Vaivaannuttavaa

Viime aikoina olen ollut kovasti hämmentynyt. Ujosta pikkutytöstä on tullut avoin ja rohkeakin. Monta vuotta olen varonut ja kieli keskellä suuta yrittänyt kertoa, mitä mieltä olen. Nyt uskallan sanoa ääneen ajatuksiani enkä pelkää leimautumista. Tai oikeastaan en pelkää olla oma itseni.
Avoimuus hämmentää. Siihen on vaikea suhtautua. Ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei se ole aitoa, vaan takana täytyy olla jotain muuta. Toisten huijaamista siksi, että muutkin avautuisivat? Meidät on kasvatettu pitämään henkilökohtaiset asiat visusti piilossa. Mitä tahansa vaikeuksia onkin, niistä ei kuulu laulaa julkisesti.
Häkellymme helposti, kun joku suoraan kertoo parisuhdeongelmistaan. Perheväkivallasta on suorastaan suotavaa sulkea suunsa. Hyväksymme kahdenkeskisen supsuttelun, ammattiauttajankin, mutta, että joku avoimesti myöntää olevansa heikko, avuton tai avun tarpeessa. Ei, se ei vieläkään ole luontevaa.
Negatiivisista tunteista puhuminen vaivaannuttaa. Riiteleminen on heikkohermoisten ja itseään hillitsemättömien tapa, erimielisyydet pitää ratkaista hallitusti keskustellen. Niin minäkin kauan kuvittelin.
Tervehtymiseni alkoi siitä, kun uskalsin ensi kerran sanoa, että en jaksa, pysty, enkä ole ihan tasapainossa kaikkien asioitteni ja tunteitteni kanssa. Pitkään työnsin tuollaiset ajatukset piiloon, ja mennä porskutin eteenpäin.
Sisälläni itki ihminen, joka olisi halunnut huutaa maailmalle, että opintomenestyksestä, hyvästä työstä, omaishoitajuudesta, kodin ja perheen säntillisestä hoidosta huolimatta olen väsynyt ja kaipaan apua. Tarvitsen apua tunteisiini, elämääni, kaikkeen.
Jossain vaiheessa muurit sortuvat, ja niin kävi minullekin. Siitä auennut tie on ollut pitkä ja kivinen. Sudenkuoppia on ollut, hiekkaan valuneita toiveita, itkun ja raivon purkauksia. Pienetkin askeleet ovat silti vieneet eteenpäin. Toki niitä on otettu taaksepäinkin.
Kokemuksesta tiedän, että ihmiselle tekee hyvää avoimesti kertoa, kuinka minäkin olen epäonnistunut, riidellyt ja puhunut ikäviä asioita. Se avaa uusia mahdollisuuksia. Avoimuus ei haavoita lisää, vaan kasvattaa empatiaa ja kykyä erottaa olennainen.
Elämän kaikkia asioita ei tietenkään kannata avata. Jokainen tietää itse, mikä on tarpeellista. Puhumisen tärkein anti on, että monet kipeät mielen pohjalle painetut kokemukset ja kysymykset tulevat sanoitetuksi ja sitä kautta helpommin käsiteltäviksi.
On eri juttu suhtautua positiivisesti, kuin olla teennäisen positiivinen. En usko, että kukaan on aina vain iloinen ja myönteinen. Ainakin minussa se herättää epäluuloja. Kaikilla asioilla on positiiviset puolensa, ja niitä on hyvä etsiä ja löytää. Itseäni kirjoittaminen on auttanut paljon. Se on oikeastaan lapsesta asti ollut tapani järjestää elämääni. Riimitellä runoiksi, väsätä värssyiksi tai vain suoriksi sanoiksi.
Mihin pieni tyttö voi purkaa elämäntuskaansa, erilaisuuttaan? Kirjoittamiseen. Teini-iässä voi kapinoida monin tavoin, mutta joskus tuska jää päälle. Minulle jäi, kunnes löysin taas kirjoittamisen ja sen myötä uskalsin avautua.
Onko vielä keski-iässä jotain tehtävissä, voiko sulkeutunut muuttua avoimeksi? Voi! Kaikki on yhä edessä, ikä ei ole este. Yli kahdeksankymmentävuotiaanakin on oikea aika. Tärkeintä on, että se aika tulee.
Itse pystyn nyt hyödyntämään kokemuksiani työelämässä, omaa taustaani vasten näen monia asioita. Jokainen on kuitenkin oma persoonansa. Voin käyttää elämänkokemustani, mutta kenenkään toisen elämää en voi elää.

3 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    ”kirjoittaminen on auttanut paljon. Se on oikeastaan lapsesta asti ollut tapani järjestää elämääni. Riimitellä runoiksi, väsätä värssyiksi tai vain suoriksi sanoiksi. Mihin pieni tyttö voi purkaa elämäntuskaansa, erilaisuuttaan?”

    Mielestäni ei sitten mihinkään Koulukiusaamisesta huolimatta kirjoitin 8-vuotiaana v. 1918 punaorvoksi jääneelle ja ortodoksitaustansa meidän suojelemiseksemme ”ryssänkirkkolaisena” salanneelle karjalaiselle isoäidilleni ”Sinne jäi sininen Karjalan taivas, sinne jäi pelto, min taattoni raivas…” ja myöhemmin kuinka ”Ui kaksi joutsenta hämyssä illan, ei huomanneet vaaraa varjossa sillan, mut’ äkkiä pamahti, vihelsi luoti, kävi tuulen henkäys, joutsen kuoli.”

    Kun alle 10-vuotiaana lapsena kirjoitin isoäidilleni nuo runot, en tiennyt, että isoäitini oli jäänyt orvoksi ja suri elämäänsä, jonka elämää suurempia vaikeuksia hän ei voinut jakaa kenenkään kanssa, kun hänen asetta kantanut punakaartiin kuulunut ortodoksi-isänsä oli pidätetty ase kädessä Töölön sokeritehtaan pihalla saksalaisten toimesta huhtikuussa 1918 ja passitettu Suomenlinnan vankileiriin, jonka seurauksena hän kuoli nälkään, kun vanginvartijoina toimineet saksalaiset olivat estäneet omaisia toimittamasta ruokaa vangeille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Ihana ja viisas kirjoitus

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marketta Lahdenmaa sanoo:

    Toivon, että joku saisi tästä voimaa!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Marketta Lahdenmaa
    Marketta Lahdenmaa

    Olen vahvasti keski-ikäinen diakonissa. Sana valmis, iloinen, lukeva ja tukeva. Teen työtä sisulla ja sydämellä.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Katso kaikki

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit