Valoa Kuhmoisista

Kuhmoisten vt. kirkkoherra on puhunut viisaita (K24/28.10.2015): ”Yt-menettely avaa mahdollisuuksia pohtia yhdessä perustilannetta ja etsiä yhdessä parhaimpia ratkaisumalleja eteen tulleisiin hyvin haastaviin asioihin. Tällä tavalla ajateltuna yt-menettely onkin mahdollisuus eli ainakin pieni kipinä pimeydessä.”

Yt- menettelyllä on synkkä kaiku. Vaikka yt on lyhennys sanasta yhteistoiminta, se yleisen elämänkokemuksen mukaan tarkoittaa menettelyä, jossa muodollisesti neuvotellaan henkilöstön kanssa ilmoitetusta säästötavoitteesta, minkä jälkeen toteutetaan ne toimenpiteet ja irtisanomiset, jotka oli aiottukin tehdä.

Kuhmoisten vt. kirkkoherra näyttää kuitenkin oivaltaneen olennaisen. Käynnistämällä yhteistoimintaneuvottelut niin, että luottamusvastuunkantajat ja henkilöstö saavat oikeat ja riittävät tiedot seurakunnan tilanteesta ja kartoittamalla yhdessä, mitä voidaan tehdä eikä keskittymällä siihen, mitä ei voida tehdä, on mahdollisuus oikeastikin löytää luovia ja mahdollisuuksia avaavia uusia avauksia.

Seurakunnassa – myös ja ehkä juuri pienissä seurakunnissa – on paljon työtapoja, järjestelyjä, toimintamalleja ja myös perinnäistapoja, joiden avoimella yhteisellä pohtimisella voidaan löytää säästöjä ja ”tuottavuutta” ilman, että mikään säännös, hiippakunnan ohje tai Etelärannan määräys niiden paikallista virittämistä estäisi. Kaikki työtä, työn tekemistä ja työntekijöitä kohtaavat muutokset eivät merkitse vain ottamista työntekijöiden selkänahasta. Seurakuntalaisten sitoutumista seurakuntaan ja sen jäsenyyteen voidaan vahvistaa juuri ja vain paikallisin toimin. Ei asiakaslähtöisyys ole kirkossakaan kirosana.

Olennaista on luottamuksen rakentaminen ja sen vaaliminen alusta loppuun asti. Se on toki helpommin sanottu kuin tehty. Johto kun ei aina voi kertoa kaikkea ja erilaiset paineet sekä tahattomat ja tahallisetkin huhut ovat osa prosessia. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Taitavasti hoidettu yhteistoimintamenettely voi toimia innovaatioiden kehitystilanteena, jossa löydetään se ”pieni kipinä pimeydessä” josta ei syty tulipalo vaan valo.

 

4 kommenttia

  • Paavo Eero sanoo:

    Jaa’ha, mitähän maininta – ”Seurakuntalaisten sitoutumista seurakuntaan ja sen jäsenyyteen voidaan vahvistaa juuri ja vain paikallisin toimin” – tässä yt-keskustelun yhteydessä mahtanee tarkoittaa – veikkaan kuitenkin.

    Luin viimeisestä Cruxista Antti Linkolan LKT kirjoituksen Vapaaehtoistoiminnan kehittämishanke yhteisen seurakunnan toteutumisesta. Kirjoittajan mukaan ev.lut kirkossa toteutettiin 2009-2012 mittava vapaaehtoistoiminnan kehittämishanke. Kirkkohallitus pyysi kehittämishankkeeseen mukaan seurakuntia lähettämällä kirkkoherroille kirjeen, jossa toivottiin seurakuntien perustavan mm. vapaaehtoistoiminnan tiimin. Kirjeeseen on liittynyt kirjoittajan mukaan jokin kysely palautelomakkeen muodossa. Edelleen kirjoittajan mukaan ”vastauslomakkeen vaivautui palauttamaan” silloisesta 465 seurakunnasta 68 seurakuntaa.

