Vapautuksen teologian jälkeinen hitti: julkinen teologia

Osallistuessani kesällä 2012 Sigtunassa kansainväliseen Dietrich Bonhoeffer -konferenssiin kiinnitin huomiota, miten niin eteläamerikkalaiset kuin eteläafrikkalaiset teologit esittivät vapautuksen teologian sanottavan hiipuneen ja väsähtäneen. Nyt uutena inspiraation lähteenä on sen sijaan ”julkinen teologia” (public theology). Sen keskeisiin uranuurtajiin voidaan katsoa kuuluvan Dietrich Bonhoefferin ja hänen ajattelustaan Saksan kontekstissa inspiraatiota etsineen mutta myös kansainvälisesti tunnetun professorin ja emerituspiispan Wolfgang Huberin tai myös esimerkiksi Bonhoefferiltä samoin ammentaneen J. Moltmannin. Eturivin julkisen teologian kehittäjiin kuuluu myös Baijerin luterilaisen kirkon piispa, professori Heinrich Bedford-Strohm, jota myös seuraavaksi Saksan evankelisn kirkon neuvoston pj:ksi veikataan. Hän perusti v. 2008 Bambergin yliopiston yhteyteen Dietrich Bonhoeffer -tutkimuspaikan julkista teologiaa varten. Paikan johtaja on muuten nykyään suomalaistaustainen mutta saksalaissyntyinen uskonnonpedagogiikan professori Henrik Simojoki. Britanniassa puolestaan esimerkiksi Manchesterin, Yorkin ja Chesterin yliopistot ovat ansioituneet tällä saralla. On muodostettu myös globaali julkisen teologian verkosto Etelä-Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, joka puolestaan tukee Yorkin yliopiston julkaisemaa julkisen teologian aikakauslehteä.

Mitä sitten on ”julkinen teologia”? Se on Bambergin keskuksen esittelyn mukaan teologiaa, joka käsittelee ja pohtii ”yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita teologisten traditioiden valossa. Se reagoi yhä selvemmäksi tulevaan modernien kansalaisyhteiskuntien ja niiden julkisen todellisuuden orientoitumistarpeeseen.” Tämäntyyppistä toimintaahan lienee myös esimerkiksi kirkkomme EU-työryhmän äskettäin järjestämä keskustelu ”Arvojen Eurooppa” suomalaisille europarlamentaarikoille. Julkisen teologian keskuksessa ovat paitsi sosiaalieettiset kysymykset myös tätä perustavammat kysymykset kuten, mikä rooli uskonnoilla voi olla julkisuudessa. Miten uskontojen edustajat voivat tuoda äänensä kuuluviin pluralistisen yhteiskunnan julkisessa tilassa?

Erityinen julkisen teologian tunnusmerkki on pyrkimys ammentaa teologisten perinteiden lähteiltä käytäessä yleistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua. Kyse ei ole ainoastaan protestanttisesta projektista. Niinpä esimerkiksi Bambergin tutkimuskeskuksen työntekijöistä on ortodoksiteologi Daniel Munteanu; lisäksi tietyllä tapaahan esimerkiksi paavit ovat jo pitkään edustaneet tietynlaista julkista teologiaa ottamalla kantaa monenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin olennaisesti juuri katolisesta uskonperinteestä käsin. Aikana, jolloin uskonnot etsivät paikkaansa sekulaareissa yhteiskunnissa on tämäntyyppisellä teologialla tilausta – maapalloistumisen aikakaudella myös muualla kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Julkinen teologia kuuluu erilaisten kontekstuaalisten teologioiden kategoriaan, joita esimerkiksi juuri vapautuksen teologiakin edustaa. Näyttää kuitenkin siltä, että se pyrkii välttämään aiempia virheitä tulkita uskon perinteisiä sisältöjä pinnallisen moderneista lähtökohdista käsin. Tämä tehnee siitä osaltaan myös kiinnostavan eri tahoilla, kun kirkon missionaarisuutta tässä ajassa etsitään uudestaan.

Vielä lainaus Dietrich Bonhoefferin Ethik-teoksesta, jonka Bambergin tutkimuskeskus näyttää ottaneen tietyllä tapaa motokseen:
”Pakomatkalla julkisesta vastakkainasettelusta saavuttaa moni yksityisen hyveellisyyden turvapaikan. Hän ei varasta, ei murhaa, ei riko avioliittoa, hän tekee voimiensa mukaan hyvää. Mutta vapaaehtoisessa kieltäytymisessään julkisuudesta hän tietää tarkasti noudattaa sallittuja rajoja, jotka varjelevat häntä konfliktilta. Niin hänen tulee sulkea silmänsä ja korvansa vääryydeltä ympärillään. Hän pystyy säilyttämään yksityisen koskemattomuutensa vastuullisen toiminnan tahroilta vain itsepetoksen hinnalla. Kaikessa, mitä hän tekee, ei se mitä hän laiminlyö, jätä häntä rauhaan.”

  1. Kiitos blogistille hyvästä kirjoituksesta. Rukouksesta on kyllä monin eri tavoin tehty jo vuosikymmenien ajan mitä eriskummallisempia virityksiä. Yhtäällä on pitänyt ylistää ja rukoilla tai olla erityisesti Hengen johdatuksessa, kun rukoillaan ihmisten ja asioiden puolesta. Toisaalla on sitten omaksuttu näitä vaikutteita selkeästi ei-kristillisistä lähteistä. Me, jotka pitäydymme yksinkertaiseen ”Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa” -linjaan kirkon rukoushetkiperinteellä vahvistettuna ja katekismuksen opetuksen mukaisiin aamu-, ilta- ja ruokarukouksiin, olemme sitten kahden tulen välissä. Toisille olemme liian hengettömiä ja toisille liian konservatiivisia…

    • Seppo, ei tunne kristillisen kirkon historiaa, sen elämää sykkivää traditiota. Tietämättömyys kuvastuu hänen puheissa.

    • Paajanen, tietokirjapalkinnon voittaneessa kirjassani ’Jälleensyntymä ja Raamattu’ on erittäin paljon alkukirkonhistoriasta, jonka olen myös tenttinyt avoimessa yliopistossa. Toisin kuin monet teologiset tutkijat olen sen lisäksi erittäin hyvin perehtynyt muinaiseen symboliikkaan eikä minulle tuota juurikaan vaikeuksia nähdä niiden existenssiä niin antiikin mysteeriuskonnoissa kuin kristinuskonnossakin.
      Esim. Hedelmällisyyden Jumala Dionysos muutti veden viiniksi juurikin h ä i s s ä ä n Ariadnen kanssa …

    • Seppo,

      Kristinuskon?? ”henkinen tarpeisto”.

      Kristitty, kristinusko on osoittautunut täysin eri asiaksi kuin Jeesuksen, Kristuksen seuraaminen. Olet rehti siinä, ettet sotke näitä juttuja(si) Jumalan Pojan uskoon ja Häneen uskoviin.

    • Seppo, ei kristinusko kaipaa esoteerisiä oppejasi. Huuhaa marsjutut, ja marsartifaktit, ei kiinnosta. Sekoitat toistuvasti muutaman muun kirjoittajan kanssa näitä salaoppeja, näihin kotimaan blogeihin. Ne nyt vaan ei mene Seppo läpi, vaikka vuodesta toiseen niitä jauhat. Kristityt tuntee hyvän paimenen äänen ja kirjoitukset.

    • Se, että uskonnoissa yleensä ja kristinuskossa on tiettyjä päällisin puolin samankaltaisia ”häppeninkejä” varmaankin kertoio siitä, että tällaiset asiat ovat ihmisille olleet merkityksellisiä.
      Esim. pelättävä viinin loppuminen häissä olisi sikäläisissä kulttuureissa ollut järjestäjälle ”kaikkien nöyryytysten äiti”, jonka ”hirveyden” kaikki lienevät ymmärtäneen – uskonnosta riippumatta. Ajatus, että tämä olisi ”uskonnollisen kulttuurin omimista” lienee vain yksi hypoteesi. Olisi outoakin, jos eri uskonnoissa ei olisi paljonkin päällisin puolin samankaltaisia asiota, ihmisiin kun uskonnot liittyvät. Symboliikan ”sisältö” ei silti tarvitse olla identtistä, eikä kristinuskossa ihmeteot ym. ole pääasia. Myös ihmisen pahuus ”syntisyys” lienee ollut jo muinoin yleisesti ymmärretty tosiasia (nyt ei ehkä niinkään enää) .

      Jostain systä näyttää siltä, että kristinuskosta halutaan nimenomaan nykyisin tehdä ”yleistä henkisyyttä ja yleisuskonnollista kokemuksellisuutta ottamalla tietoisesti vaikutuksia – ”kulttuurisesti omimalla” – muista uskonnoista ja perinteistä symboleja ja toimintatapoja. Onhan sitä toki harrastettu ennenkin kirkkohistorian tietojen mukaan, pyittäessä tekään kristinuskosta ”helpommin kultuurillisesti hyväksyttävää”.

    • Paajanen: ”Seppo, ei kristinusko kaipaa esoteerisia oppejasi.”

      Klaffivirhe jälleen Paajaselta tuossa possessiivisuffiksissa (oppeja s i ),sillä esoteeriset adaptaatiot on imeytetty kristinuskoon tuhansia vuosia ennen kuin minä olen edes syntynyt…

    • Mikolalta minusta löysä selitys viini-ihmeen analogiasta. Olennaista siinä kun on, että 1) molemmissa viini loppuu juuri hääjuhlissa ja että 2) molemmissa juuri vesi muutetaan viiniksi ja 3) molemmissa ihmeen tekee Jumala, jonka omista häistä on 4) molemmissa kyse, sillä Kaanaan häätkin saattoivat hyvin olla Jumala-Jeesuksen omat häät Maria Magdalenan kanssa.

    • Seppo,
      Raamatun mukaan viini-ihme ei ole kuvaus Jeesuksen omista häistä, ja ajatus Magdalan Mariasta Jeesuksen vaimona on spekulaatiota, jota lienevät jotkut eksegeetitkin esittäneen. Ovatko Raamatun ”tekijät” tunteneet muinaisia taruja on sinänsä oma kysymyksensä, jota eksegeetin ovat pohtineen eri tavoin tulkiten. Jälleensyntymä taas on yleisesti käsite eräissä uskonnoissa, jota ei Raamatussa klassisen kristillisyyden (itse)ymmärryksen mukaan ole. Toki erilaisa ”besservissereitä” lienee ollut, jotka tietävät muita paremmin, kuinka asiat ”oikeasti” pitää ymmärtää, ja mitä olisi ”oikea kristinusko(nnollisuus)”. En ole ammattieksegeetti, joten en tästä enempää – tämähän on blogin sivujuonne.

      Blogi on sikäli oivallinen, että kirkko näyttää unohtaneen paljon omaa (klassista) viisäuden perinnettään, rukoukseenkin liittyen. Onko käynyt niin, että rukousilmiö on tullut täkeämmäksi kuin itse rukous? Toisissa piireissä etsitään tunnelmaa ja kokemusta, toisissa ihmetapahtumien kokemuksena. Ja enkeli-ilmiöistä tai ”voimakkaista Hengen kokemuksista” on tullut korvike jollekin muulle? Näistähän Raamattukin kertoo – ei niinkään myönteiseen sävyyn.

    • Seppo, Raamatun mukaan viini-ihme ei ole kuvaus Jeesuksen omista häistä, ja ajatus Magdalan Mariasta Jeesuksen vaimona on spekulaatiota, jota lienevät jotkut eksegeetitkin esittäneen.

      Juha, Ut:n kuten Vt: nkin kertomukset ovat usein informaatioissaan sekä suoria että epäsuoria. Kaanaan häissä on monia epäsuoria viitauksia siihen, että ko. häiden ylkä oli Jeesus itse.
      Maria ja Jeesuksen suhteesta on monia indisioita. Parhaiten näitä asioita on avannut ja perustellut teologian tohtori Barbara Thiering, mutta myös esim. teos The Woman with the Alabaster Jar: Maria Magdalen and the Holy Grail kirj. Margaret Starbird, on varsin hyvin perusteltu.

    • Nämä väitteet jälleensyntymisopista kristinuskossa ja erilaiset esoteeriset tulkinnat eivät kyllä kestä vakavasti otettavaa tieteellistä tutkimusta. Sitäkin on suomeksi julkaistu. Yksittäiset ja yleisesti luotettavinakin pidetyt tutkijat saattavat esittää kyseenalaisia ja paikkansa pitämättömiä näkemyksiä kirjoissaan. Siksi arvostetut tietokirjallisuuden kustantamot turvautuvat nykyään yhä useammin käsikirjoitusten vertaisarviointiin. Kategoria ”tietokirjat” on sekin nykyään hyvin laaja ja sisältää kirjallisuutta laidasta laitaan sekä varsin runsaasti ns. huuhaata ja hömppätietoa. Myöskään rajatietokustantajien antamat palkinnot eivät taida olla arvostukseltaan ihan samassa kategoriassa kuin tieteellisten kustantajien vastaavat. Tässä taitaakin olla Sepon kannalta kysymys faktoidien (=virheellinen väite, jota tarpeeksi usein toistettuna aletaan pitää tosiasiana) levittämisestä.

    • Kuukkelikin sen tietää: Barbara Thieringin näkemykset on hyvin selkeästi torjuttu akateemisessa keskustelussa ja Starbirdia pidetään ns. näennäishistoriaa edustavana kirjoittajana.

    • Juuri näin. Sepon kannattaisi tutustua oikeisiin eksegetiikan tutkijoihin, eikä marginaalisiin esoteerisia oppeja tukevaan hömppään. Myös alkukirkon tradition tunteminen myös auttaisi.

