Vuonna 2012 valitun kirkolliskokouksen toimikausi päättyi viime viikkoiseen istuntokauteen. Neljän vuoden aikana tehtiin monia asioita, vielä useampia valmisteltiin – otettiin pieniä askelia, suurempia yritettiin. Työ oli kiinnostavaa ja innostavaa. Koin myös, että se oli tärkeätä työtä, vaikka usein tuskailimme hitaan etenemisen kanssa. Yhteishenki oli vahva.
Varsinaisen asialistan rinnalla kulki keskusteluissa tarve kehittää kokouksen työskentelyä. Siitä muutamia ajatuksia näin ”dagen efter”.
Jo tehdystä kehittämisestä mainitsen ison – todella tärkeä, ja pienen – sekin yllättävän tärkeä, asian. Iso asia oli tulevaisuuskomitean perustaminen. Siltä odotetaan valtavasti, toivottavasti ei liikaa. Komitean tehtävänä on uudistaa kirkon hallintoa ”puhtaalta pöydältä” ja kirkon olemuksesta lähtien. Seuraavalla kaudella on oltava valmis viemään komitean esittämiä asioita eteenpäin.
Toisena pieni asia, joka saattaa kuulostaa yllättävältä: Parilla istuntoviikolla toteutettiin aloitteella aikaan saatua uudistusta, että puhemiesneuvosto päättää ja kertoo viikon alussa, mitä, miten ja milloin asioita on tarkoitus käsitellä viikon aikana. Se lisää merkittävästi työskentelyn suunnitelmallisuutta. Aikaisemmin asiat tuntuivat tulevan vastaan kuin ”arpomalla”.
Olen usein kirjoittanut uudistamisen ja säilyttämisen jännitteestä ja tasapainosta. Se tulee vastaan kirkolliskokouksessa päivittäin. Monesti sanotaan, ettei kirkon oppia (eikä juuri mitään muutakaan) pidä muuttaa galluppien tai muodin mukaan.
Eihän uudistamisessa ole siitä kysymys, vaan yrityksestä selvittää, mitä kirkon ydinsanoma tarkoittaa kulloinkin muuttuvissa olosuhteissa sekä mikä on tarkoituksenmukaista ja tehokkainta sen vaikutuksen edistämiseksi ja ihmisten hengellisen elämän tukemiseksi.
Kirkolliskokouksessa on vahva seurakuntaedustus eri puolilta Suomea. Silti seurakuntalaisten elämä jää usein varjoon. Asioita katsotaan ylärakenteiden, piispojen ja vallan kannalta. Ihmisten kirkon asioita pitäisi käsitellä enemmän seurakuntalaisen silmin.
Nyt katsotaan kaukaa kirkon tai opin sfääreistä. Symbolisesti tätä kuvaa sattuvasti Turun tuomiokirkko, jossa kirkkoväen penkeistä on 50 metriä pitkä ”valtakäytävä” alttarille. Uskomme mukaan Jumala on kuitenkin siellä ihmisten keskellä.
On keskusteltu demokratian soveltuvuudesta kirkkoon. Voisiko Hän vaikuttaa myös demokratian kautta.
Kirkossa on käytössä sekajärjestelmä, jossa mielipide-erot yritetään pitää piilossa tai ainakaan niitä ei saisi etukäteen ryhmitellä. Kun ei ole mielipideryhmiä, ei niiden välillä voida neuvotella. Niinpä äänestystulos – usein käytännössä oletettuja suuntauksia noudattaen – putkahtaa usein yllättävänä sinänsä hienon äänestyskoneen näytölle. Sitten siirrytään hämmästelemään käytäville tulosta.
Ajattelen, että mielipiteiden ryhmittelyn julkistaminen olisi hyväksi jo kirkollisista vaaleista alkaen. Kirkolliskokousvaalien ehdokasasettelu päättyy 16. marraskuuta ja varsinainen vaali käydään 9. helmikuuta. Kannatan sitä, että valitsijayhdistykset ilmoittavat mieluummin selkeästi, mitä sen ehdokkaat kannattavat ja edustavat. Näin äänestäjät voivat valita niiden välillä ja tulos kertoo, mitä mieltä äänestäjät ovat. En usko, että tämä voisi olla kirkolle vahingoksi. Vaaleissa on toki paljon muutakin kehitettävää.
