Kirkolliskokous kaipaa kehittämistä
Vuonna 2012 valitun kirkolliskokouksen toimikausi päättyi viime viikkoiseen istuntokauteen. Neljän vuoden aikana tehtiin monia asioita, vielä useampia valmisteltiin – otettiin pieniä askelia, suurempia yritettiin. Työ oli kiinnostavaa ja innostavaa. Koin myös, että se oli tärkeätä työtä, vaikka usein tuskailimme hitaan etenemisen kanssa. Yhteishenki oli vahva.
Varsinaisen asialistan rinnalla kulki keskusteluissa tarve kehittää kokouksen työskentelyä. Siitä muutamia ajatuksia näin ”dagen efter”.
Jo tehdystä kehittämisestä mainitsen ison – todella tärkeä, ja pienen – sekin yllättävän tärkeä, asian. Iso asia oli tulevaisuuskomitean perustaminen. Siltä odotetaan valtavasti, toivottavasti ei liikaa. Komitean tehtävänä on uudistaa kirkon hallintoa ”puhtaalta pöydältä” ja kirkon olemuksesta lähtien. Seuraavalla kaudella on oltava valmis viemään komitean esittämiä asioita eteenpäin.
Toisena pieni asia, joka saattaa kuulostaa yllättävältä: Parilla istuntoviikolla toteutettiin aloitteella aikaan saatua uudistusta, että puhemiesneuvosto päättää ja kertoo viikon alussa, mitä, miten ja milloin asioita on tarkoitus käsitellä viikon aikana. Se lisää merkittävästi työskentelyn suunnitelmallisuutta. Aikaisemmin asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ”arpomalla”.
Olen usein kirjoittanut uudistamisen ja säilyttämisen jännitteestä ja tasapainosta. Se tulee vastaan kirkolliskokouksessa päivittäin. Monesti sanotaan, ettei kirkon oppia (eikä juuri mitään muutakaan) pidä muuttaa galluppien tai muodin mukaan.
Eihän uudistamisessa ole siitä kysymys, vaan yrityksestä selvittää, mitä kirkon ydinsanoma tarkoittaa kulloinkin muuttuvissa olosuhteissa sekä mikä on tarkoituksenmukaista ja tehokkainta sen vaikutuksen edistämiseksi ja ihmisten hengellisen elämän tukemiseksi.
Kirkolliskokouksessa on vahva seurakuntaedustus eri puolilta Suomea. Silti seurakuntalaisten elämä jää usein varjoon. Asioita katsotaan ylärakenteiden, piispojen ja vallan kannalta. Ihmisten kirkon asioita pitäisi käsitellä enemmän seurakuntalaisen silmin.
Nyt katsotaan kaukaa kirkon tai opin sfääreistä. Symbolisesti tätä kuvaa sattuvasti Turun tuomiokirkko, jossa kirkkoväen penkeistä on 50 metriä pitkä "valtakäytävä" alttarille. Uskomme mukaan Jumala on kuitenkin siellä ihmisten keskellä.
On keskusteltu demokratian soveltuvuudesta kirkkoon. Voisiko Hän vaikuttaa myös demokratian kautta.
Kirkossa on käytössä sekajärjestelmä, jossa mielipide-erot yritetään pitää piilossa tai ainakaan niitä ei saisi etukäteen ryhmitellä. Kun ei ole mielipideryhmiä, ei niiden välillä voida neuvotella. Niinpä äänestystulos – usein käytännössä oletettuja suuntauksia noudattaen - putkahtaa usein yllättävänä sinänsä hienon äänestyskoneen näytölle. Sitten siirrytään hämmästelemään käytäville tulosta.
Ajattelen, että mielipiteiden ryhmittelyn julkistaminen olisi hyväksi jo kirkollisista vaaleista alkaen. Kirkolliskokousvaalien ehdokasasettelu päättyy 16. marraskuuta ja varsinainen vaali käydään 9. helmikuuta. Kannatan sitä, että valitsijayhdistykset ilmoittavat mieluummin selkeästi, mitä sen ehdokkaat kannattavat ja edustavat. Näin äänestäjät voivat valita niiden välillä ja tulos kertoo, mitä mieltä äänestäjät ovat. En usko, että tämä voisi olla kirkolle vahingoksi. Vaaleissa on toki paljon muutakin kehitettävää.
Päätöksentekoa on välttämätöntä nopeuttaa ja määräenemmistövaatimusta pitäisi ehdottomasti helpottaa ja rajata. Se olisi teko kirkon tulevaisuuden puolesta. Kirkon tulisi tänä aikana olla ketterämpi. Nyt yhteiskunnan ja ihmisten todellisuus - ehkä jopa ihmisten usko - menee kahta puolta ohi, kun kirkossa askarrellaan sen kanssa, mitä kirkon tänään tulisi kenenkin mielestä olla.
Näin on käymässä esimerkiksi diakonaatin kanssa. Kiistellään siihen liitettävien ammattikuntien välillä, kun tärkeämpi tavoite olisi yhdistellä työaloja tai ainakin lisätä niiden yhteistyötä.
Näin kävi myös seurakuntarakenneuudistuksen kanssa. Juna meni, kun jäätiin asemalle kiistelemään paikoista junassa.
Ketterämpi kirkko on tahdon asia. Muodoista kiinni pitämällä ei voi säilyttää varsinaista tarkoitustamme. ”Vain se voi säilyä, mikä muuttuu."
14 kommenttia
Erittäin hyvä kirjoitus Markku Jalavalta!
Voi voi : ””Komitean tehtävänä on uudistaa kirkon hallintoa ”puhtaalta pöydältä” ja kirkon olemuksesta lähtien”” Tällaiset komiteathan istuvat, tuumailevat ja tyydyttävät samalla toimeliaiden tarpeet – ei sallimalla niitä pystyttää ole tarkoitus kuin saada lisäaikaa – he osaavat väsyttämisen taidon. Ne käyvät lausunnoilla, pyörivät valiokunnissa ja palaavat lopulta lähtöruutuun. Väitän, että uuden luomisen tarve herää kirkon katakombeissa omalähtöisesti ja aidosti vasta sen jälkeen, kun rahakirstun pohja alkaa todenteolla kuultaa.
Organisaatioasiantuntijana ja -konsulttinakin sekä johtamisjärjestelmien kehittämisen johtotehtävissä toimineena yleensä kannatan joustavoittamista ja tehokasta lähellä ihmistä olevaa delegoitua päätöksentekoa, mutta kirkon kehityksestä kohti nopeaa päätöksentekoa olen huolissani.
Muutoksia kirkon hallintoon ajavat nykyään he, joilla näyttää olevan erityisen kevyt suhde Raamatun Sanaan ja Pyhään Henkeen sekä totuuksiin ja Jumalan valtakuntaan pääsemiseen sekä uudestisyntymiseen aikuisena. Pelastus ja herätys sekä Jumalan valtakuntaan pääsemisen vakaa edistäminen on mielestäni kirkon ydintehtävä, mutta se on rämettymässä koko ajan lisää ja lisää.
Itse olen miettinyt kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaalitapaa. Se on välillinen. Seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen jäsenet asettavat ehdokkaat ja voivat ainoina äänestää. Äänestävät siis usein keskuudestaan.
Vaikka joka seurakuntavaalien yhteydessä on korostettu, että nämä sitten valitsevat kirkolliskokouksen, tieto ei mene perille.
Olisiko vaalin tulos toinen, jos kaikki seurakuntalaiset saisivat äänestää ja ehdokkaita saisivat asettaa muutkin kuin jo valitut luottamushenkilöt?
Huomaathan kuitenkin Markku, että itse virka taas on tahtonut edetä välillisen vaalin kautta paljon keskeisempään asemaan kirkossa, sen seurakunnissa (khra), kuin mitä loppujen lopuksi diasporassa haikaileva yksi kirkolliskokousedustaja kirkon päättäjänä viran jo vahvasti edustamassa kirkolliskokouksessa edustaa.
Kirkon päättävä elin ei vain hoida maallisia asioita, vaan muuttaa myös kirkon opillisia linjauksia eikä niissä demokratia ole hyvä vallan peruste, jos vallan käyttäjä ei tunne Raamatun totuuksia, vaan kirkosta tullee aikansa hyvinvointilaitos eikä todellinen kristillinen toimija. Jeesus lähetti seuraajansa julistamaan evankeliumia ja opettamaan kaiken mitä hän opetti. Kirkon tulisi olla pelastusta julistava Jumalan valtakunnan toimija. Tämä tulisi olla kirkon perustehtävä. Lähimmäisen rakastaminen tulisi seurata armon ja rakkauden kohtaamisesta Jeesuksessa. Raamattua lukee enää vain 4 % suomalaisista säännöllisesti ja sen huomaa kansan kaikenkarvaisesta ns. henkisyydestä tai hengellisyydestä.
Koska Raamatun tuntemus seurakuntalaisten keskuudessa heikkenee ja heikkenee, niin nopeat ja helpot muutokset merkitsevät ikävä kyllä yhä suurempaa eroa Jumalan tahdon mukaisesta toiminnasta. Raamattu on ja pysyy, mutta yhteiskunta ja sen arvot vieraantuvat Raamatun arvoista.
Lähestymme antiikin Rooman imperiumin arvoja, jossa kristittyjä vainottiin, kun keisari korotti itsenä jumalaksi eikä kristityt voineet tätä jumalaa tunnustaa. Rooman valtakunnan ja nykyinen länsimainen viihdekulttuuri ovat kovin lähellä toisiaan. Nero oli ensimmäinen keisari, jonka tiedetään menneen miehen kansa naimisiin ja oli samalla biseksuaalikäyttäytyjä, jolla oli myös vaimoja. Hänen aikanaan kristittyjen vainot kiihtyivät voimallisesti. Demokratia päätti juutalaisten keskuudessa kultaisen vasikan teosta ja se tehtiin Jumalan korvikkeeksi, kun Jumalan käskyjen välittäjä oli poissa paikalta.
Missä on nyt rohkea julistaja ja Jumalan totuuden uskottava julistaja?
Ilmoita asiaton kommentti