    • Seppo Heinola kirjoittaa:”
      Parhaiten näitä asioita on avannut ja perustellut teologian tohtori Barbara Thiering”

      Ja tässä muutama lainaus Barbaralta;

      ”Thiering väitti löytäneensä Kuolleenmeren kääröjen pesharimia , niiden semiotiikkaa ja hermeneutiikkaa koskevasta erikoistutkimuksestaan ”pesher-tekniikan” Uuden testamentin tarinoiden dekoodaamiseen . Kumran-tyylinen Kuolleenmeren kääröjen pesher dekoodaa muinaisia profeetallisia kirjoituksia löytääkseen nykyaikaisia apokalyptisiä merkityksiä, kun taas Thieringin ”pesher-tekniikka” väittää, että evankeliumin kirjoittajat koodasivat ajankohtaisia tosiasioita ihmetarinoihin, joita kerrotaan tulevaisuudessa. Hän väittää myös, että varhaiskristillinen kirkko oli Qumram-yhteisön ”valon poikien” luonnollinen kehitys. [2] Teoria väittää, että ihmeet, mukaan lukien veden muuttaminen viiniksi ,neitseellinen syntymä , miehen parantaminen etäältä, miehen, joka oli ollut 38 vuotta uima-altaalla, ja ylösnousemus muun muassa ei todellisuudessa tapahtunut (ihmeinä), kuten kristityt uskovat, eivätkä ne olleet legendoja , kuten jotkut skeptikot ovat sitä mieltä, mutta ne olivat ”tahallisesti rakennettuja myyttejä” [3] , jotka kätkivät (joillekin vihityille, jotka liittyvät) esoteerisia historiallisia tapahtumia. Hän väittää, että niitä ei koskaan todellisuudessa tapahtunut (eli heidän kertomansa tapahtumat eivät olleet lainkaan ihmeellisiä), kuten evankeliumien kirjoittajat tiesivät. Hänen tulkintansa mukaan pesherQumranin yhteisön käyttämää tulkintatyyliä käyttivät myös evankeliumien kirjoittajat; siksi he kirjoittivat kahdella tasolla. ”Kristuksen pikkulapsille” tapahtui näennäisiä ihmeitä, mutta gnostilaisten koulukuntien korkeasti koulutettujen jäsenten tieto tarkoista merkityksistä antoi todellisen historian siitä, mitä Jeesus todella teki. ”

    • Niinpä,
      eksegeetikkojakin on niin monenlaisa.
      Suomessa aikoinaan julkista huomiota sai Heikki Räisänen (”Hesarin hovieksegeetti”) kumppaneineen.
      Häntä kritisoi mm. Timo Eskola, josta kritiikistä sitten Hesarikin (!) taisi julkaista omaa vastakritiikkiään.
      Ja julkisuudessa oli paljon puhetta myös aiheista ”Jeesuksen avioliitto” ja ”Jeesuksen luuarkku”. Kaikille varmaan voidaan argumentteja antaa, sitä en epäile. Hypoteesit kuitenkin ovat hypoteeseja. Perusteelliset eksegeetit tuntevat sekä juutalaisuutta että muitakin kulttuureita (ja fisosofioita) hei eivä ”väitä varmasti”, kuten tieteessa kuuluukin tehdä.
      Hiukan eksegetiikan ”ihmeelliseen” maailmaan olen tutustunut ja siten ymmärtänyt, että ei kaikki uusi ole aina vanhaa parempaa.

    • Sjöblom ja Paajanen syyllistyvät molemmat karekaan ns. ad-hominem argumentointiin ja hutkivat myös tutkimatta.
      Barbara Thiering oli Sidneyn yliopiston professori ja teologian tohtori, joka koko ikänsä on tutkinut Raamatun tekstejä ja erikoistunut mm Kuolleenmeren kirjallisuuteen.
      Tietenkin konsu-tutkijat ovat älähtäneet. Niinhän aina tieteen pioneerien kohdalla on käynyt ja käy.
      Hyvä ellei paras esimerkki on tohtori Semmelweisin, kymmenien miljoonien äitien hengen pelastaneen lääkärin, kohtalo aikansa konsujen kynsissä.

    • Se, että tutkijoiden vankka enemmistö torjuu yksittäisen tutkijan tai kirjailijan väitteet jostakin asiasta tänä päivänä, on vankka argumentti sen puolesta, että väitteet eivät kestä kriittistä tutkimusta. Kollegoidensa ivaama Semmelweiss teki havaintonsa lapsivuodekuumeen estämisestä 1800-luvun puolivälissä, jolloin bakteerien ja virusten roolia infektiosairauksissa ei tunnettu kuten ei myöskään hygienian merkitystä niiden torjunnassa. Kirurgi Lister Englannissa onnistui jo muutama vuosikymmen myöhemmin paljon paremmin haavainfektioiden torjumisessa, vaikka hänkin kohtasi myös vastustusta. Modernin bakteriologian synty 1880-luvulta alkaen osoitti, miksi Semmelweissin ja Listerin menetelmät toimivat. Raflaavien ja paikkansa pitämättömien teorioiden tai selitysten esittäminen humanistisessa tieteessä ei ole sama asia kuin tieteellisesti uraauurtava toiminta: se, mikä ratkaisee, on argumentaatio ja jonkin näkemyksen tueksi esitettävät perustelut. Esoteria, erilaisten salakoodien etsintä ja villit spekulaatiot eivät kelpaa perusteiksi.

    • ”Raflaavien ja paikkansa pitämättömien teorioiden tai selitysten esittäminen humanistisessa tieteessä ei ole sama asia kuin tieteellisesti uraauurtava toiminta: se, mikä ratkaisee, on argumentaatio ja jonkin näkemyksen tueksi esitettävät perustelut.”

      Klaffivirheinen väittämä eli ei voi tuolla tavoin etukäteen tietää, että raflaavat väitteet ovat perättömiä. Ja totta kai kyse voi olla täysin samastakin asiasta, sillä kysymykseen eivät tule vain abosluuttifaktat tai indisidiot, ja niiden perusteilla tehdyt johtopäätökset vaan myös faktojen ja perusteluiden tulkinnat, joihin
      vaikuttaa voimakkaasti myös tulkitsijoiden a’priori asenteet kuten raju muutosvastarinta, kun pelätään oman uskon ja aseman horjumista tai vallan ja tulolähteiden hiipumista.
      Ps: Ja pätevyydessä Thiering pessee Timo Eskolan 6 /0

    • ”Raflaavien ja paikkansa pitämättömien teorioiden tai selitysten esittäminen humanistisessa tieteessä ei ole sama asia kuin tieteellisesti uraauurtava toiminta: se, mikä ratkaisee, on argumentaatio ja jonkin näkemyksen tueksi esitettävät perustelut.”