Päätöksentekoa on välttämätöntä nopeuttaa ja määräenemmistövaatimusta pitäisi ehdottomasti helpottaa ja rajata. Se olisi teko kirkon tulevaisuuden puolesta. Kirkon tulisi tänä aikana olla ketterämpi. Nyt yhteiskunnan ja ihmisten todellisuus – ehkä jopa ihmisten usko – menee kahta puolta ohi, kun kirkossa askarrellaan sen kanssa, mitä kirkon tänään tulisi kenenkin mielestä olla.
Näin on käymässä esimerkiksi diakonaatin kanssa. Kiistellään siihen liitettävien ammattikuntien välillä, kun tärkeämpi tavoite olisi yhdistellä työaloja tai ainakin lisätä niiden yhteistyötä.
Näin kävi myös seurakuntarakenneuudistuksen kanssa. Juna meni, kun jäätiin asemalle kiistelemään paikoista junassa.
Ketterämpi kirkko on tahdon asia. Muodoista kiinni pitämällä ei voi säilyttää varsinaista tarkoitustamme. ”Vain se voi säilyä, mikä muuttuu.”
Hyvä haastattelu!
Koulun yhteisen juhlan ohjelmaan laitettua Suvivirttä paljon suurempi kysymys on tunnustuksellisen uskonnonharjoituksen järjestäminen osaksi koulupäivän virallista ohjelmaa. Alla oikeudenvalvojan pohdintaa (http://www.oikeuskansleri.fi/media/uploads/ratkaisut/ratkaisut_2014/okv_230_1_2013.pdf):
”Vaikka perinteiden noudattaminen sinänsä voi olla arvokasta, laillisuusvalvonnassa lähtökohdaksi on otettava se, mikä on perinteen sisältö muun muassa perusoikeuksien näkökulmasta. Aamuhartauksien ja koulujen muiden juhlatilaisuuksien katsominen osaksi suomalaista kulttuuria ja perinnettä on omiaan luomaan niihin osallistumiseen myös painostuksellisen elementin. Koska opettajat ovat alaikäisiin oppilaisiin nähden auktoriteettiasemassa, tilanteissa saattaa korostua kyseinen painostuksellinen elementti esimerkiksi verrattuna tilaisuuksiin, joissa osallistujat ovat aikuisia. Painostuksellisuus voi ilmetä lapsen pelkona ryhmästä poissulkeutumisesta. On myös syytä kysyä, miksi koulun työskentelyn yhteiset juhla- tai päätöstilaisuudet halutaan edelleenkin nivoa uskonnon harjoittamiseen ja sen myötä rikkoa niiden yhteisöllisyys.
Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle. Tämä on erityisen tärkeää tässä yhteydessä, kun kyse on aikuisten valvontavallan ja auktoriteettiaseman piirissä olevista lapsista.
Sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden kannalta ja EIT:n oikeuskäytäntö huomioon ottaen kouluissa tehtäviä julkisen vallan neutraalisuuden ja uskonnonvapauden yhteensovittamiseen
tähtääviä järjestelyitä perustellumpaa olisi se, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä. Näkemykseni mukaan kouluissa nykyisessä muodossaan järjestettävät uskonnolliset tilaisuudet ovat ongelmallisia julkisen vallan
neutraalisuuden sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuuden näkökulmasta. Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina.
Katson, että Opetushallituksen olisi aiheellista perus- ja ihmisoikeuksiin perustuvan uskonnonvapauden turvaamisen näkökulmasta harkita vuonna 2006 laatimansa tiedotteen tarkistamista siten, että edellä esittämäni näkökohdat otetaan huomioon.”
