Katolisen kirkon lisäksi ensi lauantaina myös Luther-säätiö voi ilakoida uuden esipaimenen saamisesta. Onnea ja siukkiksia heille. Uuden hiippakunnan perustaminen on lopullinen viesti kansankirkolle: Luther-säätiön suunnalta ei kuvia kumarrella. Eikä myöskään Suomen ev. lut. kirkon kirkkolakia tahi -järjestystä.
Näinkin pitkään tämän luopumuksen kirkon helmoissa viihtynyt rinnakkaisorganisaatio on vihdoinkin lausunut Juhana Pohjolan äänellä Helsingin Sanomille sen, mitä itse olen jo vuosikausia odottanut: ”Oman uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen ei ole mahdotonta, jos evankelis-luterilainen kirkko jatkaa valitsemallaan yhteiskunnan peilikuvalinjallaan.” Nimittäin hyvin pitkään L-säätiössä oltiin vähän niinku sitä mieltä, että naispappeuteen myönteisesti suhtautuvien pitäisi lähteä kirkosta eikä heidän, jotka noudattavat kirkon vuosituhantista patriarkaalista perinnettä.
En ole odottanut Pohjolan puheenvuoroa siksi, että saataisiin vihdoinkin potkittua änkyrät pellolle, vaan siksi, että edes jonkinlaisen yhteistyön järjestämiseksi se on ainoa mahdollisuus. Nyt, kun oma hiippakunta ja oma piispa ottavat paikkansa Suomen siionissa, minusta olisi suoraryhtinen veto sanoutua lopullisesti irti tästä piinallisesta suhteesta äitikirkkoon. Nimittäin tämä on kuin huono parisuhde: molemmat kärsivät, mutta molemmat haluavat jotenkin epätoivoisesti, ehkä tottumuksesta, roikkua toisissaan.
Evankelisluterilaiselle kirkolle on täysi mahdottomuus sekä teologisesti että inhimillisesti ottaen monottaa Luther-säätiöläisiä ulos. Luther-säätiö puolestaan roikkuu kiinni kirkossa jostain syystä, jota voi vain spekuloida. Osa on sitä mieltä, että se johtuu rahasta. Minun ymmärtääkseni säätiö rahoittaa itse itseään eikä kirkko tarjoa heidän jp-yhteisöilleen kokoontumistiloja. En ole ihan varma, kuinka merkittävää kassavirtaa tarkoittaa kirkossa pysytteleminen. No, joku asiasta tietävämpi varmaankin voi kommentoida tähän.
Valitettavasti Juhana Pohjola myös jatkaa, että ”Nyt ero ei ole ajankohtainen”. Miksi ei? Miksi ei juuri nyt, tänä historiallisena hetkenä? Vastaus piilee tässä: ”Säätiön seurakuntia on noin kolmellakymmenellä paikkakunnalla ja niissä jäseniä ja vakiokävijöitä Pohjolan mukaan ’muutamia tuhansia’. Heistä valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tämä on Pohjolan mukaan tärkein syy sille, ettei juridinen itsenäistyminen ole toistaiseksi ajankohtaista.”
Vahva veikkaukseni on, että Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenet ovat erittäin vahvasti juurtuneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jopa niin vahvasti, että jos heidän jumalanpalvelusyhteisönsä ottaisi ja perustaisi oman uskonnollisen yhdyskuntansa, olisi huomattava riski, että lauma ei seuraisi paimeniaan. Olisi uhkana, että pikkuhiljaa jumalanpalvelusyhteisöt näivettyisivät, kun jäsenistö kuuluisi kokonaan toiseen kirkkokuntaan. Silloin myöskin voitaisiin alkaa puhua uudelleen rahan merkityksestä. Poleemisella liikkellä on oma viehätysvoimansa ja marttyyrimainen oppositioasema antaa mukavasti polttoainetta. Sitten kun organisoidutaan omaksi yhteisöksi eikä oikein ole enää ketään eikä mitään mitä vastustaa, arjesta voi tulla melko puisevaa. Joutuisi alkaa miettiä miten tehtäisiin yhteistyötä.
Matti: olen kanssasi aivan samaa mieltä.
Helena Paalanne: ”Reformaation ja Luther-säätiön toiminnan kytkeminen ajatuksellisesti toisiinsa vaatii sekä teologisessa että historiallisessa mielessä suhteettoman pitkiä aasinsiltoja.”
Helena, voitko hieman selittää, mikä hankaluus ylipäätään on näiden kahden välisessä analogiassa? Itse kun nimenomaan pidän tätä tilannetta hyvinkin samanlaisena, joskin mittakaavaltaan pienempänä – ainakin ihmissilmille. Yksinkertaisuuksistamme on täällä jo puhuttu; olen sitä mieltä, että et ole älyllisesti omalla tasollasi, jos et kykene teoreettisesti samaistumaan 1500-luvun roomalaiseen pappiin, joka ihmettelee, että mitä noi Wittembergin porukat oikein riehuu, eroaisivat jo nuo harhaoppiset.