      Klaffivirheinen väittämä eli ei voi tuolla tavoin etukäteen tietää, että raflaavat väitteet ovat perättömiä. Ja totta kai kyse voi olla täysin samastakin asiasta, sillä kysymykseen eivät tule vain abosoluuttifaktat tai indisiot, ja niiden perusteilla tehdyt johtopäätökset vaan myös faktojen ja perusteluiden tulkinnat, joihin
      vaikuttaa voimakkaasti myös tulkitsijoiden a’priori asenteet kuten raju muutosvastarinta, kun pelätään oman uskon ja aseman horjumista tai vallan ja tulolähteiden hiipumista.
      Ps: Ja pätevyydessä Thiering pessee Timo Eskolan 6 /0

  2. Päivi,

    Room.8:

    26 Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.
    27 Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.

    Rukoilu on Hengen vaikutus uskovassa. Jumalattoman rukousta Jumala ei kuule, mikä onkin yksi suurimmista loukkaantumisen aiheista muotojumaliselle. Kirkko laitoksena tai laitoksina rukoilee usein yhteen ääneen, eli se on tapa johon yhtyy varmaan niitäkin, joiden rukous kuullaan.

    Tämä on Raamatun opetus, jota kirkot eivät opeta ja toimii henkisenä hoitona ja on enin Jumal’suhteen ulkopuolella.

    • Reijo taitaa taas luoda piruja seinille. Se on Jumalan asia ketä hän kuulee. Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, sitä Herra kuulee. Meidän ei tarvitse olla kiinnostunut siitä, ketä Jumala ei kuule, se on tois-sijaista. Kirkon täytyy opettaa rukouksesta ja kannustaa liittymään vuosisataiseen tradition virtaan. Se riittää.

    • Vanha pohjoisen sanonta: ”Jumala herättää monella tavalla ja vanhurskauttaa yhdellä tavalla”. Rukousvastaukset – yllättävätkin sellaiset – ovat kyllä monien todistuksen mukaan olleet rohkaisemassa Jumalan etsimiseen ja armon omistamiseen ennen kuin uskomisen asiat ovat avautuneet. Reijo on siinä oikeassa, että kristillinen rukous on varsinaisesti uskonelämän ilmaus (kuollut ei hengitä ja rukous on uskonelämän hengitystä). Nykypäivän ongelma isossa kuvassa lienee se, että kristillinen rukous sekoitetaan mitä erilaisimpiin, usein itämaisten uskontojen, hiljentymistekniikoihin. Sitten voidaan varmasti pohtia sitäkin, voiko usko syntyä rukoilemalla ”kahden kesken Jumalan kanssa” (tai lukemalla Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta) eli irrallaan kristillisestä seurakunnasta, jossa uskovaiset julistavat sanaa: uskohan tulee kuulosta.

    • Jesaja 59: 1-2 kertoo mm. se selvästi.

      ”1 Katso, ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan:
      2 vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule.”

      Jumala voi siis suhtautua rukoukseen aivan samoin, kuin moni saarnaan. Kuulee, mutta ei ole kuulevinaan.

      Oikea rukous on Jumalan päästämistä omaan hätään. On paljon sellaista mitä nimitetään rukoukseksi, mutta ilman yhteyttä ylös, se on jotain muuta kuin rukousta.

    • Pekalta hyvä kommentti. VT:n profeetat kehottavat meitä myös tunnustamaan syntimme rukouksessa Herralle. Jeesus ohjaa samaan Isä meidän -rukouksessa. Itse tekisin myös seuraavan kolmiosaisen käytännöllisen sovelluksen: (1) Jätetään rukouksen kuuleminen ja siihen vastaaminen Jumalan huoleksi. (2) Opetetaan seurakuntaa myös siitä, että Raamatun mukaan meidän syntimme todella erottavat meidät Jumalasta myös niin, että Jumala ei kuule rukouksiamme. (3) Opetetaan seurakuntaa tekemään ero kristillisen ja ei-kristillisen rukouksen välillä.

  3. Olen lukenut keskustelua. En vastaa kenellekään erityisesti.
    Itse ajattelen, että on kaksi tapaa lähestyä rukousta. Ulkolähtöinen ja sisälähtöinen. Molemmissa on sama ydin: itse rukousyhteys Jumalan kanssa. Ulkoisia puitteita kehittämällä pyritään harjoituksen kautta rukouselämykseen ja siitä rukouskokemukseen syvässäkin mielessä. Sitä korostetaan vain mielestäni nykyään liikaa. Itse rukoileminen ei vaadi kummempaa Jeesuksen mukaan kuin vetäytymistä kammioon ja seurustelua siellä Jumalan kanssa. Hän vetäytyi vuorille rukoilemaan itsekseen, jos vain saattoi. Tämä on malli sisälähtöiselle rukoukselle milloin ja missä vain, ei tapana vaan yksinkertaisena aktina. Sinä – minä, sinäkö siinä, minä tässä. Jeesuksen vetäytymisen kammioon voi ymmärtää omaan syvimpään mieleen vetäytymisenä. Aina. Kaikkialla. Ilman kummempia menetelmiä ja tapahtumia, joihin rukouksen nimissä osallistutaan. Ja varmaan rukoillaankin.

    Mutta rukous ei saisi jäädä kiinni järjestettyihin erikoistoimintoihin. Se on vapaasti valittava aarre jokapäiväisessä elämässä. Mahdollisesti se on erikoistapajtumista heräävä oivallus ja harjoitus, mutta haluaisin rohkaista jokaista, joka kaipaa elämäänsä perimmäistä sisältöä: älä etsi merta edemmäs kalaa. Se on jo läsnä rukouksessa, joka ei vaadi sinulta mitään. Vain katsetta Jumalan puoleen. Jopa kysymysmerkillä. Kristus on keskellämme, sisäisesti meissä.

    • Kyllä, rukous on vapaavalintainen, omien ajatusten esilletuomista, mieltä liikkuttavista asioista kohdistettuna jaettavaksi Herramme kanssa.

      Tärkeä asia huomata on rukouksessa saatavan ajassa kiteytyneitä ajatuksia jaettavaksi, ja harjoituksessa usein etenemme.

      Mielenkiintoista lukea näitä kommentteja.

    • Rukouksen sitominen johonkin substanssiin on jo kirkon sielunhoitoasian vastaista.

      Ihmisillä on oma kertomuksensa Jumalayhteydestään mutta rukousasian kapitalisoiminen on vastoin Ihmisen omia kykyjä tuottaa hyvää ja reaalista asiaa mieltä vaivaavissa haasteissa elämässään.

      Usein harjoituksessa asiat kirkastuvat, saavat uutta kulmaa näkemiseen, ja lykyssä kovastikin kirkastavat asiantilaa tehdä päätöksiä.

  4. Rukokukseen aloite tulee Jumalalta ja myös aiheet. Rukous on Jumalan suuri salaisuus. Rukous ei vaadi meiltä muuta kuin sisimmän avautumista Hänelle. Rukouksen kuulemisen este ei ole Hänessä vaan meissä. Rukousvastausten suhteen ajattelen, että kuitenkin seuraan, tuleeko vastaus ja millainen.

    Helmikuussa, kun kyselin rukouksessa : ”miksi tämä syöpä juuri nyt”. Vastaus tuli yllättävässä muodossa. Sai tietää, että leikkaus tehtiin juuri viime hetkellä, ennen kuin syöpä pääsi leviämään muualle elimistöön. Vain1-2 kuukautta myöhemmin se olisi ollut myöhäistä. Jumala oli johdattanut ensin niin, että juuri oikeaan aikaan asia selvisi ja lopulta kaikki tapahtui juuri oikeassa aikaikkunassa.

    • Pekka Veli,

      Puhuit aimoannoksen suoraan Jumalan sydämeltä, eli Raamatusta.

      Tämä yhtyy sydämen rukoukseen, rukoukseen mikä on yhteyttä Jumalan kanssa, sillä ilman uskoa on mahdotonta olla Jumalalle otollinen, vt. Hebr. 11:6
      ”Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.”

      On siis kysymys uskovan rukouksesta, mikä on Pyhän Hengen työ, koska me emme tiedä mitä meidän pitäää rukoileman. Henki meissä rukoilee. (Room 8:26,27)

  5. Rukous on jäänyt minulle melkoiseksi arvoitukseksi. En kyllä usko, että se mitään ”seremonioita” tarvitsee kaverikseen. Kukin voi niitä tietysti lisätä, jos kokee tarvitsevansa. Jotkut näkevät ja kokevat rukousvastauksia, jotkut eivät. Olen joskus miettinyt, miksi niin monessa Raamatun kohdassa puhutaan ”Herran nimen huutamisesta”. Eikö Hän kuule kuiskauksenkin ja jopa ajatuksen. Miksi pitäisi huutaa? Vai onko se vain ”sisäistä huutamista”? Voisin kyllä ajatella vaikka tämän kommenttini jonkinlaiseksi rukoukseksi…

    • Karin tavalla olen itsekin kysellyt miksi pitää rukoilla ja toistuvasti samoja asioita. Jos Jumala kuulee, miksi yksi kerta ei riitä tai muutama. Jeesus itse rukoili paljon ja Getsemanessa hän rukoili suuressa tuskassa yhä hartaammin ( Lk. 22:44). Raamattu kehottaa myös rukoilemaan lakkaamatta. Kirkko tuntee lakkaamattoman rukouksen ja sen dynamiikan johon kuuluu myös hiljentymistekniikoita. Luin juuri Hesykasmiasta Venäjällä ( tässä kuva kirjan kannesta; https://www.antikvaari.fi/k/kirjailija/tuote/1704501). Tässä kirjassa kuvataan mm. erämaaisien opetuksia rukouksesta. Erikoinen oli myös rukouksessa saatava kyynelten lahja joka on ortodoksi perinteessä ihan normi teologiaa, tosin harvinainen. Hesykasmiasta löytyy tästä tietoa; https://www.ortodoksi.net/index.php/Hesykasmi.

      Luterilaisen on myös hyvä tiedostaa, että uskonpuhdistus kavensi, supisti kristillistä rukous traditiota. Rukoukset kuolleiden puolesta, pyhien avuksihuutamiset, ikoniteologia ja suitsuttaminen jäivät pois. Tosin luterilaisen kirkon sivuilta löytyy ohjeet suitsuttamiseen. Voidaan suitsuttaa; Ehtoollisvälineet, krusifiksi, Kristuksen kuvat ja patsaat, evankeliumikirja, pääsiäiskynttilä, liturgi ja seurakuntalaiset.

  6. Itse näkisin rukouksen monimuotoisuuden (!). On esirukousta, kiitosrukousta, hiljaista ”huokausrukousta” ja miksei vähän ”elävämpääkin” rukousta. Joskus (esi)rukous alkaa ja sujuu helposti, joskus se on ”työn tekoa”. Näistähän Raamatussa on esimerkkejä.
    Varmasti rukoukseen liittyy myös ns. kulttuurillisia (erilaisita perinteistä riippuvia) tapoja rukoilla.
    Voin sinänsä ymmärtää, että rukoukousta voi helpottaa tietyt paikat, ympäristöt, miksei esineetkin: esirukous ”vaatii” usein keskittymistä kun ajatukset tuppaavat harhailemaan. Eri kristillisistä perinteistä voisi varmaan otttaa oppiakin, mutta muut uskonnot ja aatteet ovat olemukseltaan niin erilaisa, että niitä ei mielestäni pidä kristilliseen rukoukseen yhdistellä, se vain vie sivuun.
    Sitten on tiettysti varottava lieveilmiöitä, mennään jollain tavalla ”överiksi” – mikä voi tapahtua (ja sitä on tapahtunutkin) monellakin tavalla.

  7. Juuri näin, Jukka M. Samille vain se huomio, että Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat puuttuivat aiheellisesti moniin keskiaikaisen (ja vanhan kirkon) hartaus- ja rukouselämän vääristymiin. Jos esimerkiksi huudetaan apuun Jumalan Äitiä niin runsaasti, että Kristusta ei edes mainita, Jumalansynnyttäjä rinnastetaan käytännössä Poikaansa ja opastetaan tällaiseen rukouselämään, jotakin on kyllä pielessä Raamatun opetusta ajatellen. Näin juuri muutama päivä sitten kauniisti kirjaillun seinävaatteen, jonka kreikankielinen teksti pysäytti hämmentävällä tavalla: ”Herra Jeesus Kristus armahda minua, Jumalan Äiti, pelasta minut/auta minua”. Voin toki ymmärtää vielä sitä, että joku pyytäisi joskus edesmenneitä pyhiä rukoilemaan puolestaan, mutta rukouksen suora osoittaminen suoraan pyhille menee ohi sen, mitä on Raamatussa kirjoitettu. Tunnustuskirjat ja Luther eivät kiellä kuolleiden puolesta rukoilemista eivätkä sitä, etteivätkö pyhät rukoilisi meidän puolestamme. On täysin perusteltua muistuttaa, että se voi painottua aivan liikaa. Tämän ajan hengellisyys/henkisyysbuumi taas sekoittaa toisiinsa pakanuutta ja kristinuskoa, koska moderni teologia – uskontotiede? – ei tahdo tunnustaa eri uskontojen välistä kategoriaeroa.

    • Marko, mitäs tuossa nyt on ongelma. Raamattukaan ei ole mikään ongelma. Marko, ei Raamatussa ole kielletty pyytämästä esirukouksia. Noinhan tuossa juuri tehdään. Maria ei ole mikään kanssa pelastaja, sovittaja eikä ole ikä ollut siinä kirkossa joka kanoniset kirjat määritteli ja jota me luterilaisena luemme. Kreikkalaisille teksti on aivan selvä juuri näin kuten kuvasin. Ongelma on enemmän protenstanttisessa ajattelutavassa, jäsennyksessä. Me irtauduimme tästä perinteestä, hartauden harjoituksesta, rukouksen ketjusta. Esirukous ei voi koskaan painottua liikaa, se on orgaaninen osa kristityn liturgistä elämää.

