Katolisen kirkon lisäksi ensi lauantaina myös Luther-säätiö voi ilakoida uuden esipaimenen saamisesta. Onnea ja siukkiksia heille. Uuden hiippakunnan perustaminen on lopullinen viesti kansankirkolle: Luther-säätiön suunnalta ei kuvia kumarrella. Eikä myöskään Suomen ev. lut. kirkon kirkkolakia tahi -järjestystä.
Näinkin pitkään tämän luopumuksen kirkon helmoissa viihtynyt rinnakkaisorganisaatio on vihdoinkin lausunut Juhana Pohjolan äänellä Helsingin Sanomille sen, mitä itse olen jo vuosikausia odottanut: ”Oman uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen ei ole mahdotonta, jos evankelis-luterilainen kirkko jatkaa valitsemallaan yhteiskunnan peilikuvalinjallaan.” Nimittäin hyvin pitkään L-säätiössä oltiin vähän niinku sitä mieltä, että naispappeuteen myönteisesti suhtautuvien pitäisi lähteä kirkosta eikä heidän, jotka noudattavat kirkon vuosituhantista patriarkaalista perinnettä.
En ole odottanut Pohjolan puheenvuoroa siksi, että saataisiin vihdoinkin potkittua änkyrät pellolle, vaan siksi, että edes jonkinlaisen yhteistyön järjestämiseksi se on ainoa mahdollisuus. Nyt, kun oma hiippakunta ja oma piispa ottavat paikkansa Suomen siionissa, minusta olisi suoraryhtinen veto sanoutua lopullisesti irti tästä piinallisesta suhteesta äitikirkkoon. Nimittäin tämä on kuin huono parisuhde: molemmat kärsivät, mutta molemmat haluavat jotenkin epätoivoisesti, ehkä tottumuksesta, roikkua toisissaan.
Evankelisluterilaiselle kirkolle on täysi mahdottomuus sekä teologisesti että inhimillisesti ottaen monottaa Luther-säätiöläisiä ulos. Luther-säätiö puolestaan roikkuu kiinni kirkossa jostain syystä, jota voi vain spekuloida. Osa on sitä mieltä, että se johtuu rahasta. Minun ymmärtääkseni säätiö rahoittaa itse itseään eikä kirkko tarjoa heidän jp-yhteisöilleen kokoontumistiloja. En ole ihan varma, kuinka merkittävää kassavirtaa tarkoittaa kirkossa pysytteleminen. No, joku asiasta tietävämpi varmaankin voi kommentoida tähän.
Valitettavasti Juhana Pohjola myös jatkaa, että ”Nyt ero ei ole ajankohtainen”. Miksi ei? Miksi ei juuri nyt, tänä historiallisena hetkenä? Vastaus piilee tässä: ”Säätiön seurakuntia on noin kolmellakymmenellä paikkakunnalla ja niissä jäseniä ja vakiokävijöitä Pohjolan mukaan ’muutamia tuhansia’. Heistä valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tämä on Pohjolan mukaan tärkein syy sille, ettei juridinen itsenäistyminen ole toistaiseksi ajankohtaista.”
Vahva veikkaukseni on, että Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenet ovat erittäin vahvasti juurtuneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jopa niin vahvasti, että jos heidän jumalanpalvelusyhteisönsä ottaisi ja perustaisi oman uskonnollisen yhdyskuntansa, olisi huomattava riski, että lauma ei seuraisi paimeniaan. Olisi uhkana, että pikkuhiljaa jumalanpalvelusyhteisöt näivettyisivät, kun jäsenistö kuuluisi kokonaan toiseen kirkkokuntaan. Silloin myöskin voitaisiin alkaa puhua uudelleen rahan merkityksestä. Poleemisella liikkellä on oma viehätysvoimansa ja marttyyrimainen oppositioasema antaa mukavasti polttoainetta. Sitten kun organisoidutaan omaksi yhteisöksi eikä oikein ole enää ketään eikä mitään mitä vastustaa, arjesta voi tulla melko puisevaa. Joutuisi alkaa miettiä miten tehtäisiin yhteistyötä.