Perustuslakivaliokunta puolestaan lausui huhtikuussa seuraavaa:
”Perustuslakivaliokunnan mielestä perustuslaista tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei johdu vaatimusta poistaa koulun toiminnasta kaikkea uskontoon viittaavia elementtejä sisältävää ainesta. Pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien perinteiden välttäminen ei valiokunnan mielestä myöskään edistä uskonnollista suvaitsevaisuutta. Sen sijaan koulujen toiminnassa ja niitä koskevassa ohjauksessa on tärkeää ottaa huomioon keskeiset Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ilmenevät periaatteet, kuten indoktrinaation kielto, julkisen vallan neutraalisuuden vaatimus sekä uskonnollinen suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus.
Edellä esitetyn valossa perustuslakivaliokunta ei näe tarvetta muuttaa kantaansa koulun perinteisten juhlien osalta. Tällaisia juhlia ei siten esimerkiksi niihin mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavina tilaisuuksina. Perustuslakivaliokunta katsoo, että muitakin vastaavia sinänsä uskonnollista alkuperää olevia traditioita voi sisältyä koulun perinteisiin juhliin.
Perustuslakivaliokunta ei liioin pidä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ongelmallisina vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on kaikille vapaaehtoista.”
HUOM! Yksittäistä virttä yhteisessä juhlassa perustellaan sillä, että se ei tee koko juhlasta uskonnon harjoittamiseksi. Sen sijaan tunnustuksellista uskonnon harjoittamista koululaisjumalanpalveluksessa perustellaan ”liioin”-sanalla… Näin toimi ”näytösoikeudenkäynti” (Tuomas Ojanen) apulaisoikeuskaslerin päätöstä kohtaan. Seuraavassa on toki myönteisiä virikkeitä monien koulujen tähänastiseen käytäntöön:
”Sellaiset uskonnon harjoittamiseksi katsottavat tilaisuudet (esim. sisällöltään uskonnolliset päivänavaukset ja ohjatut ruokarukoukset), joita mahdollisesti järjestetään osana koulun normaalia päivittäistä toimintaa, voivat sen sijaan muodostua etenkin julkisen vallan neutraalisuuden vaatimuksen ja indoktrinaatiokiellon näkökulmasta ongelmallisiksi. Jos koulussa järjestetään uskonnollisia päivänavauksia, tulee myös näiden ajankohdista tiedottaa etukäteen, ja samalla huolehtia, että jokaisella on mahdollisuus olla osallistumatta näihin tilaisuuksiin.
Perustuslakivaliokunnan mielestä on kaiken kaikkiaan olennaista, että oppilaalle tai hänen huoltajalleen jää todellinen ja aito vapaus valita, osallistuuko oppilas uskonnollista ainesta sisältäviin koulun tilaisuuksiin. Koulujen on tilaisuuksien aikana mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vaihtoehtoista ja mielekästä toimintaa. Lisäksi julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan se, että tilaisuuksiin osallistumisesta tai osallistumatta jättämisestä ei aiheudu oppilaalle leimautumista tai muita haitallisia seurauksia.”
HUOM. Tuo ”mahdollisuuksien mukaan” ei tarkoita, että järkätään ehkä jos viitsitään, vaan se tarkoittaa, sen pitää tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen. Niitä mahdollisuuksia löytyy myös koulun ympäristöstä.
Uskontofilosofit kerta toisensa jälkeen epäonnistuvat näkemään metsän puilta. Miksi liittää Saatana ja Jumala yhteen?
”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?” – 2. Korintolaiskirje 6:14-15
Voimme toimia yhdessä, mutta ideologiamme ja arvomme eivät ole samat. Minä esimerkiksi en voi hyväksyä pro-ateistien ajamaa lasten murhaamista, vaikka se vaatisi henkeni ja saisin sekulaarien rään niskaan.
http://www.hs.fi/ulkomaat/Richard+Dawkins+Moraalitonta+olla+abortoimatta+Down-siki%C3%B6it%C3%A4/a1408585737898
A) Miten suhtaudut kristilliseen ihmiseen joka on sitä mieltä, että on hyväksyttävää abortoida sikiö jolla on Downin oireyhtymä?
