuksessa ovat paitsi sosiaalieettiset kysymykset myös tätä perustavammat kysymykset kuten, mikä rooli uskonnoilla voi olla julkisuudessa. Miten uskontojen edustajat voivat tuoda äänensä kuuluviin pluralistisen yhteiskunnan julkisessa tilassa?
Erityinen julkisen teologian tunnusmerkki on pyrkimys ammentaa teologisten perinteiden lähteiltä käytäessä yleistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua. Kyse ei ole ainoastaan protestanttisesta projektista. Niinpä esimerkiksi Bambergin tutkimuskeskuksen työntekijöistä on ortodoksiteologi Daniel Munteanu; lisäksi tietyllä tapaahan esimerkiksi paavit ovat jo pitkään edustaneet tietynlaista julkista teologiaa ottamalla kantaa monenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin olennaisesti juuri katolisesta uskonperinteestä käsin. Aikana, jolloin uskonnot etsivät paikkaansa sekulaareissa yhteiskunnissa on tämäntyyppisellä teologialla tilausta – maapalloistumisen aikakaudella myös muualla kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Julkinen teologia kuuluu erilaisten kontekstuaalisten teologioiden kategoriaan, joita esimerkiksi juuri vapautuksen teologiakin edustaa. Näyttää kuitenkin siltä, että se pyrkii välttämään aiempia virheitä tulkita uskon perinteisiä sisältöjä pinnallisen moderneista lähtökohdista käsin. Tämä tehnee siitä osaltaan myös kiinnostavan eri tahoilla, kun kirkon missionaarisuutta tässä ajassa etsitään uudestaan.
Vielä lainaus Dietrich Bonhoefferin Ethik-teoksesta, jonka Bambergin tutkimuskeskus näyttää ottaneen tietyllä tapaa motokseen:
”Pakomatkalla julkisesta vastakkainasettelusta saavuttaa moni yksityisen hyveellisyyden turvapaikan. Hän ei varasta, ei murhaa, ei riko avioliittoa, hän tekee voimiensa mukaan hyvää. Mutta vapaaehtoisessa kieltäytymisessään julkisuudesta hän tietää tarkasti noudattaa sallittuja rajoja, jotka varjelevat häntä konfliktilta. Niin hänen tulee sulkea silmänsä ja korvansa vääryydeltä ympärillään. Hän pystyy säilyttämään yksityisen koskemattomuutensa vastuullisen toiminnan tahroilta vain itsepetoksen hinnalla. Kaikessa, mitä hän tekee, ei se mitä hän laiminlyö, jätä häntä rauhaan.”
Eikö tässä ole kaksi aivan eri asiaa? Rukoillaan jonkun kuolleen puolesta ja uskotaan hänet Jumalan haltuun. Ja sitten on ihan eri asia, että joku rukoilee jotain kuollutta ihmistä, jota pidetään pyhänä?
En ymmärrä miksi pitäisi edes rukoilla jotain kuollutta ihmistä? Onko pohjimmiltaan kyse siitä, että ei tahdota tulla Jeesuksen luokse?
Kun opetuslapset pyysivät Jeesusta että hän opettaisi heidät rukoilemaan, Jeesus opetti Isä meidän rukouksen. Raamatusta ei löydy sellaista, että Jeesus kehottaisi rukoilemaan äitiään tai jotain muuta ihmistä. Eikä sitä löydy apostoleiltakaan. Vainajahenkiä ei tule lähestyä millään lailla. Tämähän on VT:ssa. Jos joku rukoilee kuolleen ihmisen puolesta, niin hän kohdistaa rukouksensa tietenkin Jumalalle.
Jeesus danoi näin: ”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä sen kaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.” Joh. 4:23-24
Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus on ylimmäinen pappi, jolla ”on katoamaton pappeus, sen tähden että hän pysyy iankaikkisesti, jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koska hän aina elää rukoillakseen heidän puolestansa. Hepr. 7:24-25.
”Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” Room. 8:26. Ja ”Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.” Room. 8:27
Riitta, missä Raamatussa sanotaan, että pitää rukoilla kuolleen puolesta. Jos ei sanota, niin miksi rukoillaan, koska Raamatussa ei ole siihen selvää käskyä, vai onko? Jos ei ole tehdäänkö Raamattua vastaan. Ja kääntäen, miksi pyydetään esirukouksia edesmenneiltä pyhiltä Jos Raamatussa ei ole siihen selvää käskyä. Tehdäänkö kummassakin tapauksessa ohi kirjoitusten. Voimmeko siis valita vapaasti mitä teemme.
