Helsingin Sanomat uutisoi toissa lauantaina (3.5.) näyttävästi Jehovan todistajien oikeuskomiteakäytännöistä. Hengellisen kotini, vanhoillislestadiolaisuuden, julkisuuskuvaan ovat puolestaan viime vuosina kuuluneet olennaisena osana ”hoitokokoukset”. Yleisen käsityksen mukaan jokainen tämän ”autoritaarisen yhteisön” normeja kyseenalaistava joutuu pelottavaan ja painostavaan hoitokokoukseen. Jollei kyseenalaistaja taivu pyytämään anteeksi kyseenalaistuksiaan, läheiset ryhtyvät välttämään ja karttamaan häntä, eristävät hänet sosiaalisesti. Luulenpa siis, ja oikeastaan tiedän, että useampi Helsingin Sanomia viime lauantaina lukenut veti yhtäläisyysmerkit Jehovan todistajien ja vanhoillislestadiolaisten toimintatapojen välille.
Voin kuitenkin todistaa toista. Olen viimeisen puolen vuoden ajan yrittänyt omalta pieneltä osaltani herätellä liikkeen sisällä avointa keskustelua ongelmallisista toimintatavoista ja käsityksistä. Esimerkkejä siitä täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. En ole tähän mennessä kertaakaan joutunut minkäänlaisten yhteisöllisten sanktioiden kohteeksi. Minua ei ole yritetty erottaa yhteisöstä tai luottamustehtävistä eikä millään tavalla eristää sosiaalisesti. Päinvastoin: olen käynyt monia hyvin avoimia, kriittisiä ja analyyttisiä keskusteluja niin johtotehtävissä olevien kuin riviuskovaistenkin kanssa. Näin siitä huolimatta, että minua kai voisi pitää monella tapaa hankalana yhteisön jäsenenä.
Kokemusteni valossa vanhoillislestadiolaisuus ei siis näyttäydy minään pelottavana lahkona. Sen sijaan tavallisten, järkevien, myös itsekritiikkiin kykenevien ihmisten nöyränä kristillisyytenä. Tiedän kyllä, että tämä on vain minun kokemukseni. En voi olla varma, mitä kaikkea muualla tapahtuu. Jos jotain väärää, en hyväksy sitä. Tällainenkin näkökulma on minusta silti oikeutettua tuoda esille.
Olisi upeaa, jos muuallakin yhteiskunnassa ja kirkossa oltaisiin yhtä vapaamielisiä kuin minun kokemusteni mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa. Miten hienoa olisi, jos poliitikko voisi herätellä julkista keskustelua esimerkiksi abortin eettisyydestä ilman pelkoa tunnepohjaisesta, järkiargumentit kevyesti ohittavasta mediakampanjasta. Tai jos ev.-lut. kirkossamme olisi ihan oikeasti ”katto korkealla ja seinät leveällä” niin, että jopa konservatiiviset herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt mahtuisivat ongelmitta sisälle. Tai jos sukupuolineutraalia avioliittoa saisi vastustaa ilman mielenterveyden kyseenalaistamista. Olisi todella hienoa elää aidosti vapaamielisessä, aidosti toisia kunnioittavassa ja argumentteja kuuntelevassa yhteiskunnassa ja keskustelukulttuurissa. Ikävää, että kehitys ei näytä kulkevan sitä kohti. Enemmänkin kohti kulttuuria, jossa ”suvaitsevaisuus” on lähinnä koodisana tietylle ajattelu- ja elämäntavalle, ja muita ei tarvitse suvaita, koska ne ovat ”suvaitsemattomia”. Olisiko siis kirkolla ja suomalaisella yhteiskunnalla aika ottaa oppia vanhoillislestadiolaisuudesta?
Kuulostaapa hyvältä.
Juha Heinilä: ”Syyttäjävirasto on hoitanut tehtävänsä hyvin ja toivottavasti piispa Matti Repo luottaa syyttäjäviraston toimintaan.”
Eiköhän luota, uskoisin näin. Se että näyttöä jostain rikoksesta ei ole ollut riittävästi, ei tarkoita sitä etteikö esim. kiusaamista ja hengellistä väkivaltaa ym. voisi olla tapahtunut.
Rikoslaissa on inhimillisesti ajatellen puutteita juuri näissä asioissa. Mutta suotakoon niin piispalle kuin syyttäjänvirastollekin mahdollisuus selvittää asiaa, jos he siinä selvitettävää näkevät.
”Helposti mennään henkisen ja hengellisen väkivallan puolelle, jos valta on kihahtanut hattuun.”
Näin voi käydä. Siksi on todella tärkeää katsoa millaisia henkilöitä RY:iden johtotehtäviin valitaan.
Joo, piispan hoitokokouksille on aina tarve, jos oikeuslaitoksen ratkaisut eivät miellytä.
Juha Heinilä näyttää hyväksyvän heikkojen ja heidän puolustajiensa painostamisen. Näkeepä vielä yliluonollisilla silmillään piispan sydämeenkin.
Jo vain. Vaikka ei ole syyttäjän mielestä rikosta, niin moraalisesti ja eettisesti on satutettu ihmisiä. Ja ilmeisesti hengellistä ym. väkivaltaa on todettu. Hyvä että piispa Matti Repo suhtautuu asiaan vakavasti ja haluaa selvitellä asioita.
Sonja, tarkoitatko, että oikeusviranomaisten päätöksillä ei ole mitään merkitystä? Esim. jos sinusta tehtäisiin ilmianto lasten väkivaltaisesta kohtelusta ja hyväksikäytöstä; syyttäjä nostaa oikeusjutun, mutta oikeus antaa vapauttavan tuomion. Minä en pitäisi sinua rikollisena, mutta jotkut voisivat, koska heidän mielestä sinä olisit kuitenkin väkivaltainen lasten hyväksikäyttäjä, vaikka sinua ei ole tuomittu.
Miten Juha Heinilän on niin vaikea ymmärtää, että rikos ja moraalin vastainen toiminta eivät ole synonyymejä? Mikä saa sinut päättelemään, että piispan mielestä asianomaiset ovat oikeuden päätöksestä huolimatta syyllistyneet rikokseen?
Minä voin haukkua sinua paviaaniksi. Se ei todennäköisesti ole rikos. Sinun mielestäsi kaikki on siis ok?
Panu, en ihmettelisi nimittelyäsi, koska tapasi on tullut tutuksi.
Jos ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.
Näinhän se Juha on. Se ettei näyttö riitä syyttäjän syytteeseen, ei tarkoita, etteikö vaikkapa rikosta ole tapahtunut.
Ja hengellinen/henkinen/psykkinen väkivalta on vasta Hilkka Ahteen myötä tullut rikosoikeudelliseen prosessiin ihan relevanttina asiana.
Em. väkivaltaa ei kumiteta pois siksi, ettei syyttäjä ole saanut riittävää näyttöä. Nämä ovat monesti niitä sana sanaa vastaan olevia caseja. Hyvä että piispa Repo ottaa asian vakavissaan.
Piispa Revon piikkiin osittain pistettiin suuri määrä kirkosta eronneita ajankohtaisen kakkosen taannoisessa homoillassa.
Sen jälkeen Matti Repo on pyrkinyt esiiintymään ärhäkkänä eettisenä ihmisoikeustaistelijana, missä vähänkin on mahdollisuutta julkisuuteen/paikkaamiseen.
Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä muistetaan hyvin piispa Revon taannoinen itsensä nolaaminen suviseuroissa.
Helposti leimataan filunkiksi tai tyhmäksi, jos ulkopuolisena näkee vanhoillisissa jotain myönteistä.
Olen tuon useasti kokenut.
Ei kuitenkaan voi kieltää, että yritys keskustella opin piiriin kuuluvista asioista jämähtää ikään kuin seinään.
Herätysliikkeet laitostuvat, sitä se kai on..
Monet asiat kuitataan hiljaisuudella, koska ei haluta itselle vaikeuksia yhteisössä. Kaikkea ei voi muuttaa, pääasia, että tutkii asioita tuntonsa mukaan.
Laitostumisen vaara on tosiaan suuri riski vanhalle hengelliselle liikkeelle. Sen suhteen seurakunnan tulisi valvoa eli tiedostaa vaara ja olla valppaana.
Tasan ei käy Joona onnenlahjat, sinun ja minun Joona ja sinun ja tuhansien muiden vl-ihmisten.
Se, miksi joiltakin vl-liikkeessä siedetään enemmän kritisointia tai jopa liikkeen vastaisia käytänteitä kuten avioero, johtuu aina jostakin. Olet kellokas tai sitten siihen on jokin muu syy.