”Sitten kun organisoidutaan omaksi yhteisöksi eikä oikein ole enää ketään eikä mitään mitä vastustaa, arjesta voi tulla melko puisevaa. Joutuisi alkaa miettiä miten tehtäisiin yhteistyötä.”
Et näytä ymmärtävän ollenkaan Lhetyshiippakunnan järjestäytyneiden seurakuntien arkea. Käytännössä mainitsemasi tilanne on ollut olemassa vuosikaudet. Polemiikki käydään lähinnä tällaisilla foorumeilla ja muualla _mediassa_ ja LS:n taholta harvojen yksittäisten hahmojen osalta – EI seurakuntien ja seurakuntalaisten arjessa. Siellä kasvetaan ja rakennetaan ja rakennutaan ihan positiivisesti. Keskiverto seurakuntalainen ei elä kiistoista – me kiivailijat olemme L-hiippakunnassakin vähemmistö
Valkosen Sami todistaa oikein.
On leimallista Lähetyshiippakunnan seurakunnille, ettei niissä puhuta naispappeudesta eikä homovihkimyksistä eikä haukuta kirkkoa eikä piispoja eikä olla marttyyreja, vaan vietetään – vihdoin, huoh, Jumalan kiitos! – tavallista jumalanpalveluselämää, jonka päämääränä on Jumalan kunnia ja sielujen pelastus. Olennaisempaa kuin kirkollisten kiistakysymysten vatvominen, on pohtia, kuka ensi pyhänä keittää kahvit ja kuka kukittaa alttarin.
Ja jotta näin voisi olla jatkossakin, tarvitsemme Lähetyshiippakunnan ja oman piispan.
Veli Martti. Teillähän jo se on. Mitä muuta te enää tarvitsette?
On ja ei ole: piispa Matti Väisänen vihittiin kaitsemaan niitä pastoreja ja näiden kautta seurakuntia, jotka olivat rakentamassa nyt syntyvää, Ruotsin Missionsprovinsista itsenäistyvää (mutta ei suinkaan irtautuvaa!) Lähetyshiippakuntaa. Sille tarvittiin oma hiippakuntajärjestys ja kaikki muu sellainen, jota se tarvitsee.
Nyt ollaan niin pitkällä. +Matti saa siirtyä toisen kerran eläkkeelle, ja uusi piispa valitaan hänen tilalleen, mutta samalla aivan uudelle paikalle.
HP: ”että edes jonkinlaisen yhteistyön järjestämiseksi se on ainoa mahdollisuus”
Mites on Helena, jos oletetaan, että LS/LHK lopultaa rekisteröityy omaksi uskonnolliseksi yhteisöksi, niin antaisitko Suomen Ev.lut kirkon kirkkoherrana luvan (tai piispana suosituksen) tälle toiselle kristiilselle kirkolle käyttää/vuokrata seurakunnan tiloja ?
Veli Martti. Edelleen kysyn: Mitä muuta te vielä tarvitsette?
Osmo en tiedä mitä Martti vastaa, mutta minun veikkaukseni on, että kaikilta säätiön papeilta jotka ovat Suomen evankelisluterilainen kirkon pappeja ja toimivat pappeina lähetyshiippakunnassa/ säätiössä/ provinssissa otetaan pappisoikeudet pois kuten tehtiin Matti Väisäsen kohdalla. Ja tämä olisi selkeyttävä toimenpide.
Minun kenttätutkimusteni mukaan säätiön toimintaan osallistuu hyvin paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat äänestäneet jaloillaan ja eronneet kirkosta. Heitä on paljon enemmän kuin uskoisi. Jos lähetyshiippakunta irrottautuisi itsenäiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, voisi eroajia tulla lisää. Monelle eroamista harkitsevalle se olisi selkeä kutsu liittyä joukkoon.
Elämme murroskautta. Vanhat valtarakenteet ovat muutoksessa niin Suomessa kuin Euroopassa.
Hienoa mitä kerroit Teemu
että seurakuntalaiset valitsevat puolensa.
Olisi vielä hienompaa jos noilla muutamilla kahdella tuolilla istuvalla papillakin olisi selkärankaa että sen tekisivät.
Näin ihan ulkopuoliselle syntyy vaiikutelma että kun he hyväskyvät evlut piispojen hallinollisen ohjauksen, se tarkoittaa virkamääräyksiä ja palkanmaksua. Kun he valitsevat hengellisen ohjauksensa toisaalta, se tarkoittaa aktiivista hajoittamista kuten Vaahtoranta on kirjoittanut.
Minua on puhutellut kveekarien näkemys että ensin on yhteentörmäys, siitä pitää kasvaa rinnakkaiseen yhteiseloon, ja siitä kypsyä vielä yhteistyöhön. Luopumatta missään vaiheessa omasta vakaumuksestaan.
Matka on pitkä, mutta voisi sen edes aloittaa.