Eikö olekin lohdullista, että Poika ja Henki rukoilevat meidän puolestamme? Kiitos.
Sami, Marko tästä jo hyvin kirjoitti. Tottakai rukoilemme edesmenneen lähimmäisemme puolesta, että hänen sielunsa pelastuisi. Jätämme hänet Jumalan armon haltuun. Tämä on omaisille tärkeää.
Vanhempani ovat kuolleet. Tietysti siunaustilaisuudessa rukoilin heidän puolestaan. Lisäksi olin molempien kuolinvuoteen vierellä ja rukoilin heidän puolestaan. Rukousta ei kuitenkaan jatketa loputtomiin, vaan se loppuu. Heidät on näin uskottu Jumalan haltuun.
Kuolleiden ihmisten rukoileminen, olivat he olleet meidän mielestämme kuinka pyhiä hyvänsä, on väärin ja epäjumalan palvelemista. 1. käskyn rikkomista. Room. 1:23 Pyhät ovat uskon esikuvia ja todistajia.
Kyse onkin uskosta. Kehen me uskomme ja toivomme laitamme? Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, syntiemme sovittajaan ja uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään. Vai katoavaan luotuun ihmiseen.
Jeesus sanoo: ”Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. ”Joh. 10:11. ”Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut.” Joh. 10:14. ”Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.” Joh. 10:27
Kuollut ihminen ei voi antaa syntejä anteeksi, vaan yksin Jumala. Jumalan lapsi rukoilee Isää, Abbaa, Pyhässä Hengessä Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Raamatusta sen voimme lukea ketä tulee rukoilla. Pysyn Jeesuksessa, viinipuussa kun rukoilen Jeesuksen kautta Isää Jumalaa. Joh. 15:4-7
Riitta, kun Raamatussa ei ole ohjetta rukoilla kuolleiden puolesta, teet vastoin Raamattua. Samalla moitit niitä jotka pyytävät seurakunnan esirukouksia. Jokin tässä mallissasi mättää.
Riitta kirjoitat; ” Kuolleiden ihmisten rukoileminen, olivat he olleet meidän mielestämme kuinka pyhiä hyvänsä, on väärin ja epäjumalan palvelemista. 1. käskyn rikkomista. Room. 1:23 Pyhät ovat uskon esikuvia ja todistajia.”
Tästä varmaan kaikki ovat samaa mieltä.
Harmi kun keskustelu lipsahti väittelyyn siitä mitä mitä rukous ei ole, kun alussa keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä mitä rukous on. Siinä olisi pohdittavaa riittävästi.
Rukouksen olemuksesta ja sen oikeasta käsittämisestä on paljon käytännöllistä hyötyä rukouselämässä. Väittely siitä mikä on tai ei ole, vesittää tämän rikkaan ja virkistävän näköalan.
Samalla kadotamme mielistämme sen suuren siunauksen, mikä meillä rukouksessa on.
Voimmehan rukouksen kautta olla suoraan yhteydessä koko maailmankaikkeuden luojaan ja ylläpitäjään.
Pekka Veli Pesonen, asioista voidaan keskustella vaikka oltaisiin erimieltä. Jotkut ovat allergisia keskustelulle ja vaikeista asioista ei saisi puhua.
Mistä tiedätte, että tämä ”luoja” kuulee rukoukset. Jumala ei tarvitse ihmisten anomisia. Antaa jos on antaakseen, ottaa jos on ottaakseen. Kaikki otetaan vastaan.
Tieto ja usko eivät ole niin erillisiä kun monesti kuvitellaan. Raamatussa on tietoa, mutta tieto ilman uskoa ei meitä hyödytä. Olisiko vuorovaikutus ja sen rukouksen hyöty tai tarpeellisuus, (yksi) selitys, miksi rukoilla? Jumalaa ei turhaan sanota ”Isäksi” (älköön nyt mentäkö mies/nais/muu – kysymykseen).
Kristinuskon Jumala ei ole sellainen etäinen kuin käsittääkseni on esim. islamissa Allah.
Samin linkki Pasi Hyytiäisen artikkeliin on silmiä avaava, miksi hän ottaa kantaa Lutherin näkemykseen Raamatun nostamisesta kaiken kristillisen elämän ylimmäksi ja ainoaksi auktoriteetiksi.” Vartija-lehdessä on toidenkin artikkeli koskien Uutta testamenttia otsikolla – Uuden testamentin käsikirjoitusten merkityksestä – Pasi Hyytiäinen / Matti Myllykoski. Tuossa artikkelissa he viittaavat käsikirjoitukseen Codex Bezae Cantabrigiensis esimerkkinä kirjureiden muokkaustavoista.