Asia kertoo myös internet-pelosta. Mutta joka paikassa sitäkään ei pelätä, esimerkiksi Lempäälässä.
Minusta on kurjaa Joona, että tuot tämän asian tällä tavalla esille, kun tiedät A) liikkeen historian synkät puolet B) tiedät mitä ihan viime aikoinakin on monille veljillesi ja sisarillesi tapahtunut liikkeessäsi ja C) olet itsekin pelon kanssa ollut avoimena liikkeellä.
Saat olla kiitollinen saamastasi kohtelusta ja jostakin se tietty kertoo liikkeen osalta, mutta muista niitä, joilla ei käy samanlainen onnenkantamoinen, luulenpa, että heidän on vielä vaikeampaa kestää kohtalonsa kirjoituksesi johdosta.
Yksi asia, mikä saa pointsit sun puolelle, vaikka kristisoitkin liikettä, on se, että seurakuntaoppisi on muut ulossulkeva. Se on se oleellisin. Niin ja kielteinen suhtautuminen naispappeuteen. Samoin johdon arvosteleminen. Kokeileppa noita asioita härkkiä 🙂
Just, joopa joo. Itken ystävieni puolesta, minkä kohtelun he saivat ja eivät ihan varmasti menneet puheidensa kanssa niin lähelle liekkejä kuin Joona ja monien, monien muidenkin puolesta, jotka ihan näinä päivinä joutuvat ahtaalle ihan pikkuasioista. Tasan ei käy tosiaankaan onnenlahjat, mutta voithan sinä Joona tosissaan olla onnellinen paketistasi kun kanssamatkaajiltasi ne evätään kokonaan. Availe vain sitä kaikessa rauhassa ja onnellisena niiden edessä, jotka jäivät kokonaan ilman ja vietiin omaisuuttakin.
Käsittämätöntä elvistelyä!
Tiedän, että yhteisön sisällä voi elää ongelmallisia käsityksiä, jotka ruokkivat ja ylläpitävät vääriä toimintapoja. Ne voivat tuottaa ihmisille kärsimystä tänäkin päivänä. Juuri tästä syystä olen omalta pieneltä osaltani yrittänyt vaikuttaa asioihin.
Kirjoituksellani en siis halua elvistellä enkä mitätöidä kenenkään kokemuksia. Haluan kuitenkin tarjota asiaan totutusta poikkeavan näkökulman.
En nimittäin ole läheskään ainoa, jolla on tällaisia kokemuksia. Se on tosiasia, ja minkään tosiasian esille tuominen ei pitäisi minusta olla kiellettyä. Ainoastaan siten säilyy terve suhteellisuuden- ja todellisuudentaju.
Yritän tällä kirjoituksellani särkeä totuttuja luokittelutapoja. Me ihmiset olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia ja mielellämme pelkistämme asioita luomalla luokkia ja rintamalinjoja. Ne säästävät ajatustyötä. Niissä on kuitenkin se huono puoli, että ne estävät kohtaamasta ihmisiä ihmisinä ja asioita asioina.
Vanhoillislestadiolainen voi ajatella, että ”tässä on turvallinen Jumalan lasten joukko, jossa ovat asiat hyvin, ja tuolla ulkopuolella on paha maailma, jossa synnin myrsky pauhaa”. Liberaali voi ajatella, että ”tässä olemme me, sivistyneet, suvaitsevaiset, edistykselliset ja älykkäät, ja tuolla ulkopuolella ovat ne taantumukselliset, vaaralliset lahkot tyhmine, aivopestyine jäsenineen”. Kumpikin ajattelee tietysti hyvin kapeasti: Turvallisessa Jumalan lasten joukossakin voi tapahtua pahoja asioita ja ”lahkojen” jäsenet eivät välttämättä olekaan niin tyhmiä ja aivopestyjä.
Näitä totuttuja kuvioita haluan sekoittaa, jotta kohtaisimme asiat asioina ja ihmiset ihmisinä. Totutun ajatuskuvion mukaan vanhoillislestadiolaisuus on itsekritiikkiin kykenemätön autoritaarinen yhteisö. Ulkopuolinen yhteiskunta on sen sijaan ”vapaa ja suvaitsevainen”. Yllättäen voikin kuitenkin käydä niin, että vl-liike kykeneekin itsekritiikkiin, mutta ns. ”suvaitsevaiset” yrittävät tukahduttaa jotkut keskustelunavaukset fanaattisella raivolla. Tämä olisi minusta erittäin tärkeä huomata ja tunnustaa.
