Eilen Pietarin kirkon aukiolla ja muualla maailmassa paavin valintaa odottaneiden odotus päättyi valkoisen savun pöllähtäessä Vatikaanin piipusta ilmaan. Uuden paavin valinta sujui hämmästyttävän nopeasti. Itse valintaa pidetään myös yllättävänä. Kardinaalien konklaavi valitsi uudeksi paaviksi Buenos Airesin (suom. hyvät ilmat) arkkipiispan Jorge Mario Bergoglion. Hän on ensimmäinen ”uudesta maailmasta” ja latinalaisesta Amerikasta tuleva paavi.
Uusi paavi otti nimekseen Franciscus I italialisen pyhimyksen Franciscus Assisilaisen mukaan. Valitun paavin tiedetään olevan vaatimaton hengen mies, jesuiitta ja köyhien ystävä. Hänen vaatimaton ote tuntuu tietysti hieman hirvittävältä, kun ajattelee millaisen koneiston osaksi ja johtoon paavi pääsee tai joutuu. Emme tietysti tiedä, kuinka ponteva ote vaatimattomalla kirkon miehellä on.
Katolisen kirkon sisällä on ollut uuden paavin mieliteemaan, köyhyyteen liittyen melkoinen dilemma. Katolinen kirkko on historian aikana ollut mahtitekijä ja myöskin rikas. Tänäkin päivänä sillä on omaisuutta ja myös valtaa, joskin aivan eri tavalla kuin menneinä vuosisatoina.
Katolisen kirkon dilemma on ollut myös teologinen. Sen piirissä on kasvanut vapautuksen teologia, joka on erityisesti köyhien ja syrjittyjen teologiaa. Vapautuksen teologian edustajat ovat kuitenkin joutuneet kokemaan myös kovia omassa kirkossaan. Emerituspiispa Kalevi Toiviainen on kirjoittanut tästä aiheesta. Vapautuksen teologiaan ja sen edustajiin on suhtauduttu torjuvasti, koska sitä on pidetty liian liberaalina ja koska se on liittynyt usein vasemmistolaisiin vapautustaisteluihin. Torjuvan suhtautumisen ymmärtää, kun tiedämme edellistä edellisen paavin vaikutuksen Itä-Euroopan kommunismin kukistumisessa.
Köyhien asiaa ajavan latinalaisesta Amerikasta tulevan paavin valinta on erinomainen signaali maailmanlaajan Kristuksen kirkon näkökulmasta. Kirkko kasvaa erityisesti eteläisellä pallonpuoliskolla ja köyhien ihmisten parissa. Katolinen kirkkokin joutuu taistelemaan hurjien yhteiskunnallisten ongelmien ja myös maallistumisen keskellä. Väkivalta ja huumebisnes sekä demokratian heikko toteutuminen ovat suuria ongelmia latinalaisessa Amerikassa.
Uuden paavin valinta ja hänen mieliteemansa saisivat herättää meillä myös uuden pohdinnan siitä, miten meillä kirkko olisi enemmän köyhien kirkko. Tiedämme kirkon diakoniatyön ansiot ja tiedämme kansainvälisen diakonian profiilin vahvan nousun Kirkon ulkomaanavun toiminnan vahvistumisen myötä. Perusseurakuntatyössä jäämme helposti vain jatkamaan entistä toimintaamme ja työllistämme itsemme niin, ettei meillä ole aikaa eikä näkyä olla köyhien kirkkona.
Millainen olisi oman kirkkomme vapautuksen teologia ja köyhien teologia tänä päivänä? Ainakin Lappeenrannassa on näitä pohdintoja pohdittu. Raamatusta avautuu myös Marian ilmestyspäivään ja koko Uuden testamentin sanomaan liittyen huikea näky siitä, kuinka evankeliumi ja pelastus on tarjolla erityisesti hengessään köyhille, jotka eivät rohkene lukea itseään Jumalan valittujen joukkoon. Meillä toiminnassa on heitä, jotka lukevat itsensä valittujen joukkoon, mutta joiden kriteereillä toiset eivät aina mahdu samaan joukkoon.
Toivo Loikkanen
Kiitos hyvästä blogikirjoituksesta.
Näkisin itse, että erityisesti ne, jotka ovat uskossaan arat ja joiden mieleen tuskin koskaan edes juolahtaa lukea itseään mihinkään ”valittujen” joukkoon, ovat ensimmäisiä tiellä Jumalan valtakuntaan.
Missä on evl kirkon ”vapautuksen teologia?” Ehkä sitä oli osaltaan v. 1999 julkistetussa piispojen kannanotossa ”Kohti yhteistä hyvää”, jonka muuten Kotimaan silloinen päätoimittaja, körttijohtaja ja muutoin mies paikallaan (mm. inhosi ratkaisukeskeistä ”valittujen” herätyskristillisyyttä) Jaakko Elenius kovin sanoin tuomitsi.
Kaikenlaisten ”missioiden” sijaan itse toivoisin evl kirkon leimallisesti identifioituvan nimenomaan ”köyhien kirkoksi.”