Tuossa käsikirjoituksesta he tuovat ilmi mm. kaksi esimerkkiä, jotka poikkeavat nykyisen raamatunkäännöksen tekstistä.
1) ”Codex Bezaessa, vanhalatinalaisen käännöksen käsikirjoituksissa sekä Justinoksella, Kleemens Aleksandrialaisella ja Origeneella taivaallinen ääni on lainaus jakeesta Ps. 2:7: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Tämä on vaikeampi lukutapa ja samalla tekstikohta, johon Luukas viittaa myöhemminkin kaksoisteoksessaan (Ap. t. 13:33). Tuntemamme toisen vuosisadan todistajat ovat ylivoimaisesti psalmilainauksen puolella aleksandrialaista tekstiä vastaan. Kyseessä on mielestämme alkuperäinen lukutapa, joka on syrjäytetty tekstistä siksi, että sen on ajateltu edustavan adoptiaanista kristologiaa.”
Tässä annetaan siten ymmärtää, että ”Jumala on adoptoinut” Kristuksen pojakseen.
2) Heidän mielestään toinen poikkeama koskee Luukkaan evankeliumissa olevia Jeesuksen ehtoollisen asetussanoja (22:19–20). ”Codex Bezaen teksti päättyy ”tämä on minun ruumiini”. Siitä puuttuu siten laaja loppuosa (j. 19b-20): ”…joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni. Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” – Codex Bezaen teksti ei siten sisällä ollenkaan ajatusta Jeesuksen kuoleman sovittavasta merkityksestä, jota Luukas muutenkin laajassa kaksoisteoksessaan vieroksuu – ainoana poikkeuksena vaikeasti tulkittava jae Ap. t. 20:28 (”…huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut”). – Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Codex Bezaen teksti on Luukkaan evankeliumin alkuperäinen sanamuoto, jota olisi korjattu, kun haluttiin harmonisoida ehtoollistekstien välisiä eroavuuksia.”
Näinollen Luukkaan teksti ei olisi nykyisessä raamatunkäännöksessä alkuperäinen, eikä mitään sovitusta olisi tapahtunut. Ilmankos tässäkin yhteydessä kyseenalaistetaan Raamatun sitovuus opillisena mittatikkuna ja ainoana auktoriteettina.
Mikäli Raamatun arvovalta kumotaan, niin samalla menetetään myös rukouksen varma perusta.
Kosti, en ihan osta sinun johtopäätöstä, mutta saat toki ajatella noin.
Tuo teksti on vapaasti luettavissa. Noissa lainauksissa otetaan siis kantaa Jeesuksen neitseelliseen syntymään, ehtoolliseen ja sovitukseen. Ei tämä Codex Bezaen teksti ole ainut, joka kyseenalaistaa Raamatun tekstin. Raamatun sanan kyseenalaistaminen on nykyään pikemmin sääntö kuin poikkeus. Varmemmaksi vakuudeksi he toteavat, että protestanttiset oppijärjestelmät edellyttävät yhtä Jumalan ilmoitusta tarkoittaen Raamattua ”mittatikkuna”. Mutta ei kaiketi ortodoksinen eikä katolinen kirkkokaan kiellä sovitusta yhtä vähän kuin neitsyt Marian roolia Jeesuksen äitinä eikä myöskään ehtoollista sakramenttina.
Kosti, en ole lukenut tuota tekstiä.
Kiitos Kosti, että otit tämän artikkelin ja asian esille!
Kun tutkin muuten Tarot-korttien papin taustoja ym. Siellä oli juuri puhetta joogasta, taizesta, hiljaisuuden harjoittamisesta ym.
Ennen uskoon tuloani olin hieman sekaantunut esoteerisiin new age -tyylisiin henkisiin juttuihin. Kun tulin uskoon, kävin alussa Taize-hartauksissa ja retriiteissä. Koin ne sitten lopulta vääriksi. Jollain tavalla tuntui, että se kaikki mikä liittyi new age-tyyppiseen ja josta halusin irtautua, olikin nyt kirkon piirissä ja sitä tarjottiin. Irtauduin niistä kokonaan ja löysin vihdoin viimein ristin sanoman, kristinuskon ytimen ja Jumalan armon Kristuksessa, joka on Jeesuksen tuntemisessa ja hänen seuraamisessaan.
Pekka Veli Pesonen, asioista voidaan keskustella vaikka oltaisiin erimieltä. Jotkut ovat allergisia keskustelulle ja vaikeista asioista ei saisi puhua.