Erityisen kovasti toivoisin kiihkotonta ja avointa keskustelua abortista, koska se on mielestäni kaamea moraalinen anomalia nykyisen länsimaisen kulttuurin sisällä.
Miten saat aikaiseksi ”kiihkotonta ja avointa” keskustelua asiasta, jonka itse leimaat olevan ”kaamea moraalinen anomalia”? Etkö näe näiden välistä ristiriitaa?
En todellakaan ole mikään abortin kannattaja, mutta juuri tuossa on hyvä esimerkki pettävästä kaksoisviestinnästä. Ihminen kaipaa ”kiihkotonta ja avointa” keskustelua, jonka toivoo johtavan hänen oman mielipiteensä julkiseen hyväksyntään ja siihen, että hän itse saa suitsutusta ja kunniaa osakseen tuon viisaan mielipiteen julkituomisesta. Kuinka valmis olet muuttamaan käsityksiäsi abortista tuon ”kiihkottoman ja avoimen” keskustelun seurauksena? Millaisen ”kiihkottoman ja avoimen” keskustelun jälkeen hyväksyisit naispappeuden?
Elias ehkä sen hyväksyminen, että ei tarvitse hyväksyä ollenkaan naispappeutta, vaikka joku muu hyväksyy olisi parempi lähtökohta. Tai se, että ei hyväksy aborttia, vaikka joutuu hyväksymään sen, että ihmisten turvallisuuden takia lainsäädännön kautta on oltava madollisuus aborttiin. Koska abortin kieltämisellä voisi olla todella vaaralliset seuraukset. Sen kanssa on elettävä, että voidaan toimia toisin. Se, että ei hyväksy aborttia ei tarkoita sitä, että voisi ymmärtää abortin tehneen tukalan tilanteen ja tuskan. Maailmaa ei katsota vain yksien lasien läpi. Jollekkin asia voi olla todella kaameaa, vaikka toinen oppinut pitämään aborttia itsestään selvyytenä.
Stereotypiat ovat vaarallisia. Oikeistaan minkään pohjalta ei voi yleistää, niin ettei suunsa aukaistessaan satuttaisi jonkun omaa maailman kuvaa. Ja kuitenkaan ihminen ei pysty olemaan yleistämättä. Juuh, se on se maaliin osumattomuus, jota synniksi kutsutaan.
Eija, puhuin retoriikasta. Jos haluaa keskustelua, on huomattavasti parempi jättää se oma mielipiteensä kertomatta. Jos haluaa kertoa mielipiteensä, kertokoon.
”Kaipaan asiallista keskustelua abortista” olisi hyvä aloitus.
Elias, ymmärrän kiihkottoman ja avoimen keskustelun niin, että molemmat osapuolet saavat puhua suunsa puhtaaksi, mutta keskustelu perustuu ennen kaikkea argumentaatioon, ei retoriikkaan tai muihin manipuloiviin temppuihin. Molemmat osapuolet kuuntelevat toistensa argumentteja ja ottavat ne huomioon.
Minusta ilmaus ”kaamea moraalinen anomalia” ei ole asiaton. Se ilmaisee vain täsmällisesti sen, mistä nykyisessä aborttilainsäädännöstä on minusta kysymys ja miksi avoin keskustelu on tarpeellista.
Miyös abortin hyväksyvällä osapuolella tulee totta kai olla vapaus kertoa selkeästi oma kantansa. Pyrin siihen, että olen valmis muuttamaan kaikkia käsityksiäni ylivoimaisten perusteiden edessä.
Se, että et näe sanoissa ”kaamea moraalinen anomalia” mitään ongelmaa keskustelun kulun kannalta ja pidät sitä aloituksena keskustelulle, on jo ongelma. Minä en ainakaan halua keskustella noin aloittavan kanssa. Saati sitten sellainen, joka ehkä on päätynyt aborttiin. Kuka haluaa keskustella tietäen toteuttaneensa tai kannattavansa vastakeskustelijan mielestä kaameaa ,moraalista anomaliaa?
Elias, yhtä hyvinhän minä voisin ilmoittaa, etten suostu keskustelemaan kenenkään sellaisen kanssa, jonka mielestä vl-liike on ”lahko”. Tai sellaisen kanssa, jonka mielestä hoitokokoukset olivat ”hengellistä väkivaltaa”. Voisin ilmoittaa, että suostun keskustelemaan vain sellaisten kansaan, joilla ei ole mitään ennakkoasenteita. Hyväksyisitkö Sinä sellaisen?
Mutta minäpä olen valmis keskustelemaan kaikkien kanssa, heidänkin kanssaan, joiden mielestä vl-liike on ”lahko”. Toivon ainoastaan, että keskustelukumppanini ovat (edes periaatteessa) valmiita muuttamaan mielipiteitään ja ennakkokäsityksiään.
Samalla tavalla minä kerron avoimesti omat mielipiteeni, jotka ovat samalla myös peruste sille, miksi abortin eettisyydestä olisi ehdottomasti keskusteltava. Samaan aikaan pyrin siihen, etten olisi sellainen jääräpää joka ei ole valmis muuttamaan mieltään mistään.
Jos keskustelun ehtona on se, ettei saa olla valmiita mielipiteitä tai ettei niitä saa sanoa ääneen, suurin osa keskusteluista jää kyllä käymättä. Minusta järkevintä ja rehellisintä on, että ne kertoa ne suoraan, koska niitä joka tapauksessa on ja ne väkisinkin vaikuttavat keskustelun kulkuun.
En tarkoita, etteikö saisi olla valmiita mielipiteitä. Tarkoitin, että ei ole hyvää keskusteluun haastamista heittää heti kaikkia omia korttejaan pelipöytään kertomalla omaa mielipidettään. Kyse on vain järjestyksestä.
Otanpa tuon kertomasi esimerkin. Perustele minulle, millä perusteella vanhoillislestadiolaisuus ei ole ’lahko’?
Koko käsite ”lahko” on niin epämääräinen, että sen käyttäminen on minusta epämielekästä. Se on nykyään lähinnä retorinen ilmaus, jonka avulla voi heittää uskonnollisen yhteisön päälle synkän varjon.
Jos haluaa keskustella rakentavasti ja analyyttisesti, on parempi käyttää muita termejä.
Luulen, että monesti näissä asioissa on mittakaavavirhe. Mikään liike ei ole homogeeninen kaikissa olosuhteissa. On kaksi totuutta joita ei tunnista saman liikkeen haaroiksi. Ensinnäkin kaksijakoisuus on siinä, onko liike paikkakunnallaan enemmistössä vai vähemmistössä.
Jos lestadiolaisuus on paikkakunnan enemmistössä, voidaan olla vapaamielisiä tai vastaavasti yhdenmukaistajia ja vaaditaan pohjoiskorealaisittain suorat rivit.
Vähemmistö taistelee aina olemassaolostaan ja voi sietää hiukan erilaisuutta, jos tuntee tarvitsevansa ystävää. Sillä voi olla myös ihan erilainen vaikutus, koska raamattu antaa mahdollisuuden olla yksin koko maailmaa vastaan ja vielä ainakin osittain oikeassa. Profeetat olivat siitä esimerkki.
Meidän pitäisi ymmärtää, että tilanteessa 1:10 000 juuri kukaan ei enemmistössä ajattele, että pitäisi tulla sen yhden kaltaiseksi. Aina siihen esikuvaksi ei kelpaa edes Jeesus.
Siksi jokaisen pitää laskea kulutusta. Haluanko lestadiolaisuuden taivastakuun, vaikka en ole normatiivinen. Se yhtälö on mahdoton, olen kokeillut. Ei 10 000 tule minun kaltaisekseni, joten sanomme tavataan, kun hymyillään ja kilvoitellaan tahoillamme. Kun omatunto on linjassa Jumalan sanan lanssa ja Pyhä Henki sen vahvistaa, niin viitekehyksellä ei ole niin suurta väliä. Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme eikä hammasten kiristely ahtaudessa.
Allekirjoitan sen, että lestadiolaisuudessa on arvoja, jotka ovat hyviä, mutta ”vanhoillis”-etuliite on minulle ongelma, riippumatta siitä, mihin se liitetään: edustaa usein takapajuisuutta, sulkee silmänsä hankalilta tosiasioilta, syrjii ymmärtämättään vähemmistöjä, perustaen nämä kristillisiin tms. arvoihin.