B) Ja miten ylipäänsä suhtaudut aborttiin? Paavillisesti?
Mistä ovat lähtöisin hyveemme, moraalikäsityksemme, aistimme estetiikkaan ja ihanteisiin. Ne ovat Jumalan lahjoja, joiden kehittymiseen vaikuttaa saamamme henkinen ravinto, ympäristö ja ohjaus. Kasvatuksen tulisi olla sellainen, että Ihminen oppii huomaamaan omat irrationaaliset pyrkimyksensä ja intuitionsa todellisiksi Samalla Ihminen oppii yrityksen ja ponnistuksen merkityksen henkisten arvojen eteenpäin viemisessä ja uuden ymmärryksen syntymisessä. On hyvä huomata, että henkisellä ponnistuksella on arvonsa sen syystä riippumatta. Edellisen kautta opimme tuntemaan omantuntomme mahdollisuudet luoda itsellemme ja toisille parempaa tulevaisuutta. Tämän pitäisi myös kirkkomme ymmärtää, sanoohan ja uskoohan kirkko suorittavansa Jumalallista tehtävää. Miten kastetut vanhemmat saavat perisynnin vaivaaman lapsen, kun kirkkoisät vakuuttavat kasteen vapauttavan kertakaikkisesti perisynnistä. Jos alkiolla ei ole henkeä ja sielua vakiovarusteenaan, missä perisynnin aineellinen tai aineeton substanssi oleilee sen ajan kun sikiö elollistuu äitinsä kohdussa. Kasteessahan kirkko poistaa perisynnin vaikutukset sitten aineettomalla hengellisellä substanssilla. Tietoahan tarvittaisiin, kun terveydenhoitohenkilöstö kysyy kirkolla hengellistä neuvoa omantuntonsa takia. Mikä on kirkon mielipide abortoitujen sikiöiden kasteen tarpeeseen. Eikö kirkon rivijäsenellä ole oikeutta tietää. Kirkon oppi perisynnin vaikutuksista sanoo, että Ihminen ei kykene mihinkään hyvään. Samalla kirkko ei usko Ihmisen henkiseen kehittymiseen moraalisella tasolla. Melkoista Jumalan lahjojen aliarviointia. Hävetkää. Samalla tavalla toimii intellektuellien kuningas, Lucifer. On hämmästyttävää, että kirkko uskoessaan kaitselmukseen ja palvontamenoihin muistuttaa yllättävän paljon ateistia, joka uskoo sosiaaliseen integraatioon ja sattumaan. On kertakaikkisen noloa, että kirkon rivijäsenet tietävät ja ymmärtävät uskontomme sisällöstä niin vähän. Kirkon viesti on julistamisessa. Samalla kirkko puhuu Ihmisen sielusta, mutta ei viitsi antaa jäsenilleen edes sielun hoito-opetusta. Kaiken huippu on se, että kirkko ensin mitätöi opetuksessaan Ihmisen Jumalalta saadut lahjat ja opettaa niin, että uskon kautta oikein ymmärrettynä Ihmisen teot ovat sitten Jumalan tekoja Ihmisessä, sitten kaikesta luovuttuamme Meitä opetetaan pala palalta rukoilemaan samoja asioita Jumalalta takaisin, mistä äsken oli luovuttu, ja sitten antamatta sielun hoito-opetusta kirkko viimeisenä palveluksenaan haluaa lähettää hoitamattoman sielumme takaisin Hänelle, joka Meille elämän lahjan kaikkine muine lahjoineen antoi. Kuuluisiko edellisen pohtiminen uskonnonfilosofian alaan. Kiinnostaako ketään, edes.