Lisään vielä tuohon esikuva -asiaan, että suurin esikuva kristitylle on itse Jeesus Kristus. Hän on samalla esikuva (laki) että lahja (evankeliumi). Jos nämä ovat sekaisin ja sekoitettu toisiinsa, niin silloin on kaikki todella pielessä, eikä seurauksia tarvitse ihmetellä.
Kirkkoherra Jiuni Lehikoinen sanoi hauskasti puheessaan toissa päivänä Raamattuopiston Hengellisten syventymispäivien avajaisissa: Ota puolet lakia ja puolet evankeliumia ja sekoita niin saat täyden fariseuksen. Osuvasti sanottu.
Jouni Lehikoinen
Luterilainen lain ja evankeliumi jaottelu keksittiin uskonpuhdistuksen myötä. Aparaattina se on aika alkeellinen.
Sami, etkö ymmärrä että se että jos pyydän vaikka Paavalia tai Pietaria rukoilemaan puolestani, on eri asia kuin se että rukoilen Jumalaa kuolleen omaiseni tai ystäväni sielun puolesta? Kaksi täysin eri asiaa.
Koska Raamatussa on selvästi opetusta siitä ketä meidän tulee rukoilla ja tämän opetuksen antaa itse Jeesus, niin minusta tämä on silloin näin. Eikä voi olla toisin. Ei sitä erikseen tarvitse kieltää.
Kun jonkun omainen tai ystävä kuolee, on luonnollista että tämä ihminen (jos on kristitty) siunataan haudan lepoon. Ei tästäkään ole suoranaista ohjetta Raamatussa. Eläviä omaisia lohdutetaan Raamatun sanalla ja kuolleen puolesta rukoillaan. Näin eläville ihmisille, kuolleen omaisille ja ystäville julistetaan Jumalan sanaa ja evankeliumia ja heitä lohdutetaan iankaikkisen elämän toivolla. Tällä kaikella on suuri merkitys sureville.
Olet täällä kaiken aikaa ”ristiretkelläsi” luterilaisia kristittyjä vastaan. Olen kirjoittanut niin kuin minä uskon. Jos joku uskoo toisin, niin sitten uskoo. Siihen jokaisella on vapaus. Minulla on myös vapaus uskoa näin ja pyrin perustelemaan käsitykseni ja uskoni Raamatulla.
Minusta kannattaa ottaa huomioon se, että kirkon traditio voi olla myös väärää. Se on ikään kuin jotkut väärät koodit ja asetukset, jotka jylläävät jossain automaatiolla käyvässä laitteessa ja syöttävät koneeseen väärää dataa sekoittaen kokonaisuutta, jolloin kone tekee virheitä.
Kiitos Kosti, että otit tämän artikkelin ja asian esille!
Kun tutkin muuten Tarot-korttien papin taustoja ym. Siellä oli juuri puhetta joogasta, taizesta, hiljaisuuden harjoittamisesta ym.
Ennen uskoon tuloani olin hieman sekaantunut esoteerisiin new age -tyylisiin henkisiin juttuihin. Kun tulin uskoon, kävin alussa Taize-hartauksissa ja retriiteissä. Koin ne sitten lopulta vääriksi. Jollain tavalla tuntui, että se kaikki mikä liittyi new age-tyyppiseen ja josta halusin irtautua, olikin nyt kirkon piirissä ja sitä tarjottiin. Irtauduin niistä kokonaan ja löysin vihdoin viimein ristin sanoman, kristinuskon ytimen ja Jumalan armon Kristuksessa, joka on Jeesuksen tuntemisessa ja hänen seuraamisessaan.
RIitta kirjoitat; Sami, etkö ymmärrä että se että jos pyydän vaikka Paavalia tai Pietaria rukoilemaan puolestani, on eri asia kuin se että rukoilen Jumalaa kuolleen omaiseni tai ystäväni sielun puolesta? Kaksi täysin eri asiaa. Tietenkin.
POINTTI ON JUURI TÄSSÄ; “ Kun jonkun omainen tai ystävä kuolee, on luonnollista että tämä ihminen (jos on kristitty) siunataan haudan lepoon. Ei tästäkään ole suoranaista ohjetta Raamatussa.” Ja Riitta nyt tarkkana; vaadit ohjeita, Raamatusta ja samalla kumoat ne. Rukoilet kuolleen puolesta ilman Raamatun selvää sanaa ja kiellät esirukouksen samalla perusteella. Mielenkiintoista.
Riitta, luterilaiseen uskoon on sisään rakennettu “ pommin purkausjärjestelmä” se on tunnustuksessa mainittu muotoperiaatteena. Tätä olen harjoittanut. Näistä asioista ei tietysti ole kiva kuulla, koska on helpompi olla ilman niitä.