Virkamääräys ei tarkoita palkanmaksua. Palkkaa maksetaan työsuhteesta ja tehdystä työstä. Kirkossa on kaiken lisäksi paljon pastoreita, joilla ei ole virkaa (esim. min.). Kun katsoo Luther-säätiön sivuilta pastorien listaa, ei siellä taida olla yhtäkään kirkon seurakuntien palkkalistoilla olevaa. Eläkeläisiä tai muualta elatuksensa tienaavia, esim. koulusta. Tämänhän blogistikin taisi todeta. Kassavirta kulkee säätiön piirissä toiseen suuntaan, eli kirkollisverona omille virallisille kotiseurakunnille. Jos ja kun säätiöläiset rahoittavat myös omien yhteisöjensä toiminnan, se on vähän kuin kaksinkertainen krikollisvero.
Mutta kuten totesin, kirkkoon kuulumattomia ls-seurakuntalaisia on enemmän kuin arvataan.
Niin, ja kiva tavata Lauria tällä sivustolla.
Olen iloinen, että asia on herättänyt keskustelua. Ja olen iloinen Petri Järveläisen bloggauksesta, joka herätti myös minut ajattelemaan asiaa toisesta näkökulmasta. On niin, että näiden kohta kahdenkymmenen vuoden aikana on vanhan virkakäsityksen uskollisten kannattajien toimesta tehty niin monta peliliikettä, että eipä tässä ehkä enää ole muuta tehtävissä kuin että tuomiokapitulit ja piispat sanovat viimeisen sanan. Siitä seuraisi kovaa myllytystä, paljon uhriverta ja marttyyrejä, mutta lopulta kuitenkin selvä peli.
Sitten muutamat yksityiskohtaisemmat kommentit.
Sami Valkonen, tietysti helposti voidaan nähdä analogioita, koska paineen alla on aina helppoa samaistua uhrin asemaan. Reformaatiossa kyse oli kuitenkin ihan eri asiasta. Anekauppa ja uskonvanhurskaus ovat aivan eri kysymyksiä kuin raamatuntulkinta ja naispappeus. Siksi minusta kyseessä on pitkät aasinsillat. Sanoittepa sinä, Martti ja muut mitä tahansa, Luther-säätiö ja sen ympärille muodostunut liike on yhden asian liike. Se on syntynyt siitä historiallisesta tilanteesta, että Suomen ev. lut. kirkko katsoi sukupuolen olevan merkityksetön tekijä pappisvihkimykselle. Jos pappisvirkaa ei olisi avattu naisille, Luther-säätiön miehet mitä suurimmassa määrin ja todennäköisimmin palvelisivat Suomen ev. lut. kirkkoa ja veisaisivat viis mistään ”kasvamisesta ja rakentumisesta” omissa jumalanpalvelusyhteisöissään. He tunnustaisivat piispat piispoiksi riippumatta siitä, millaisia näkemyksiä he naispappeuskysymyksessä edustaisivat JOS VAIN naisia ei vihittäisi papiksi.
Jussi Tuusa, jos Luther-säätiö olisi oma rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskuntansa ja jos minä olisin kirkkoherra, pyrkisin soveltamaan sen suhteen samoja periaatteita kuin kaikkia muitakin uskonnollisia yhdyskuntia kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna samoja periaatteita kuin muitakin kristillisiä kirkkokuntia kohtaan.