Kirkko ei opeta, että ihminen ei kykene mihinkään hyvään. Perisyntikäsityksestä saa selkeän kuvan jos lukee Yksimielisyyden ohjeen (SD) kohdat perisynnistä. Sen mukaan Jumala loi ihmisen hyväksi mutta syntiinlankeemus turmeli ihmisen. Tämä on ennen kaikkea nähtävä suhteessa Jumalaan vaikka lankeemus jätti jäljet myös muuhun ihmisen toimintaan. Samoin SD korostaa sitä, että ihminen voi tehdä yhteiskunnassa hyvää mutta on Jumalan suhteen avuton.
Erottelu on siksi tärkeää, että nähtäisiin oikein millainen ihmiskuva on realistinen. Ei tarvitse kuin lukea päivän lehdet niin itsekkyys on näkyvillä, kun jopa lapset saavat jäädä omin avuin selviytymään onnettomuudesta. Toisaalta samaan aikaan uutisissa haastatellaan sairaanhoitajaa, joka on menossa pahimmalle ebola-alueelle töihin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että punaisen ristin perustaja oli kristitty ja nähdessään sotatantereille makaamaan jätetyt haavoittuneet hän päätti toimia.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan ruudinkeksijä havaitakseen, että ihminen on kompleksinen olento. Teologian kielellä ilmaistuna ihminen voi olla samaan aikaan vanhurskas ja syntinen, joka näkyy selkeästi arkipäivässä. Pyhinkin pahis voi istua vankilassa vaalirahakohun epäeettisenä rahoittajana tms. seurauksena.
Ihminen moraalisena olentona näkee kyllä sen mikä on hyvää ja mikä pahaa. Syvemmälle aiheeseen porautuminen vaatii pohtimista ja tilanteiden ennakointia. Aina sekään ei auta, kun hyveet unohtuvat paheiden saadessa vallan. Kristityn kannalta nähtynä juuri tässä on armon kaipuun ja vapahduksen tarve. Parhaimmillaan kaipuu ja vapahdus johtavat hyvin tekoihin, kun oma syntisyys nähdään realistisesti. Pahimmillaan seurauksena ovat erilaiset puhdistukset kuten voimme historiasta nähdä.
Umpikujaa vältellessä.
Pieni osa suomalaisista uskoo minkäänlaiseen Raamatun jumaluuteen. Kiitos valtionkirkon lapsikasteiden täällä on vielä muutaman vuoden tilanne jossa kuninkaan toimesta tänne tuodulla kamelikuskien taikauskolla on jäsenistönä puolet kansalaisista.
Huoli siitä kohtelevatko uskonnottomat heitä kuten he uskonnottomia enemmistöasetelman vaihtuessa on toki ymmärrettävä, jos ei ymmärrä sitä että uskonnottomien moraali on korkeammalla tasolla tässäkin suhteessa.. Eli ei huolta.
Uskonnollisen kielen ja todellisuuden suhteen huoli lienee siinäkin turha. Riittää kun hyväksytään ettei uskonnollisella Todellisuudella ole tekemistä todellisuuden kanssa uskovaisen ihmisen korvien välin ulkopuolella.
Ollaan valmiita tunnustamaan ettei keisarilla ole vaatteita ja hyväksytään edelleen nyt jo vakiintunut tilanne jossa osa pitää keisarin vaatteita sekä olevina että istuvina. Riisutaan vain se valtionkirkko pois. Eduskunta avaa kautensa ilman loitsuja, valtiollinen televisioyhtiö ei ole lakisääteisesti pakotettu lähettämään väkivaltauskonnon riittejä N+1 tuntia viikossa verovaroin. Pilttejä ei pakkorukoiluteta päiväkodeissa ja pohjanmaalainen yrittäjä saa tilauksen ilman ”jumalan tervettä”.
No heh. Mihinkän perustuu väite, että uskonnottomien moraali on korkeammalla tasolla kuin uskovien? Heitellä nyt voi näköjään mitä vain.
Tarja, kyllä on käyty ihan syviäkin pohdintoja, myös kristillisten teologien voimalla siitä, että voidaanko ’hyvän tekemistä’ pitää moraalisena, jos se tehdään välttääkseen ’kadotusta’. Silloinhan yksi merkittävä peruste ’hyvän tekemiseen’ on oman edun tavoittelu.