Kirkossa voi olla vääriäkin traditioita, niitä nyt ei ole minulla kovin montaa tullut vastaan, ( ehkä jotkut kanoniset lait), näissäkin kirkko harrastaa ekonomiaa ja lopulta kirkko korjaa ne, koska sitä ohjaa itse Jumala.
Niin Riitta, Tarot-kortit – ”armon kortit.” Lienevät myös rukouksen kortit. Aikamoinen yhdistelmä viranhaltijan käsissä. Esoteerisuus sekoittaa evankeliumin pakkaa, kuten tapahtui 1900-luvun taitteen molemmin puolin.
Sami P. Ymmärrän, että olet vaikuttunut itäisen kirkon näkemyksistä ja uskollisuudesta monille asioille ja kritisoit varsin rankasti luterilaisuutta. Olen sitä mieltä, että vain lahkot ja ääriprotestanttiset ryhmittymät yrittävät mieletöntä hyppyä omasta ajastamme ”yksin Raamattuun” unohtaen kirkon tradition ja historian. Tästä syystä pidän itsekin kiinni traditiosta mutta arvioimalla sitä Raamatun ja pelastusopin valossa: Raamattu on ylin ja ratkaiseva normi mutta ei ainoa normi.
Samalla on syytä huomata pari asiaa: Ensiksikin: Kaikki ”apostoliseksi traditioksi” sanottu ei teologianhistorian tutkimuksen valossa ole välttämättä osoitettavissa apostolien aikaan palautuvaksi. Tällöin me kaikki joudumme arvioimaan erilaisten esitettyjen väitteiden todennäköisyyttä ja mielekkyyttä sekä oikeutusta (klassinen esimerkki: lapsikasteen apostolinen alkuperä). Kriittisiä kysymyksiä ovat mm. ikonien kunnioittaminen, ortodoksisen liturgian ja kolminaisuusopin monet piirteet ja tässä keskusteltu aihepiiri pyhien kunnioittamisesta ja rukoilemisesta sekä mariologia. Jos halutaan, myös kirkon virka(hierarkia) kuuluu tähän. Toivon, että myös vastaisit Sinulle esittämiimme kysymyksiin etkä vain laukoisi, että ne ovat outoja tai harhautuneita protestantismin ilmentymiä.
Toiseksi: Raamatusta löytyy myös esimerkki kirkon sisäisestä harhautuneesta traditiosta, joka lopetettiin: Hiskia löi rikki Mooseksen valmistaman vaskikäärmeen, jolle oli siihen saakka – satoja vuosia – poltettu uhreja. Niin ikään löytyy esimerkki uudesta ja pakanallisesta traditiosta, joka johti lopulta Pyhän Hengen poistumiseen (!) kirkosta kuten Hesekiel todistaa: Jerusalemin temppelissä oli epäjumalien alttareita. Kun nyt puhutaan rukouksesta, voidaan mielestäni vakavasti kysyä: onko kirkon sisällä nyt sellaisia rukoilemisen tapoja, jotka johtavat Pyhän Hengen menettämiseen tai sellaisia, jotka pitäisi lopettaa? Nämä ovat vakavia KYSYMYKSIÄ.
Marko, vastaan kyllä kysymyksiin, mutta onko minulla mennyt nyt ohi joku?
Marko kirjoitat;
” Samalla on syytä huomata pari asiaa: Ensiksikin: Kaikki ”apostoliseksi traditioksi” sanottu ei teologianhistorian tutkimuksen valossa ole välttämättä osoitettavissa apostolien aikaan palautuvaksi.”
Varmasti on näinkin. Monet dogmit ovat syntyneet prosessin tuloksena, se ei toki tee niistä epäuskottavia tai epäraamatullisia. Mainitset sitten esimerkkejä kriittisistä kysymyksistä. Kyllä Marialogian, pyhien kunnioittamisen ja vaikka suitsutuksen historia tunnetaan, liturgiset kaavat. Protestanttiselle traditiolle ne ovat tosin ongelma. Marialogian häviäminen on ollut yksi kehityssuunta luterilaisuudessa, joka on häivytetty vaiheittain.
Esimerkkisi Vt;stä kertoo enemmän väärästä uskonnollisuudesta kuin kirkollisista traditiosta. Israelin kansa ja Uuden testamentin kirkko ovat vähän eri asioita.