Vaikka kirjoitukseni ovat kriittisiä, toivon hyvää niille ihmisille, jotka ovat työnsä ja hengellisen kotinsa löytäneet L-säätiön piiristä. Papiston osalta tunnen myös myötätuntoa, sillä vahvasta vakaumuksesta ja suuresta omistautumisesta ei ole epäilystäkään jos ihminen on valmis luopumaan turvallisesta seurakuntapapin asemasta hypätäkseen tuntemattomaan ja epävakaaseen. Toisaalta silloin myös hypätään tuntemattomasta ja epävakaasta nykyisyydestä tuttuun ja turvalliseen traditoon, jota ei pääse horjuttamaan uudenlaiset näkökulmat, uudenlainen teologia, uudet ja radikaalit ajatukset. Kirkkomme on tänä päivänä tällainen. Toiset kestää, toiset ei.
Kiitos korjauksesta Teemu.
Pyydän ateeksi että olen antanut väärää todistusta lähimmäisestäni.
Toisaalta, os se ei ole mahan kohdalta kiinni ihmettelen vielä enämpi tuota kahdella tuolilla istumista. Tietysti ymmärrän että halutaan pitää hyvät välit äiti-SLEY’hin.
p.s. kyllä minä olen koko ajan täälläkin riekkunut. Jos ei enää ilmapuntarina niin pahanilman lintuna kumminkin.
Slwy ei taida olla kovinkaan monen äiti niistä papeista. Pohjolalla ja Korpisella oli Sley-tausta, ja nykyään taitaa Kimmo Jaatila olla ainoa säätiöläinen, joka on myös Sleyn toiminnassa.
Kun Luther-säätiö syntyi, välit olivat hyvin huonot. Luther-säätiötä syytettiin kannattajien ja rahalahjoitusten keräämisestä Sleyn tilaisuuksissa. Aika pian kävi ilmi, että Luther-säätiö keräsi kannattajia ihan muista piireistä. Esimerkiksi omistaan. Nyt taitaa välejä kuvata parhaiten sana välinpitämättömyys. Toimivat erillään toisistaan eivätkä taida paljon toisiaan häiritä.
jorma ojala, ne ovat jo lähtökohdiltaan täysin erilaisia. Reformaation sytykkeenä oli anekauppa, Luther-säätiön toimenpiteiden sytykkeenä naispappeus. Pätkäisit lainaamastasi kommentistani aika oleellisen sanan pois. Mitä tekemistä anekaupalla ja naispappeudella on toistensa kanssa? Sanoinhan jo aiemmin, että mikäli naisia ei vihittäisi papiksi, tällaista lähetyshiippakuntaa tuskin olisi olemassakaan. Raamatuntulkinnallisten erimielisyyksien kanssa mahduttaisiin samaan kirkkoon. Tässä nimenomaisessa asiassa kaikki kulminoituu ordinaatioon. Ei esimerkiksi uskonvanhurskauden kysymyksiin, kuten Lutherilla.
Olen Ojalan kanssa samaa mieltä, että jokaiseen muutokseen kirkossamme liittyy raamatun tulkinta jollakin tavalla.
Minä kiitän sydämestäni ja vlipittömästi Helenaa tästä lauseesta:
”Onnea ja siukkiksia heille.”
Onnellisia olemme nyt, kun Lähetyshiippakunta on perustettu, mutta myös siunausta tarvitsemme, tarvitsemme kovasti.
Käykääpäs muuten katsomassa iloisen-kutsuvia Lähetyshiippakunnan kotisivuja (http://www.lhpk.fi/) ! Eiväthän ne sellaisenaan voi karkoittaa rakasta ja pinttynyttä kuvaa taantumuksellisista mustatakeista olan takaa naisia alistamassa, mutta jospa kuva edes hiukan loivenisi.
Martti, niin, kyllähän se on rakas ja piintynyt kuva Mutta oli se silti vilpitön toivotus myös minulta.
jorma ojala, kyllä palstan idea on keskustelu. Kiitos vaan, että olet siihen lähtenyt. Ja kysymys on, eikö sinun historiakäsityksesi mukaan reformaation lähtökohtana ollut juuri anekauppa? Toinen kysymys: eikö sinun käsityksesi mukaan Luther-säätiön peliliikkeiden lähtökohtana ollut juuri pappisviran avaaminen naisille?