    • Sami, miksi sitten muotoillaan Jeesukselle osoitetun pyynnön rinnalla rukous Marialle: Jumalan Äiti, pelasta minut (sooson me)? Ilmestyskirjassa enkeli kielsi Johannesta kumartamasta itseään. Lisäksi Raamatussa on lukuisia kehotuksia kääntyä rukouksessa Jumalan puoleen ja Jeesukselle – Jumalalle – osoitettuja rukouksia. Mutta ei yhtä ainutta kehotusta rukoilla pyhiä. Sitä paitsi: Raamatun opetus Jumalan yhteyteen pääsemisestä tuonpuoleisessa on monitahoinen.

    • Marko, näitä muotoiluja on erilaisia, tuo on runollinen muoto, tärkeintä on ymmärtää sitä mitä ei sanota.

  8. Eikö rukouksen kuulemisessa oleellista ole kuitenkin sana. Tosin sanoen lupaus. Tuo lupaus liittyy Kristuksen sanaan (Joh16:23): ”Jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni.” Usko on luonnollisesti se, millä tuohon lupaukseen tartutaan. Usko Kristuksen varmaan sanaan. Sakariaan kirjassa (Sak. 1:12) on todiste siitä, että enkelit rukoilevat puolestamme: ”Herra Sebaot, kuinka kauan sinä viivyt etkä armahda Jerusalemia jne.” Ainoastaan yhdessä kohdassa on maininta, että edesmenneet rukoilisivat (2Makk15:14). (Uskonkohta XXI). Mutta voimmeko me sitten varmasti uskoa ja luottaa siihen, että ”ns. pyhät” kuulevat meitä, kun siitä ei ole Raamatussa mitään käskyä, toisin kuin tuo edellämainittu (Joh16:23). Rukoukseen liittyy siis lupaus siitä, että se varmasti kuullaan. Pyhien kunnioittaminen on sensijaan eri asia.

    Marko, eikö Lutherin ajatus ollut pikemmin se, että hautaustoimitus oli ennen muuta eläviä varten, eikä niinkään kuolleille tehtävä palvelus. Augustinus on myös todennut teoksessaan De civitate Dei, että hautaaminen merkitsi enemmän elävien lohduttamista kuin kuolleen palvelua. Vuoden 1984 käsikirjassa kaiketi palattiin nimenomaan Agricolan omaksumille linjoille. Tarkemmin en asiasta ole tietoinen.

    • ”Jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni ( Joh 16:23).” Esirukouksen pyytäminen pyhiltä kattaa myös tämän. Ihmisen ei tarvitse epäillä eikö esirukouksen pyytäjää kuultaisi. Jos kaikki olisi epävarmaa, emme pyytäisi keneltäkään esirukouksia. Kysymys on siis paljon laajemmasta teologisesta fokuksesta. Vanhojen kirkkokuntien edustajat näkevät Jumalan armon toiminnan ja pyhyyden sielläkin, missä luterilaiset eivät sitä näe. Kysymys on siitä millaiseksi uskontunnuksen pyhien yhteys ymmärretään.

      Toiseksi asia tiivistyy Kostin ajatuksessa; “ Mutta voimmeko me sitten varmasti uskoa ja luottaa siihen, että ”ns. pyhät” kuulevat meitä, kun siitä ei ole Raamatussa mitään käskyä…” Tässä ajatellaan pelkästään Raamatun ohjaavan kristillistä uskoa. Kirkossa asiaa ei ole ymmärretty ikinä näin. Tämä ajatus on syntynyt uskonpuhdistuksen myötä ja sitä edustavat protestantit. Tässä jotakin analyysiä Lutherin Raamatun tulkinnasta; https://www.vartija-lehti.fi/kasikirjoituksista-ja-lutherin-erehdyksesta/. Huomaamme, että asia on paljon syvällisempi, mutta en mene nyt siihen.

    • Kosti, minustakin hsutajsiset ovat enemmän jälkeen jääviä kuin kuollrita varten. Mutta kun suru ja huoli edesmenneen sieluntilasta yllättää, on toki dqllittua rukoilla edesmenneenkin puolesta jonkun kerran.

    • Marko kirjoituksessasi on ristiriita.

      Kirjoitat; ” Voin toki ymmärtää vielä sitä, että joku pyytäisi joskus edesmenneitä pyhiä rukoilemaan puolestaan, mutta rukouksen suora osoittaminen suoraan pyhille menee ohi sen, mitä on Raamatussa kirjoitettu. ”

      Ja sitten; ” Mutta kun suru ja huoli edesmenneen sieluntilasta yllättää, on toki sallittua rukoilla edesmenneenkin puolesta jonkun kerran.”

      Huomaatko itse?

    • Sami. Täsmennänpä sitten. Pääsääntö: Pyhiä ei tule rukoilla eikä opastaa ketään heidän rukoilemiseensa. Poikkeus: Jos joku on surusta pois tolaltaan ja kriisissä, tulee suhtautua avarasti. Lisäksi yritän välttää toisten kristittyjen tuomitsemista.

    • Marko, ok. Ajatteletko siis niin, että kuolleiden puolesta voi rukoilla sielunhoidollisista syistä, vastoin Raamattun sanaa. En ymmärrä logikkaasi.

    • Sami, nyt puhumme kahdesta eri asiasta. 1. kuolleiden puolesta rukoilemisesta (joka on ok kunhan sitä ei liikaa korosteta, koska osamme iankaikkisuudessa ratkaistaan tämän elämän aikana). 2. Pyhien rukoilemisesta eli rukousten osoittamisesta muille kuin Jumalalle. Tämä ei ole oikein, mutta sitä voi ymmärtää tietyissä sielunhollisissa erityistilanteissa.

    • Marko kuten sanoit, sielunhoito on hautajaisissa se tärkein asia. Se ei ole helppo tilanne viranhaltijalle, eikä omaisille.

    • Hieman Sami kommentoin tekstiäsi liittyen tuohon ( Joh16:23). Viittaat Kristuksen lupaukseen. Liität kuitenkin tuohon Kristuksen sanaan sen, että ”esirukouksen pyytäminen pyhiltä kattaa myös tämän.” Vaan millä sen todistat, kun Kristus ei mainitse lainkaan muita kuin Isän ja itsensä? Muu näyttää sangen epävarmalta. Olet aivan oikeassa siinä, että minä ajattelen pelkästään Raamatun ohjaavan kristillistä uskoa. Entä sitten tuo traditio?

      Lyhyesti sanottuna Raamattu (sola scriptura) -periaate ei tietenkään tarkoita, että kristillisen kirkon vuosituhantinen traditio ja isien opetus tulisi hylätä, vaan että ne tulee arvioida Raamatusta käsin. Siksi myös pidän yksin totuutena tämän Kristuksen sanan ( Joh16:23), josta usko voi löytää varman turvan ja luottamuksen. Tuossa Vartija-lehden artikkelissa Pasi Hyytiäinen ei tosin yllätä tulkinnallaan ”Lutherin raamattunäkemyksestä.”