”Tarja, kyllä on käyty ihan syviäkin pohdintoja, myös kristillisten teologien voimalla siitä, että voidaanko ‘hyvän tekemistä’ pitää moraalisena, jos se tehdään välttääkseen ‘kadotusta’. Silloinhan yksi merkittävä peruste ‘hyvän tekemiseen’ on oman edun tavoittelu.”
Kristilliseen etiikkaan ei kuulu hyvän tekeminen siksi että vältetään kadotusta! Tämä on anteeksi vain, olkinukke. Tällaisia heittoja uskonnottomien puolelta kuulee vähän väliä, mutta se ei pidä paikkaansa.
Ihmisille tulee tehdä hyvää koska ihminen ON arvokas. Ei vain että on ”hyvä periaate” pitää toista ihmistä arvokkaana, vaan koska ihmisellä ON absoluuttinen arvo Jumalan silmissä. Jumalan luomana ainutkertaisena olentona.
Mutta hyvän tekemisestä ei mitään lisäpisteitä saa. Ja hyvää voi tehdä monenlaisella asenteella. Voi myös kysyä onko parempi ihminen sellainen, joka hyvää tehdessään ajattelee, että ”olenpa hyvä ihminen, parempi ainakin kuin tuo toinen ja monet muut”.
Hyvää on siis tehtävä nimenomaan koska meillä on velvollisuus palvella toisia ihmisiä. Ja tämä ei tarkoita hyvän tekemistä ”hampaat irvessä”, vaan sen ymmärtämistä, että se on oikein.
Juuri tämän ymmärtäminen johtaa siihen, että kristityt tekevät ”äärimmäistä hyvää”, sellaista mitä ei tehdä ”auttamisen ilosta”. Koska jos toisia autetaan vain siksi että siitä tulee itselle ja toiselle hyvä mieli, kaikkein vaikeimmat ja uhrautumista vaatimat hyvät teot jäävät tekemättä. Sellaiset joissa on todella pantava itsensä alttiiksi.
Raamattu varoittaa ylpeydestä, ja kehottaa tekemään hyvää juuri siten, että tietää tekevänsä niin koska niin kuuluu tehdä. Ja antaa siitä kunnian Jumalalle.
Kaikkein suurin merkitys kristillisellä etiikalla on silloin kun uhrautuva hyvän tekeminen kohdistuu pahoihin ihmisiin. Jopa sellaisiin, joiden taholta on itse saanut kokea jotain pahaa. Ehkä jopa inhimillisesti ajatellen anteeksiantamatonta.
Ei ole mitään syytä erotella uskovia ja ateisteja ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin. Ihmisten kesken ei voi tehdä sellaista jakoa.
Mutta jokaisen olisi hyvä miettiä miksi ja millä asenteella niitä hyviä tekoja tekee. Ja antaako itselleen suhteettoman suuren kunnian esim. oven avaamisesta kauppakasseja kantavalle. Mutta ei voi kuvitellakaan tekevänsä hyvää vihamiehelleen tai siten, että panee todella itsensä alttiiksi. Tai jopa vaaraan toisen vuoksi.
”Moraali” käsitteenä on muuten jotain aivan muuta kuin kristillinen etiikka tai lähimmäisenrakkaus. Nämä eivät ole toistensa synonyymeja.
Moraalin voi katsoa tähtäävän lajin säilymiseen, menestymiseen, kaiken toimivuuteen ym. Jolloin moraalissa on kyse nimenomaan oman ja yhteisön edun tavoittelusta.
Lähimmäisenrakkaus on ehdottoman arvon antamista toiselle ihmiselle. Lähimmäisenrakkauden tekoja tehdään vain ja ainoastaan siksi, että se yksi ihminen, oli hän millainen tahansa, on niin arvokas. Vaikka kyseessä olisi murhaaja, narkkari, muille vaaraksi oleva parantumaton rikollinen.