Tottakai kyse on raamatuntulkinnasta, mutta olen melko varma, että jos asia ei kulminoituisi kirkossamme ordinaatioon, lähetyshiippakuntaa ei olisi olemassakaan. Lutherin aikana tilanne oli mielestäni siinäkin vähän toisin, mutta liekö tuo sitten ”minun oma tapani nähdä kirkkohistoria”… Kyse ei ollut sinällään raamatuntulkinnasta, vaan ylipäätään Raamatun ja tradition suhteesta. Raamatulla oli Lutherille sikäli ”vain” välinearvo, että koska hänellä ei ollut sanojensa tueksi esittää tradition arvovaltaa, hänen oli otettava sanojensa tueksi se toinen: Raamatun arvovalta. Luther vetosi ihan kaikkeen, mikä tuki hänen agendaansa uskonvanhurskaudesta. Reformaatiossa ei siis ollut niinkään kyse raamatuntulkinnasta (ainakaan missään tapauksessa siinä mielessä kuin miten sen tänä päivänä ymmärrämme) kuin uskonvanhurskauden idean kirkastamisesta Raamatun arvovaltaa käyttäen. Ja olipa Luther valmis riipimään jopa Raamatusta pois sen, mikä ei hänen ideologiaansa tukenut (mm. Jaakobin kiusallinen kirje).
Tämän päivän raamatuntulkintaan liittyvät erimielisyydet pohjautuvat lähinnä niihin maailmoihin, joita eksegeettinen tutkimus on nostanut tietoomme. Olisi anakronistista väittää, että uskonpuhdistuksessa ja Luther-säätiön perustamisesta syntyneessä skismassa olisi kyse samasta raamatuntulkinnallisesta teemasta.
Joten näinkään ollen Luther-säätiö ei mielestäni nimestään huolimatta ole uskonpuhdistuksen perillinen. Se, missä Luther-säätiöllä ja reformaatiolla on yhteneväisiä tekijöitä, liittyy kirkolliseen vallankäyttöön: molemmat ovat piispojensa alaisia ja jos piispat eivät suostu heidän vaatimuksiinsa, on väistämätöntä, että syntyy konflikti.
Jatkan vielä, kun oman tekstin luettuani tuli mieleeni vielä yksi ulottuvuus: siinä lienee myös yhteneväisyys Lutherin ja Luther-säätiön välillä, että molemmat yrittävät vedota Raamattuun joutuessaan kirkollisen vallankäytön kohteeksi.
Helena,
moderni raamatuntutkimus on toki tuonut keskustelun piiriin monenlaisia asioita, mutta niihin kiistakysymyksiin, jotka nyt ovat pinnalla, se ei ole antanut uutta valoa, jonka mukaan nyt toimittaisiin.
”Eksegeettisten löytöjen” perusteella ei naispappeutta voi puolustaa, ei myöskään homoliittoja. Niitä on ollut ajamassa selkeä ”ajan henki”, eivät edes – jo vanhentuneen – liberaalin eksegeesin tulokset, muusta raamatuntutkimuksesta puhumattakaan.
Systemaattisen teologian edustajana sanoisin paremminkin, että olemme saaneet ajatteluamme syventävällä tavalla paneutua saarnaviran jumalallisen kostituution salaisuuksiin, kun sen antamista vain miesten hoitoon ei enää perustella konservatiivisen maailmankäsityksen itsestään selvinä pidetyillä asenteilla, vaan todella kysytään, mitä on ”mieheys” ja ”naiseus” raamatullisessa viran kontekstissa. Vastaus tähän kysymykseen puolestaan liittyy äärimmäisen läheisesti kysymykseen samaa sukupuolta olevien välisestä eroottisesta rakkaudesta.