    • Kosti, Jh 16 liittyy Jeesuksen poismenoo ja sen rinnalla kannattaa lukea Jh 17:13, Isä antaa kristityille ilon. Vaikka Jeesus on poissa silmistä, hänen omansa saavat täydellisen ilon toisaalta rukouksen kuulemisesta, toisaalta todistuksen sanasta. Toisaalta voimme kysyä missä on Pyhä Henki, miksi häntä ei mainita? Onko häntä edes olemassa kun ei mainita muuta kuin Jeesus ja Isä. Varmaan ymmärrät, että Jeesuksen puheella on tietty funktio.

      Traditio, on liian laaja pohdittavaksi. Osaatko vasta, miksi kirkossa on rukoiltu pyhiä ja kirkko ei ole asiaansa korjannut ikinä? Miksi löydämme vanhoja kirkon liturgisia tekstejä jossa pyhille osoitetaan rukouksia? Ja miksi sama kirkko myöhemmin hyväksyi kaanonin, mutta ei kumonnut liturgisia tekstejä edesmenneille pyhille? Näin he elivät ja elävät edelleenkin. Oliko siis luther oikeassa kun poisti koko kirkon vuosituhantisen uskon ilmaisun? Mielestäni Pasi Hyytiäisen analyysi on oikea. Raamattua ei voi laittaa traditiota vastaan, ne eivät ole kaksi erillistä lähdettä vaan yksi kokonaisuus, jonka luther spittasi, jakoi ja näin hajotti kokonaisuuden. Tästä on seuraukset jotka vastaavat laadultaan edelleen jakaatumista luterilaisessa maailmassa ja koko protestanttisessa kirkkoperheissä, joita syntyy kuin sieniä sateella. Suomessakin on muistaakseni 5 erillistä luterilaista kirkkoa.

    • Kristinuskossa oleellista on vuorovaikutus Jumalan ja ihmisen välillä. Rukous on vuorovaikutusta. Kristityt eivät ole Jumalan robotteja, eivät myöskään – toivottavasti – elä luonnonvalinnan robotteina.
      Miksi Jumala ei halaisi sellaista, mitä Hänen olemuksensa ei ehdottomasti vaadi ja siinä merkityksessä ”tarvitse”.

    • Marko kirjoitat:

      ”Sami, nyt puhumme kahdesta eri asiasta. 1. kuolleiden puolesta rukoilemisesta (joka on ok kunhan sitä ei liikaa korosteta, koska osamme iankaikkisuudessa ratkaistaan tämän elämän aikana). 2. Pyhien rukoilemisesta eli rukousten osoittamisesta muille kuin Jumalalle. Tämä ei ole oikein, mutta sitä voi ymmärtää tietyissä sielunhollisissa erityistilanteissa.”

      Juuri näin. Siksi kysyinkin miksi rukoilet kuolleiden puolesta jos siihen ei löydy Raamatun selvää ohjetta. Tai jos löytyy mikä kohta sinulla on mielessä? 1.kohdassa opastat luterilaisena rukoilemaan kuolleiden puolesta. 2 Kohdassa torjut, että kuolleelta ei saa pyytää esirukousta. Mikä Raamatun kohta sinulla on tässä mielessä. Miten sinulla on lupa 1. ensimmäiseen mutta ei 2. toiseen?

    • Antero, kirkko yhdessä rukoilee tulkoon sinun valtakuntasi. Se on ihmisten yhteinen tarve. Tosin ei pakanoiden, heillä on omat tarpeensa ja he täyttävät ne itse. Jumala sen sijaan täyttää kirkkonsa tarpeet ja vaikka ei täyttäisikään kirkko rukoilee. Me rukoilemme, sillä halumme tahdollamme suuntautua Jumalan valtakuntaan. Sitten eri tarina on Jumalan ennalta näkeminen, joka on Jumalan ominaisuus, ja teologiassa selviö.

    • Sami P. Ero on tässä: Edesmenneiden puolesta rukoileminen on yksi sielunhoidollinen tapa auttaa surevia ja käydä läpi omaakin surutyötä. Raamattu ei erikseen käske rukoilla edesmenneiden puolesta eikä myöskään kiellä rukoilemista heidän puolestaan. Tässä ratkaisevat siis erilaiset tilannekohtaiset tekijät sekä rukouksen sanoitus. Kääntyminen edesmenneiden pyhien puoleen puolestaan on kontekstiltaan erilainen. 1. Pyhien avuksi huutaminen ja aktiivinen juuri heidän puoleensa kääntyminen rukouselämässä kilpailee käytännössä hyvin selvästi Jumalan ja Kristuksen rukoilemisen kanssa. Sen osoittaa mielestäni hyvinkin selvästi myös tuo kreikkalaisessa kylässä juuri näkemäni seinävaate. 2. Raamattu rohkaisee meitä monissa kohdin rukoilemaan Jumalaa, ei Hänen palvelijoitaan. Epäjumalien ja luotujen olentojen rukoileminen taas kielletään ja jopa tuomitaan eri yhteyksissä. Sanoilla voidaan aina tehdä erilaisia aste-eroja, mutta mitä tavallinen kristikansa niistä ymmärtää, on ihan toinen juttu. 3. Me emme tiedä varmuudella, ketkä pyhinä pitämistämme ihmisistä ovat päässeet perille taivaan kirkkauteen, ja kirkon traditio on näistä asioista erimielinen. 4. Teologina voin ymmärtää yllättävän pitkälle sellaistakin, mitä en itse hyväksy tai allekirjoita tai pidä Raamatun mukaisena. Pitäydyn Melanchthonin linjaukseen Augsburgin tunnustuksessa ja sen puolustuksessa: Pyhiä sopii pitää esikuvina ja kaikin tavoin muistamisen arvoisina. On mahdollista ja ehkä hyvinkin varmaa, että perille päässeet pyhät rukoilevat meidän puolestamme. Esirukouksen pyytäminen koskee kuitenkin täällä maan päällä eläviä pyhiä eli toisia kristittyjä. Kohteliaisuudesta mm. ortodokseja kohtaan en tietenkään rupea ensimmäisenä kovistelemaan ketään pyhien rukoilemisesta. Raamatun kohtia en nyt ulkomuistista tähän rupea pistämään.