Voi kysyä että onko järkeä pitää parantumattomia rikollisia vankiloissa yhteiskunnan varoja kuluttamassa. Tällainen käytäntö perustuu ihmisen absoluuttiseen arvoon, vaikka sitä ei ehkä sillä tavoin ajatella.
”Moraalia” on totuttu ajattelemaan hyvän tekemisen ja ihmisarvon antamisen synonyymina. Mutta jos moraalin voi perustella tieteellisesti, silloin sille on oltava järkevät ja johdonmukaiset perusteet. Mitkä eivät voi olla mitään muuta kuin se mikä on lajille ja yhteisölle edullista.
Pakko laittaa vielä tähän esimerkki, eräästä hauskasta Disney-animaatiosta. Elokuvassa ”Keisarin uudet kuviot” tyrannikeisari Kuzko aikoo panna kokonaisen kylän sileäksi saadakseen tilaa huvilalleen. Keisari juo taikajuomaa, joka muuttaa hänet laamaksi, ja talonpoika vie hänet erehdyksessä kyläänsä.
Keisari aikoo palata yöllä viidakon läpi palatsiinsa. Talonpoika varoittaa ettei se ol turvallista. Mutta keisari pitää päänsä ja häipyy öiseen viidakkoon. Talonpoika pohtii, että ”Ok. Jos ei ole keisaria, ei ole keisarin kylänraivaus-projektiakaan.”
Mutta lähtee kuitenkin keisarin perään ja pelastaa tämän hengen, vaarantaen omansa.
Oliko teko moraalinen vai lähimmäisrakkaudellinen. Sanoisin että jälkimmäistä. Moraalinen teko olisi ollut antaa hölmön mennä tuhoonsa.
Kuka tahansa voi tehdä äärimmäistä hyvää. Mutta itse kunkin olisi hyvä miettiä miksi ja millä periaatteilla sen tekee. Ja miten perustelee periaatteensa. Ihmiskunnan historia osoittaa, että jos eettisillä periaatteilla ei ole pohjaa, ei tarvitse kuin kyseenalaistaa ne, ja ollaan keskellä ”moraalista” joukkoteurastusta, joka on kaikkien mielestä ihan järkevää.
”Oman edun tavoittelusta” vielä tiivistettynä, että hyvän tekeminen oman turvallisuuden, sopuisan kanssakäymisen ja yhteiskunnan toimivuuden ja toisten moraalisten valmiuksien vahvistamisen ym. vuoksi on oman edun tavoittelua paljon välittömämmässä ja johdonmukaisemmassa merkityksessä kuin siten, että toivoo ehkä saavansa kunniaa tuonpuoleisessa.
Mutta voi myös kysyä mitä väärää sellaisessa oman edun tavoittelussa on? Moraali perustuu oman edun tavoittelulle. Näinhän on luonnossakin.
Tai sitten meidän on todettava, että ihmisolento on erityinen. On jotain mikä tekee ihmisen arvokkaaksi, elämää suuremmalla tavalla.
Olipa Ihminen ateisti, agnostikko tai syvästi uskonnollinen, on elämän tärkein ja sivilisaation tärkein päämäärä Ihmisarvo. Tämä tarkoittaa Ihmisen hengen ja moraalin eteenpäin kehittymisen merkityksen ymmärtämistä. Jos Ihmisinä emme halua kohentua ja pyrkiä korkeammalle, me tuhoudumme. Uskontojen pitäisi viedä eteenpäin ja jouduttaa kehitystä. Jarrumiehen osa kirkolta sen kieltäessä Jumalan antamat lahjat Ihmiselle on käsittämätön. Yhteiskunnan kuten kirkon on ymmärrettävä, että niiden tärkein tehtävä on kasvattaa moraalisia sukupolvia ja viedä Jumalalta saamiamme lahjoja eteenpäin.