    Jos olen vähäkään kaipausten jäljillä, niin eikö tuo tilanne ole kutakuinkin edelleen todellisuutta, kaikkine mausteinen!

    Olenkohan yhtään kirjoittajan jäljillä

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    En ajatellut mitään valtatakunnallisia tai hiippakunnallisia tai rovastikunnallisia projekteja, joita tehdään toimintakertomusten täytteiksi. Seurakuntalaisten sitoutumisen liitin mielessäni ”asiakaslähtöisyyteen” eli siihen, että seurakunta keskittää voimansa toimimaan niin, että jäsenet kokevat sen rakentavaksi osaksi oman elämänsä kokonaisuutta ja paikaksi joka ”palvelee jäseniään” mitä ikinä palvelu-sanalla halutaankin ilmaista. Siis kysytään joka päivä itseltämme ”mitä ja ketä varten tänään olen työssä?”. Sellaisesta yhteisöstä ei erota, jonka kokee omakseen. Sitoutuminen syntyy hyvin tehdyn työn kautta eikä minkään sitouttamisprojektien ja ”tapaamme viisi kertaa vuodessa -strategioiden kautta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tällaisina tiukkoina aikoina yksi tapa lähteä toteuttamaan seurakunnan selviytymistä olisi juuri asioiden kehittämisen polku. Jos lähdetään vain säästämisen näkökulmasta se leimaa usein koko prosessin ja samalla koko yhteisön. Muutosten ja niukkenevien resurssien keskellä on tietysti vaikea nähdä kehittämismahdollisuuksia. Tällainen prosessi pitäisikin aloittaa motivoinnilla ja porukan mukaan saamisella. Sellaista meillä on liian vähän seurakunnissa. Vaikka meillä on toisaalta liikaakin suunnittelua, pitäisi asioita voida oikeasti yhdessä tutkailla tarkemmin ja miettiä, miten niitä tehtäisiin uudella tavalla – tai oltaisiin jotakin kokonaan tekemättä. Olen erään osuustoimintayrityksen hallinnossa ja siellä raportointi siitä, missä kulloinkin ollaan menossa, on aivan toista luokkaa kuin seurakunnassa. Samoin on mietitty hyvin pitkälle meitäkin lähelle tulevia asioita kuten mm. asiakaskokemusta. Henkilöstöä koulutetaan organisaation sisällä melkein koko ajan jne…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Niinpä ja koko kirkossa, Toivo ja nyt en tarkoita kirkkohallitusta. Selasin joku päivä sitten kotimaan uutista, jossa tietysti tarkoituksella edustavaksi haalittu joukko kirkolliskokousedustajia teki ”kansalaisaloitteen” avioliitolain mahdollisista muutosvaikutuksista kirkossa Turun täysistuntoon – nostivat ja aivan oikein ns. kissan pöydälle asiassa, eivätkä näin tyytyneet hyssyttelyyn kirkkotarhassa. https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kirkolliskokous-kasittelee-avioliittolain-muutoksen-seurauksia/

    Aivan ensimmäiseksi visioivan aloitteen luettuani tuli mieleen, millaisella hurskaudella sitten itse kirkon toiminnallinen ja valmisteluun oikeutettu johto valikoi asioita, joista se olisi itse häiriötilan uhatessa valmis käynnistämään ennakoivan ja avoimen keskustelun kirkon ns. ylimpien päättäjien keskuudessa. Jos tilannetaju on kirkon asiain herättämöissä, piispainkokous ja kirkkohallitus, tätä luokkaa, niin joko on kysymys tuon päättävän elimen (KK) arvostuksen puutteesta tai sitten vain yksinkertaisesti puuttuu rohkeutta kohdata tulevaisuus.

    Mielestäni tässä ylhäältä kantautuvassa esimerkistössä onkin aivan kohtuutonta odottaa, että sitten pienessä seurakunnassa uskallettaisiin palkollisten kesken pysähtyä arvioimaan sitä, miksi siellä ollaan töissä ja mitähän meiltä odotetaan ja ”teistä” ajatellaan.

    Ilmoita asiaton kommentti