Lehdissä esiintyneiden tietojen mukaan vanhoillislestadiuslaisuus on jopa niin ”vapaamielinen”, että johtohenkilöt jotka ovat syyllistyneet vakaviin rikkeisiin (esim. pedofiliaan) ovat siitä huolimatta saaneet jatkaa liikkeen johtotehtävissä. Monien mielestä niissä tapauksissa ”vapaamielisyys” on mennyt vähän liian pitkälle.
En ole nyt varma, mihin julkisuudessa olleeseen tapaukseen varsinaiseti viittaat. Se on kuitenkin totta, että monet hyväksikäyttötapaukset on hoidettu luvattoman huonosti. Se on hirveää, siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään puolusteltavaa. Sen suhteen avoin, asiallinen ja kriittinen keskustelu jatkukoon, jos tarvetta on. Juuri järkyttyminen näistä hyväksikäyttötapauksista motivoi minutkin kirjoittelemaan asioista julkisesti.
Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että vanhoillislestadiolaisten ylivoimainen enemmistö ei missään nimessä millään tavalla hyväksy lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Luin nuo Joona Korteniemen antamat linkit hänen kriittisiin puheenvuoroihinsa. Ne ovat aika yleisen tason kirjoituksia eikä niissä oteta esiin niitä tiettyjä kiistanalaisia asioita (naispappeus, naisten asema ylipäätään, lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittely liikkeen sisällä, hoitokokoukset ja liikkeen harjoittamat kontrollimenetelmät jne.), joista liike on ollut julkisuudessa viime aikoina. Tämä yleisellä tasolla operoiminen saattaa olla yksi syy siihen, että Joonalle ei ole koitunut kirjoituksistaan mitään negatiivisia seuraamuksia.
Toisenlaisestakin vl-todellisuudesta on kuitenkin paljon kuvauksia viime vuosilta. Esimerkkeinä vaikkapa Vuokko Ilolan blogit, Aini Linjakummun teos ”Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa” (Vastapaino 2012), Johanna Hurtigin teos ”Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta” (Vastapaino 2013) ja Maija Leppäsen& Johanna Hurtigin teos ”Maijan tarina”. Näiden lisäksi on viime vuosina julkaistu monenlaisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa jne.
Mielestäni otan kantaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyyn liikkeen sisällä. Esimerkiksi:
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/11/viela-yksityisripista-rikostapauksissa.html
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2013/10/viime-viikkojen-reflektointia.html
Myös hoitokokouksiin olen mielestäni ottanut kantaa monessa yhteydessä.
Naispappeutta en ole lähtenyt enkä lähde ajamaan, koska teologisista syistä kannatan vanhaa virkakäsitystä.
Minusta on epäreilua väittää naispappeuden hyväksymistä ehdoksi sille, että yhteisön voidaan sanoa olevan vapaamielinen. Hengellinen yhteisö voi aivan hyvin olla avoin ja keskusteleva vaikka teologisista syistä pitäytyykin vanhaan virkanäkemykseen.
Jos ”vapaamielisyydestä” ja ”avoimuudesta” tehdään koodisanoja esimerkiksi naispappeuden hyväksymiselle, niitä käytetään mielestäni epäreilulla tavalla ideologisen painostamisen välineinä.
”Olisi upeaa, jos muuallakin yhteiskunnassa ja kirkossa oltaisiin yhtä VAPAAMIELISIÄ kuin minun kokemusteni mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa. Miten hienoa olisi, jos poliitikko voisi herätellä julkista keskustelua esimerkiksi abortin eettisyydestä ilman pelkoa tunnepohjaisesta, järkiargumentit kevyesti ohittavasta mediakampanjasta. Tai jos ev.-lut. kirkossamme olisi ihan oikeasti ”katto korkealla ja seinät leveällä” niin, että jopa konservatiiviset herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt mahtuisivat ongelmitta sisälle.” Joona Korteniemi
Nuo siis edustavat sinulle vapaamielisyyttä, mutta sitten kirjoitat:
Jos “vapaamielisyydestä” ja “avoimuudesta” tehdään koodisanoja esimerkiksi naispappeuden hyväksymiselle, niitä käytetään mielestäni epäreilulla tavalla ideologisen painostamisen välineinä.
Sinä siis määrittelet ja tiedät mitä oikea vapaamielisyys on ja saa olla.
Hieno, maltillinen kirjoitus Joonalta:-)
Yllättävän monissa asioissa on viime vuosina ollut ainoastaan yksi hyväksyttävä totuus. Tätä asian tilaa kai voisi kutsua jonkinlaiseksi pehmeäksi totalitarismiksi.