Kiitos, Toivo, ansiokkaasta blogistasi. Paavien vaaleissa on se mielenkiintoinen piirre, että valituksi näyttää aina tulevan yllätysnimi etukäteisveikkailujen pettäessä. Minusta tässä on jotakin viehättävää! Onko lupa sanoa, että Pyhä Henki yllättää? Ajattelen, että Pyhää Henkeä rukoillaan johtamaan paavin vaalia, jotta ei suistuttaisi pelkkään kirkkopoliittiseen laskelmointiin.
Tähänastisen vähäisen tiedon perusteella Franciscus I vaikuttaisi olevan henkilö, joka elää ja toimii sitoutuneesti uskon ydinasioista käsin. Se herättää katolisen kirkon jäsenistössä luottamusta ja muissa kirkoissa odotuksentäyteistä toivoa.
”Köyhien kirkkoa” on lähestytty hyvin erilaisista tilanteista käsin luterilaisissa kirkoissa ja katolisessa kirkossa. Luterilaisuudessa on mielestäni pyritty ponnekkaammin vaikuttamaan köyhyyden poistamiseen alaen vaikkapa lukutaidon ja koulutuksen merkitystä korostamalla. Luterilaisten kirkkojen merkitys hyvinvointivaltioiden kehittämisessä ei ole aivan vähäinen.
Kiitos, Kari-Matti ja Aarno, ansiokkaista kommenteistanne, joiden ajatuksiin voin yhtyä. Katolinen kirkko on tehnyt köyhissä maissa paljon työtä köyhien parissa. Ykkösesimerkki on tietysti kaikille Äiti Teresa ja Laupeuden Sisaret Kalkutan slummeissa. Luterilaisuus on tosiaakin vaikuttanut paljon ihmisten perusoikeuksien toteutumiseen. Siihen liittyy meille tuttu regimenttiajattelu, jonka mukaan yhteiskunnan tulee huolehtia sille kuuluvista asioista. Kirkon roolia köyhien kirkkona pitäisi silti miettiä uudelleen sekä aineellisesta että hengellisestä näkökulmasta.
Luterilaisuus on ollut kiinnostunut rakenteiden kehittämisestä ja muuttamisesta. Nykyään tuntuu, että tällä jalolla tavoitteella on myös varjopuoli: Yksilön vastuu siirretään institutioille, jonka seurauksena ihmiset etääntyvät toisistaan. Kirkkoa toimintaympäristönä ei oikein koeta omaksi. Elämä on individualisoitunut. Voin mielipiteineni olla täysin metsässä, mutta jotenkin tuntuu, että katolisuudella on vahvempi kristityn identiteettiä muovaava vaikutus kuin luterilaisuudella. Luterilaisuudessa viitataan usein ankaraan työmoraaliin, joka sekin on kalvinismia eikä luterilaiuutta. Isä Lutherin pyknistä huumoria kaivattaisiin enemmän tähän arkielämän psykopatologiaan. Muuten olen Jyri Komulaisen kanssa samaa mieltä siitä, että Franciscus I:ssä on jotakin samaa kuin edesmenneessä Johannes XXIII:ssa. Ehkäpä yllätyksiä ja hyviä sellaisia on tiedossa.
Argentiinassa, uuden paavin kotimaassa, hänen uskottavuutensa sosiaalisena uudistajan on kyseenalaistettu. Hänen toimintansa Argentiinan sotilasdikatuurin vuosina 1976 – 1983 on noussut siellä esiin eivätkä kommenit ole aina olleet kovin mairittelevia. Häntä on syytetty siitä, että hän epäsi tuen ihmisoikeus- ja sosiaalityössä toimineilta papeilta, joista osa ”katosi”, ts. heidät murhattiin ja ruumiit hävitettiin.
Argentiinalaislähteideni mukaan Bergoglio on ollut haluton selittämään toimintaansa ja todistettavasti hyviä suhteitaan Argentiinan sotilasjuntan johtajaan, Jorge Videlaan.
Matti Pulkkinen: Luin Ilta-Sanomien nettisivuilta uutista valitun paavin kytköksistä sotilasjunttaan ja osallisuudesta noiden pappien kuolemiin. Uutisessa puhuttiin vain kahdesta papista, jotka työtä slummeissa. Uutisessa myös tuotiin esille, että nuo tiedot kytköksistä sotilasjunttaan ja myötäilystä sen suuntaan ovat ristiriitaisia eli myös toiseen suuntaan olevia tietoja on esitetty. On esitetty, että nyt valittu paavi toimii piispana myös monien ihmisten auttamiseksi juntan aikana.
Itsekin luin kriittisellä silmällä uutisia, joissa kerrottiin paaviksi valitun Bergoglion melko tuoreista lausunnoista homoseksuaalisuuteen liittyen.
Totuutta ei saada tietää, ellei paavi puhuBergoglio ja Massera Linkki on valitettavasti espanjankielinen, mutta monien argentiinalaisten mielestä asiaa ei ole selvitetty kunnolla.
Matti. Kiitos mielenkiintoisesta linkistä. Kyllä tuosta jutusta pääasiat ymmärtää.