Sami P. Haluaisin kuulla kantasi ikonien kunnioittamiseen, alkuun ja siihen, onko mariologia jossakin vaiheessa mennyt yli sen, mikä on sopivaa? Jos muistan oikein, ortodoksinen liturgia on omaksunut paljon Bysantin keisarillisen hovin seremonioista. Onko siis ajateltava niin, että tämäkin on meitä kristittyjä sitovaa Pyhän Hengen johdatuksessa kehittynyttä traditiota (luterilaisillehan kyse on ehdonvallan asioista). Miten suhtaudut siihen näkemykseen, että pyhien rukoilussa olisi itse asiassa kysymys varhaisemman pakanuuden paikallisjumaluuksien kunnioittamisen kristillistetystä versiosta?
Marko, ikonien kunnioittaminen on vaihdellut kristikunnassa, osittain islamin myötä. Ekumeeniset Kanonit vaativat ikonien kunnioittamista, niille jotka eivät kunnioita lausutaan anateema. Läntisen Marialogian traditiota en tunne. Mutta idässä ei ole mielestäni ylilyöntejä.
Bysantin vaikutus oli merkittävä ja on edelleen. Tässä hyvä kirja suositus https://www.adlibris.com/fi/kirja/bysantti—tuhat-draaman-vuotta-9789510444658.
Ekumeeniset kanoniset lait sitovat kirkkoa, näin idässä. Kirkolla on tulkinnan oikeus ja näin yksilön vapaus on tietyssä mielessä rajoitettu. Kristinusko omaksui paljon silloisesta filosofiasta, suoranaisia käsitteitä, tosin muokattuna. Liturgiaa voidaan ja pidetään Pyhän Hengen ohjaamana. Liturgioita on useita ja liturgiassa käytetään konstattinopolin uskontunnustusta. Apostolinen tunnustus on myös ok, mutta sitä ei liturgiassa käytetä. Entä onko esirukousten pyytäminen edesmenneiltä pyhiltä pakanuutta? Joka on omaksuttu kristinuskoon?” Mielestäni yhtä paljon kuin pakanoiden käveleminen.” Eli toisin sanoen kristityt eivät jaa kirkon elämää tämän ja tuonpuoleisuuteen, vaan kirkko on yksi, yksi orgaaninen kokonaisuus, jossa pyhät ovat osa kokonaisuutta, heitä ei jätetä syrjään.
Sami P. Tiedän, että nyt liikutaan alueella, joka käsitetään helposti toisen uskoa loukkaavaksi. Sitä en tarkoita. Mutta muistelen, että Pelikanin teologianhistoriakin ajoittaa ikonien kunnioittamisen tunnistettavan alun jonnekin 200-luvun loppupuolelle ja että esikuvat olisivat myöhäisantiikin pakanuudessa. En muista, mistä olen lukenut, että useamman idän kirkossa kunnioitetun pyhän taustalla olisi tunnistettavalla tavalla jokin paikallinen (puoli)jumala, jonka ominaisuudet ovat siirtyneet paikallisesti kunnioitetulle pyhimykselle. Olen sillä kannalla, että ns. kristillinen tulkinta on monissa tapauksissa aivan hyväksyttävää. Eräiden pyhien historiallisuus voidaan valitettavasti kyseenalaistaa. Ymmärrän kyllä sen, että pyhiä kunnioitettaessa ja heidän puoleensa käännyttäessä halutaan lähestyä viime kädessä heidän Jumalaansa ja kunnioittaa Häntä. Mutta minusta nämä kysymykset ovat olennaisia Raamatun valossa.
Marko, pelikan voi olla oikeassa. Ei tuossa sinänsä mitään erikoista ole. Kaikki ei ollut heti valmiina. Pakanallinen yhtymäkohta on aika paksua. Ortodoksi teologiassa lähinnä hymähdetään tuolle.
Sami, mielekäs keskustelu ei edelleenkään synny siitä, jos toisen kirkkokunnan traditiokäsityksestä poikkeava raamattuperiaate todetaan harhautuneeksi ja toinen osapuoli pitää vastaavasti jonkun traditiokäsitystä ja opinkäsityksiä epäraamatullisina. Kristikunta lienee onneksi laajalti yksimielinen Raamatun ainutlaatuisuudesta, vaikka asiat muuten sanoitettaisiin ja ilmaistaisiin eri tavoin. Tältä pohjalta pitäydyn rukouksen osalta siihen, että pyhiä tulee kunnioittaa, mutta ei rukoilla. Pitkään traditioon, jossa monet ovat kasvaneet, tulee kuitenkin suhtautua avarasti. Tämä pätee niin rukoukseen kuin moneen muuhunkin asiaan. (Vrt. Lutherin Invocavit-saarnat messun radikaaleja uudistajia vastaan).