Moraalikäsitysten vahvistuminen oli niin kauan heikkoa, kun ei ollut varsinaisia yhteiskuntia. Ensimmäiset säännöt ovat todennäköisesti koskeneet varastamista ja tappamista. Joka tapauksessa vanhoja ne ovat. Esimerkkinä säilyneestä pitää mainita yksi vanhimpia, mihin kuuluu yli 5300-vuotta sitten Ptah Hotepin viidennen dynastian aikana Egyptin vallanperijöitä varten kirjoitetut sääntökokoelmat. Tässä lainaus, talon isännälle tarkoitetusta; Jos olet viisas, huolehdit talostasi, rakastat vaimoasi, ravitset häntä, vaatetat hänet ja hoidat häntä, kun hän on sairas. Täytä hänen sydämensä ilolla hänen koko elämänsä aikana, äläkä ole ankara,..Palkitse palvelijasi niin hyvin kuin varasi sallivat. Rauhaa ja onnea ei ole talossa, jonka palvelijat ovat onnettomia. Hallitsijalle on sitten osoitettu seuraavanlainen kehotus, Jos etsit vastuunalaisuutta, pyri olemaan täydellinen. Kun otat osaa neuvotteluun muista , että vaitiolo on parempi kuin monisanaisuus. Jos edellisessä ei puhuta lähimmäisenrakkaudesta, niin mistä sitten. Yhtä totta, tavoittelee se myös moraalista ymmärrystä. Näin lähimmäisenrakkauden ymmärrys on paljon kristinuskoa vanhempi. Sitten on tietysti kysymys hyvän ja pahan olemuksesta hengellisessä ajatusmaailmassa, missä hyvän katsottiin tuovan onnellisen tulevan elämän. Vielä hyvä on muistaa yksi Ihmisen hengelliseen kehittymiseen vaikuttanut asia ja se on kauneuden aisti, mikä ilmenee jo kauan sitten vainajille osoitetuista piirustuksista, huolenpidosta tarvekaluineen ja uskon ymmärryksestä, että vainajat palaavat elämään takaisin. Näin Ihminen tahtoi jo varhain elää kuoleman jälkeen. Moraalin ja etiikan kehittyminen taikauskosta, uskonnollisiin ja sitten filosofisiin käsityksiin on siten paljon moniulotteisempi asia kuin äkkiä istuen huomaisi.
Vaikeaa taitaa olla rinnakkaiselo, kuten tämäkin keskustelu osoittaa. Kristinuskohan on lähetysuskonto, joka pyrkii saamaan kaikki ihmiset vakuuttuneiksi oman sanomansa todellisuudesta. Mutta lähetysinto näyttää olevan suuri myös ateisteilla.Toivottavasti tämä kilpalaulanta sentään pysyy vain henkisenä taisteluna. Marttyyreita on kristityille kertynyt jo ihan tarpeeksi mutta lisääkin taitaa tulla, toivottavasti ei sentään täällä Suomessa….
Koska Raamatun tuntemus seurakuntalaisten keskuudessa heikkenee ja heikkenee, niin nopeat ja helpot muutokset merkitsevät ikävä kyllä yhä suurempaa eroa Jumalan tahdon mukaisesta toiminnasta. Raamattu on ja pysyy, mutta yhteiskunta ja sen arvot vieraantuvat Raamatun arvoista.
Lähestymme antiikin Rooman imperiumin arvoja, jossa kristittyjä vainottiin, kun keisari korotti itsenä jumalaksi eikä kristityt voineet tätä jumalaa tunnustaa. Rooman valtakunnan ja nykyinen länsimainen viihdekulttuuri ovat kovin lähellä toisiaan. Nero oli ensimmäinen keisari, jonka tiedetään menneen miehen kansa naimisiin ja oli samalla biseksuaalikäyttäytyjä, jolla oli myös vaimoja. Hänen aikanaan kristittyjen vainot kiihtyivät voimallisesti. Demokratia päätti juutalaisten keskuudessa kultaisen vasikan teosta ja se tehtiin Jumalan korvikkeeksi, kun Jumalan käskyjen välittäjä oli poissa paikalta.
Missä on nyt rohkea julistaja ja Jumalan totuuden uskottava julistaja?