    • Antero, kristittyjen rukous on puhetta ja yhteydenpitoa sen Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, joka on kehottanut meitä puhumaan kanssaan. Kysymys on ihan oikeasti uskon salaisuudesta, jossa on monia erilaisia ulottuvuuksia. Jumala ei tietenkään ”tarvitse” meidän rukouksiamme erilaisten asioiden tekemiseen tai toteuttamiseen siinä mielessä kuin vaikkapa ruuvin ruuvaamiseen tarvitaan meisseli ja ruuvin vääntäminen sen avulla oikeaan suuntaan. Me sen sijaan tosiaan ”tarvitsemme” rukousta (a) sekä kanssakäymiseen persoonallisen Jumalan kanssa että (b) sen vuoksi, että Jumala Raamatussa rohkaisee rukoilemaan, opettaa ja käskee rukoilla sekä vastaa pyyntöihimme jne. Tässä on paradoksi: vaikka Jumalan tahto jossakin mielessä toteutuu ihan meidän rukouksistamme riippumatta, Hän samaan aikaan toteuttaa tahtonsa vuorovaikutuksessa meidän kanssamme. Minä opin lauselogiikan luennoilla, että lause ”lehmät lentävät” on loogisesti hyvin muodostettu ja pätevä lause, vaikka se ei päde juuri meidän fysikaalisessa todellisuudessamme. Rukouksessa on kysymys tällaisesta ”toisesta todellisuudesta” jossa me kristityt elämme samalla kun olemme lujasti kiinni tässä meidän fysikaalisessa todellisuudessamme tässä, täällä ja nyt.

    • Marko kirjoitat:” Raamattu ei erikseen käske rukoilla edesmenneiden puolesta eikä myöskään kiellä rukoilemista heidän puolestaan. “ Samalla logiikalla voidaan sitten pyytää esirukouksia edesmenneistä pyhiltä, sillä pyytäjällä voi olla sielunhoidollinen tarve. Näin ohitat Raamatun ja teet asioista adiaforan, ehdonvallan asian. Huomaatko!

      Marko kirjoitat: “ 1. Pyhien avuksi huutaminen ja aktiivinen juuri heidän puoleensa kääntyminen rukouselämässä kilpailee käytännössä hyvin selvästi Jumalan ja Kristuksen rukoilemisen kanssa. Sen osoittaa mielestäni hyvinkin selvästi myös tuo kreikkalaisessa kylässä juuri näkemäni seinävaate.” Tässä keksit ja tuot protestanttisen ymmärryksen asiasta ja yrität kertoa, että tämä on todellisuus. Vanhan kirkon teologiassa asiaa ei ikinä ymmärretä näin.

      Marko kirjoitat; “ 2. Raamattu rohkaisee meitä monissa kohdin rukoilemaan Jumalaa, ei Hänen palvelijoitaan” Tämä on totta, näin ei tehdä myöskään vahoissa kirkoissa, jos luulet että näin tehdään olet informoitu väärin.

      Marko kirjoitat; “3. Me emme tiedä varmuudella, ketkä pyhinä pitämistämme ihmisistä ovat päässeet perille taivaan kirkkauteen, ja kirkon traditio on näistä asioista erimielinen.” Kirkon kanonisointi prosessi on lähtökohtaisesti laaja ja tarkka.

      4. kohta kertoo Melactonin jo irtautuneen kirkon traditiosta, jotain on sentään jäljellä.

      Kiitos Marko, rehellisestä pohdinnasta, ja itsesi likoon laittamisesta ja pieni kunnia myös Kostille. Matka jatkuu ja rukous toistemme puolesta.

    • Sami P. Repliikki vielä. Pelikanin teologianhistorian läpi kahlanneena arvelen tietäväni jotain kristillisen tradition moninaisuudesta. Tietenkään moni kristitty ei näe ristiriitaa pyhien ja Kristuksen rukoilemisen välillä. Luterilaisten tunnustuskirjojen kriittiset linjaukset läntisen kirkon keskiaikaisesta hurskauselämästä eivät aina ilman muuta sovellu itäisen kirkon vastaaviin. Tosiasia lienee, että ortodoksinen teologia ja usko on meille varsin tuntematonta ja omassa työssänikin kohtaan enemmän villin Keswick-allianssikristillisyyden ja protestantismin tuomia haasteita. Siitä riippumatta, kuinka suhtaudumme kristilliseen Raamatun rinnalla kulkevaan traditioon, tosiasiaksi jää se, että Raamatun kirjoitukset eivät ohjaa meitä muiden kuin Jumalan rukoilemiseen. Avainkysymys tässä taitaakin olla jakeen Joh 16:12-13 ymmärtäminen: Onko meillä kaikki pelastukseen tarvittava Raamatussa vai onko Herramme alun perinkin tarkoittanut suullisen tradition sen rinnalle?

    • Marko kirjoitat; ” Onko meillä kaikki pelastukseen tarvittava Raamatussa vai onko Herramme alun perinkin tarkoittanut suullisen tradition sen rinnalle?” Tämä on ihan hassu ja kovin outo ajatus vanhoissa kirkoissa ja patristisessa kirjallisuudessa. Vain luterilainen ja protestantit kysyvät ja esittävät asian näin. Syy tähän on selvä, uskonpuhdistus muutti kirkon Raamatun tulkinnan ja muokkasi tradition uusiksi.

    • Sami P. Tai sitten kävi niin kuin Vanhassa testamentissa kerrotaan käyneen: Jumalan laki unohtui (!) kunnes se löydettiin uudestaan (!!) kuningas Joosian aikana. Olen ymmärtänyt niin, että se, mitä uskonpuhdistuksen kriitikot pitävät uutena ja ennen kuulumattomana, voikin olla paluuta Raamatusta löytyviin hengellisiin totuuksiin, jotka eri syistä ovat peittyneet kirkossa.

    • Lisäys Samille: Minusta on hiukan outoa, jos luterilainen esittää keskusteluketjussa käsityksensä jostakin asiasta ja saa kuulla Sinulta, että hänen näkemyksensä, kysymyksenasettelunsa, on jotenkin outo, hassu ja kirkon tradition vastainen. Varmasti näin voi olla, mutta keskustelua eteenpäin vievänä tuollaista vastausta en oikein voi pitää.

      Minun mielestäni vastauksistasi Riitta Sistoselle paistaa läpi sekin ajatus, että ne edesmenneet pyhät, joita kunnioitetaan ja joilta pyydetään esirukouksia, ovatkin ilmieläviä. Ajatteletko siis, että pyhät ovat jo nyt ilmielävinä Jumalan kirkkaudessa ja jos näin on, mihin perustat käsityksesi? Millä kriteereillä tiedämme, että juuri he ovat Jumalan kirkkaudessa?

    • Marko, tuo on ihan huuhaata. Toki lännen kirkossa oli vääristymiä, siksi luther olikin keskusteluyhteydessä ortodoksien kanssa. Hän halusi piispan istuimen mutta isät torjuivat sen. Joten se jäi siihen, hän perusti sitten uuden kirkon.

    • Marko kirjoitat: ” Minusta on hiukan outoa, jos luterilainen esittää keskusteluketjussa käsityksensä jostakin asiasta ja saa kuulla Sinulta, että hänen näkemyksensä, kysymyksenasettelunsa, on jotenkin outo, hassu ja kirkon tradition vastainen.” Näin se vaan on. Eli toisin sanoen ortodoksi teologiassa ei ajatella kuten esität.

      Totta kai pyhät ovat ilmieläviä. Ei kai ne kuolleitakaan ole. He ovat Jumalan luona, elävinä.

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.