Vapaaehtoisesti rasitteena
Poimin uutisista: ”Kokemukseni mukaan kirkon työntekijät eivät juurikaan reagoi Vapaaehtoisten päivään. Kuitenkin seurakuntien vapaaehtoistyön pitäisi olla samalla viivalla mukana muun vapaaehtoistoiminnan kanssa, sanoo Vapaaehtoinen.fi-sivuston tuottaja Annmari Salmela Kirkkopalveluista. ”
Ehkäpä kokemukseni vapaaehtoisena voisi luoda lisävaloa siihen miksi näin on ja avata keskustelua tärkeästä asiasta.
Istuin kirkossa yhden kesäisen viikon. Odottaen että, joku tahtoisi kirkon esittelyn, tai vain istua hiljaa penkissä hetken. Siinä sitten istuin ja odotin. Olihan se mielenkiintoista tutustua kotikirkkooni lähemmin. Montako penkkiriviä ja mistä valot saa päälle. ym. Mieleeni vain hiipi ajatus siitä, että olisin tuona viikkona voinut tehdä jotakin muutakin, kuin pitää kirkon ovia auki. Kävihän siellä muutamia ja olihan siinä jokunen hyvä kohtaaminenkin.
Se ettei kirkossa innostuta vapaaehtoisten päivästä, johtunee siitä, että kirkossa on ihan omanlaisensa suhtautuminen vapaaehtoisuuteen. Monissa muissa, kuin kirkon vapaaehtoisuuteen perustuvissa toiminnoissa pyritään toiminnan laajentamiseen ja annetaan toimijoille mahdollisuus omaehtoiseen ja luovaan toimintaan. Jolloin vapaaehtoiset ovat toiminnan todellinen rikkaus ja jopa voimavara. Kirkossa on toisin.
Ovien auki pitäminen, kuvaa hyvin kirkon vapaaehtoistyön luonnetta.
Kirkon vapaaehtoistoiminnalle on luonteenomaista se, että se ei tuo toimintaan mitään uutta ulottuvuutta, eikä anna mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan. Toiminta on tarkoin rajattua eikä luoville ratkaisuille ole tilaa. Vapaaehtoiset eivät tuo toimintaan mitään lisää.
Monissa seurakunnissa vapaaehtoiset Toivottavat tervetulleeksi messuun ja jakavat kirjoja. Keräävät kolehtia, lukevat tekstejä ja hoitavat lisäksi vielä muitakin tehtäviä. Näin vapaaehtoiset pääsevät tekemään itselleen merkityksellisiä tehtäviä, mutta kirkon toiminnan laajentumisen puolesta ne ovat merkityksettömiä.
Osallistumalla tälliseen toimintaan ollaan vain hoitamassa tehtäviä, jotka tulisi hoidettua ilman heitäkin. Jolloin aktiivinen vapaaehtoisten suuri joukko on toiminnassa mukana vain itsensä tähden. Joten en ihmettele sitäkään, ettei kirkon työntekijät ole innostuneet vapaaehtoisten päivästä. Vapaaehtoiset kun eivät tuo toimintaan mitään lisää. Ennemminkin tuovat työntekijöille pelkästään lisätehtäviä ja ovat siksi vain taakkana. Ehkäpä sentään kivoja kontakteja seurakuntalaisiin ja luovat illuusiota menestyvästä toiminnasta.
8 kommenttia
Kiitos Marja, kun avasit keskustelu. Jotain semmoista 50 vuotta olen toiminut jos jonkinlaisissa vapaaehtoistoiminnoissa. Erityisesti nuorisotyö on ollut lähellä sydäntä. Aina toimiessani olen halunnut kokea tuovani omalla panoksellani jotain lisää seurakunnan toimintaan. Tietysti monessa olen siinä onnistunut. Vasta noin vuosi sitten havahduin siihen, että näin ei ole aina. On paljon vapaaehtoistoimintaa, jota toteutetaan vain siksi, että sitä on. Se ei tuo mitään lisää. Ei uusia ihmisiä, eikä muutakaan. Pyöritetään vain samaa oravanpyörää, jota työntekijät muutoinkin pyörittäisivät.
Tämä näyttää olevan sokea piste monelle kirkon vapaaehtoiselle ja työntekijälle. Toiminta näyttää ulospäin hyvin aktiiviselle ja tehokkaalle. Vapaaehtoisia voi toiminnassa olla jopa toista sataa. Silti toiminta saattaa pyöriä vain aivan tietyn ja rajatun joukon ilona. Vapaaehtoisuus pysyy sisäpiirin toimintana. Osallistumista tämmöiseen pidetään hyvin merkityksellisenä , joten asian ongelmallisuutta on vaikea huomata. No. Menihän minultakin siihen puoli vuosisataa.
Seurakunnissamme, varsinkin siellä etelässä, on vapaaehtoistoiminnan perinne päässyt katkeamaan. Se on tapahtunut yhtä aikaa seurakuntien henkilöstön kasvun kanssa. Ennen monet seurakunnalliset toiminnot olivat kokonaan vapaaehtoisten varassa. Herätysliikkeiden ihmiset rakensivat rukoushuoneet, pitivät seuroja ja käynnistivät lähetystyön. Maalaiskylissä järjestettiin kinkereitä ja maakirkkoja, joihin pappi vain saapui paikalle hoitamaan oman osuutensa. Paljon hyvää on menetetty.
Oikeaa oppia pidetään kirkossa erittäin tärkeänä. Se tuntuu aika kummalliselta, koska monikaan kirkon jäsen ei tuota oikeaa oppia tunne. Eikä sitä edes Jumalanpalveluksissa opeteta. Miksiköhän oikeasta opista on tullut niin tärkeä? Siitäkin huolimatta ettei ole mitään takeita siitä, opettaako pappi aina oikein.
Vapaaehtoisena minulla on tulossa kiinnostava tapahtuma. Minut kutsuttiin naapuriseurakuntaan pitämään saarna. Saarnan valmistaminen on minusta yksi hienoimpia mahdollisuuksia oppia itse uusia asioita. Muutama kuukausi kun tässä on aikaa valmistaa, niin paljon tässä ehtii oppia. Saarnaan ei millään kaikkea sitä saa mahtumaan. Tuntuu kivalle kun näin voin olla pappia jelppimässä.
Kirjoittaja
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Pekka hyvä, varmasti on paljolti juuri näin kun kirjoitat. Mutta itselläni on myös kokemusta siitä, kun olen tuonut esiin hyvän uuden idean, niin siihen on suhtauduttu suopeasti. Vapaaehtoisten pitäisi vaan sitkeästi ja pitkäjännitteisesti ja rohkeasti tuoda esiin hyviä ideoitaan ja viedä niitä itse läpi esim. eri instanssien ja luottamuselimien kautta. Tulevaisuudessa yhteistyötä tarvitaan nykyistä enemmän.
Ilmoita asiaton kommentti