Olen jo aiemmin muistuttanut siitä, että puhe uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaatteesta on vasta 1800-luvun puolivälissä muotoiltu ”työkalu”, joka ei vastaa vanhan luterilaisuuden itseymmärrystä. Kritisoit siis Lutheria, Melanchthonia ja muita 1500-luvun kristittyjä teologeja 300 vuotta myöhemmästä yksinkertaistavasta näkemyksestä. On oikein, että myös luterilaisuutta tarkastellaan kriittisesti. Mutta samalla periaatteella pitäisi voida suhtautua muihinkin kristillisiin kirkkokuntiin. Ei tuomion ja riitelyn halusta vaan ihan vain asioita eritellen. Siunausta elämääsi!
Marko, luterilaisen muotoperiaate on kyllä luettavissa tunnustuskirjoissa, joten miten se olisi syntynyt 300 vuotta myöhemmin. Ja toiseksi mikä on sitten mielestäsi luterilaisen näkemys jos se ei ole muotoperiaate. Ja missä ko. Näkemys on luettavissa jos ei tunnustuksesta.
Luterilaisilla myös kaanon on suppeampi kuin vanhoissa kirkoissa.
Lutherin Invocavit-saarnat messun radikaaleja uudistajia vastaan, voidaan nähdä jatkumona, puhtaaksi viljeltynä uskonpuhdistuksen opetuksista. Käytännössähän luterilaisuus poisti hyvin radikaalilla tavalla melkein kaiken. Tälle tosiasialle emme voi mitään. Lisäksi Luther kumppaneineen perusti uuden kirkon. Aika isoja linjoja silloin vedettiin. Nämä on vaan rehellisesti kohdattava. Mutta nyt olemme jo kaukana joidenkin mielestä blogin aiheesta.
Sami P. Handbuch der Dogmen- und Theologigeschichte Band 3, (1998), s. 170 – 173: pikasuomennos: ”Keskeinen välitysteologinen oppi, että protestantismi suhteessaan uskoon, kirkkoon ja teologiaan nojaisi ”kahteen periaatteeseen” on dogmihistoriallisesti syntynyt välitysteologian piirissä… Tämä distinktio, josta virheellisesti pian luultiin, että se palautuisi Lutherin teologiaan tai luterilaisen ortodoksian prinsiippioppiin, merkitsee uutta muotoilua, ja on syntynyt ilmeisesti vasta 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa.” Oppi omaksuttiin laajasti, koska se sopi aikakauden kirkkopolitiikkaan. – Kyllä tuo erottelu toki minullekin opetettiin ja moni muukin sitä tuntuu käyttävän.
Totta kai Luther sinun näkökulmastasi katsottuna perusti uuden kirkon. Me näemme asian toisin: Luther kannattajineen joutui kirkonkiroukseen eikä heitä enää vihitty papeiksi. Kun Kristuksen laumaa ei voitu jättää ilman sanaa ja sakramentteja, jokin ratkaisu oli tietysti löydettävä. Minä näen noissa Invocavit-saarnoissa aivan toisenlaisen painotuksen: kuvainraaston ja liturgisen elämän silpomisen asemesta jatkuvuuden ja sielunhoidollisuuden korostamisen. Kiitoksia keskustelusta.
Marko, suomennoksessa ei kyllä puhuta mitään Raamattuperiaatteesta, muotoperiaatteesta. En kyllä keksi mistä hän puhuu. Toiseksi hän sivuttaa tunnustuskirjojen maininnat. Löytyykö vertaisarviota josta näkemystä voisi peilata.
Luther kumppaneineen rupesi vihkimään pappeja ja perustamaan seurakuntia, aivan kuten Suomessa lähetyshiippakunta. Noissa ei ole eroa. Tämäkin periaate löytyy luterilaisesta tunnustuksesta.
Sami P, lyhensin käännöstäni, alkutekstissä ovat kyllä termitkin: Formalprinzip, Materialprinzip. Tekijä on Gottfried Hornig, jakson nimi ”Lehre und Bekenntnis im Protestantismus”. Kirjallisuusviitteet löytyvät ao. käsikirjasta.
On tullut selväksi, että käytät Lutherin ja luterilaisuuden arvioinnin mittapuuna idän kirkon linjauksia ja teologiaa. Voimme tuskin löytää yhteistä säveltä, koska minä pitäydyn siihen, että Raamattu yksin on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje ja normi, jonka valossa kaikkea traditiota – myös rukousta – arvioidaan. Se, että tämä raamattuperiaate on lausuttu selkeästi julki vasta 1577, ei tietenkään tarkoita, etteikö itse ajatus olisi kulkenut julki lausumattomana ja ehkä himmentyneenäkin osana kristikunnan monisäikeistä traditiota. Tämä ajatus ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että moni dogmi on muotoutunut pitkähkössä prosessissa. Jos asia sen sijaan kiikastaa siitä, että asiasta ei ole ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöstä, sille emme voi toistaiseksi mitään.
Pyhät elävät – näinhän se on. Mutta huomaa toki, että silloin on oltava varmuus siitä, että juuri he ovat päässeet perille kirkkauteen poikkeuksena heistä, jotka nyt ovat ns. välitilassa. Voidaan tietysti ajatella, että pyhien puoleen kääntyminen koituu Kristuksen kunniaksi. Miksipä ei. Mutta jos pyhien puoleen kääntyminen tosiasiallisesti johtaa Kristuksen sivuuttamiseen, on mielestäni voitava kysyä, onko käytännössä jotakin korjattavaa. Nyt .
Meidän Luterilaisten on vaikea käsittää sitä miten ohut on Katollilaisten väliverho iankaikkisuuden kanssa, jossa kaikki Jumalalle elävät. Me Luterilaiset olemme vähän turhan kiinni tässä maallisessa elämässä.
Totean lyhyesti vielä sen, että Aleksandrian piispa Athanasius määritteli (A.D. 367) Uuden testamentin sisällöksi 27 kirjaa Egyptin seurakunnille ja luostareille lähettämässään 39:ssä kirjeessä. Hippon kirkolliskokous (A.D. 393) ja Karthagon kirkolliskokous (A.D. 397) vahvistivat samaiset 27 kirjaa oikeina. (Valitettavasti tämäkin menee blogin aiheen ulkopuolelle)
Pasi Hyytiäinen toteaa tuossa artikkelissa – Käsikirjoituksista ja Lutherin erehdyksestä mm; ”Uusi testamentti ei ole ikinä ollut monoliittinen kokonaisuus, vaan osa elävää kristillistä traditiota, joka muuttui ajan saatossa. Kaikki kristillinen tieto ei ole ikinä tyhjentynyt kanonisiin teksteihin, vaan sen ohella ja rinnalla on aina elänyt kirkon suullinen traditio, joka on puolestaan vaikuttanut itse teksteihin.” Minua hieman häiritsee tuo Pasi Hyytiäisen 2 kertaa käyttämä ilmaisu – ”ei ole ikinä.”
Pitäisikö edellisestä tehdä sitten sen johtopäätöksen, että Hippon ja Karthagon kirkolliskokoukset – eivät ole ikinä – vahvistaneet UT:n 27 kirjaa oikeina. Viitatessaan Lutherin galatalaiskirjeeseen Hyytiäinen toistaa tuon saman – ei ole ikinä – toteamalla; ”Sellaista puhdasta ilmoitusta Jumalasta, jonka perään Luther niin kovin haikaili, ei ole ikinä ollut olemassa.” Voidaan tietysti kysyä, mitä Pasi Hyytiäinen sitten ajattelee Aleksandrian piispa Athanasiuksen määritettelemästä UT:n sisällöstä. Tässä taidetaan käyttää Lutheria keppihevosena, kun Pasi Hyytiäinen harrastaa käytännössä raamattukritiikkiä koskien myös ortodoksista- ja katolista kirkkoa. Tuo raamattukritiikki ilmenee paitsi Hyytiäisen omassa artikkelissa kuten myös Codex Bezaen tekstien lainauksessa hyvin selvästi.
Itse pidän tuota Hyytiäisen artikkelia oikean suuntaisena.
Ehkä perustelet myös, millä tavalla se on mielestäsi oikean suuntainen.
Hyytiäisen kirjoitus, ei synny tuosta vaan, sen taustalla on perehtyneisyys luterilaiseen tradition tulkintaan. Tämän lisäksi täytyy ymmärtää yhtenäisen kirkon tradition merkitys. Hyytäiselle on avautunut tämä luterilaisen tradition ongelmallisuus, joka kulminoituu useamman katolisen luostarin esimieheen Martti Lutheriin. Hyytiäinen kritiikki osuu juuri tähän ongelma kenttään ja purkaa sitä. Mielestäni hän osuu oikeaan.
Lutherin lisäksi Pasi Hyytiäiselle näyttää avautuneen myös Aleksandrian piispa Athanasiuksen kirjeen, Hippon – ja Kartagon kirkolliskokouksien ongelmallisuus UT:n osalta.
Kosti, tuota artikkelia en ole lukenut, joten en osaa ottaa kantaa.