Kirkolliskokouskausi lähenee loppuaan ja väistyvän edustajan elämään liittyy kuluneiden kausien tärkeiden tapahtumien muistelemista.
Mieleni on kiitollinen. Ei ole mitään parempaa kuin mieltä lämmittävä joukkoon kuulumisen tunne – se, että on osa jotain itseään suurempaa, jotain mitä rakastaa ja mihin uskoo. On ollut riemullisia onnistumisen kokemuksia ja toiveikasta eteenpäin katsomista, selkeyttä ja luovaa ajattelua. Siksi on haikeaa ja vaikeaa päästää irti ja luopua joukosta, johon on kuulunut 12 vuoden ajan. On aika tehdä tilaa uusille voimille.
Toisaalta joudun kysymään: Mitä saimme oikeasti aikaiseksi? Onnistuinko missään luottamustoimessani? Mitä häpeän?
Takana on paljon uuden opettelua ja näkymättömältä tuntuvaa valmistelutyötä, mutta myös raskaiden pettymysten sulattelua. Niin edustajatovereiden kuin omistakin sumeista katseista ja väsyneistä silmistä tietää, etteivät asiat aina etene, eikä päätöksiin kyetä. Jotkut kirkolliskokouskysymykset ovat tulleet ihmisten välille ja rikkoneet jopa ihmissuhteita, mikä on murheellista.
Inhimillisiä kristittyjä
Kirkolliskokouksessa paljastuu kristittyjen ihmisten inhimillisyys. Siellä ollaan kuin samaa leirikoulun väkeä, jonne ihmiset ovat tulleet mukaan erilaisista motiiveista. Kuka pelkästään vaikuttamisen halusta, kuka enemmän sosiaalisista syistä. Oma etu puhuu kaikkia kieliä, epäitsekkyydenkin. Tämä viisaus näkyy esimerkiksi päätettäessä valiokuntapaikoista ja taloudesta. Säästäminen on mahdotonta, koska oma asema, oma työala, oma herätysliiketausta ja oma maakunta näkyvät enemmän tai vähemmän verhotusti.
Muun muassa kirkon rakenneuudistus, avioliittokysymys ja diakonaatti palaavat taas pöydälle. Kirkolliskokouksessa tulevat tosiksi monet kirkon ristiriidat. Toisaalta halutaan uusia voimia mukaan ja toisaalta halutaan pitää kiinni vanhoista asemista entistä tiukemmin kiinni.
Päätöksentekokyky
Tulevaisuusvaliokunta aloitti toimintansa 2012 keväällä valtavalla innolla ja erinomaisella osaamisella. Kirkolliskokous perusti asiantuntijajoukosta muodostuneen tulevaisuuskomitean, joka teki työtään kirkolliskokoukselle. Tulevaisuusvaliokunta nosti tulevaisuusmietinnön kokonaisuudesta esiin yksittäisiä asioita, joiden vaikutus oli melko pieni. Nekin jäivät toteutumatta. Kun tulevaisuusvaliokunta teki joitakin muutokseen tähtääviä ehdotuksia, niistä ei juuri mikään kelvannut kirkolliskokouksessa.
Kun kirkolliskokous ei kykene tekemään päätöksiä, kirkolliskokouksen rooli heikkenee päätöksentekoelimenä. Esimerkiksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole kirkolliskokouksen päätöksellä sallittua, mutta käytännössä on. Jos rakenneuudistukseen ei yhteisellä päätöksellä kyetä, rakennemuutos etenee alueellisesti itsessään.
”Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä” pitänee paikkansa erityisesti säästöistä puhuttaessa. Uudellakin kirkolliskokouksella on edessä jokavuotinen masentava keskustelu siitä, miten rahat riittävät esimerkiksi Kirkkohallituksessa, koska rohkeisiin linjauksiin ja voimavarojen yhdistämiseen esimerkiksi kirkollisten järjestöjen kanssa ei ole ollut riittävästi kykyä.
”Väärin ajateltu ja väärin sanottu”
Yksi tärkeimmistä asioista, joihin kiinnitän huomiota ihmisissä on se, miten he kohtelevat muita – etenkin sellaisia, jotka ovat asemaltaan heidän ”alapuolellaan”.
Erässä kokouksessa aiemmalla kaudella olin valmistellut sovitusti saamani aiheen mukaan omalla vuorollani kirkolliskokouksen perustevaliokuntaan esityksen ”avioliitto luterilaisen teologian mukaan”. Suuri toiveeni oli, se voisi olla avaamassa umpisolmua. Sain eräältä piispalta täystyrmäyksen:
– Väärin ajateltu ja väärin sanottu. Oliko tämä edes oma esityksesi vai pikemminkin Vesa Hirvosen tekemä, piispa sanoi.
Lamaannuin ja häpesin suunnattomasti yritystäni. Purin hammasta yhteen, etten olisi purskahtanut itkuun. Tunsin jopa piispaa kohtaan vihaa, mitä en voinut tietenkään ilmaista. Syytin itseäni siitä, että kuvittelin osaavani jotain ja edes yritin jotain. Häpesin.
Käytin toki asiantuntija-apua kuten ehkä muutkin, mutta sekään ei auttanut. Olin joskus opiskellessani toivonut tulevani kohtuullisen hyväksi teologiksi, tein paljon töitä sen eteen ja tajusin tuossa hetkessä: en sitä ole – lähelläkään. Kaikkea muuta. Piispa osoitti paikkani – kenties omasta haavoittuvuudestaan ja suojamuureistaan johtuen. Oli mahdotonta katsoa asiaa muiden kuin omien silmälasien läpi.
Hävisimme valiokunnassa tiukan äänestyksen avioliittokannanotosta; tappio oli karvas. Oli hyvin epämukavaa istua kokouksissa oman pettymyksen kanssa ja todistaa myös joidenkin kanssa yhteisesti jaettua pettymystä. Voittajien ilo oli kirvelevää suolaa pettymyksen haavaa.
Edustajakollegani kertoi samassa valiokunnassa eräässä istunnossa kokevansa ylimielisen jäsenen taholta koulukiusaamisen kaltaista kohtelua. Muiden tukema ”kiusaaja” tyrmäsi täysin hänen kokemuksensa. Väärin koettu ja sanottu. Puheenjohtaja lamaantui ja tilanne eskaloitui. Kokemus aiheutti kitkaa koko valiokunnan toimintaan. Sinänsä merkityksettömältä tuntuva ”maailmassa on isompiakin murheita” pettymys oli sellainen, jota ei voinut vapaasti ilmaista. Useimpien ihmisten reaktio oli joko lattea rohkaisu ”kyllä on lapsellista” tai ” turhasta asiasta iso numero” tai ”uutta matoa vaan koukkuun”.
Se, ettei läsnäolevasta musertavasta pettymyksestä voinut puhua yhteisesti, teki siitä erityisen raskaan. Onneksi saimme nauraa kiusaamista kokeneen asianomaisen kanssa kokouksen jälkeen illalla pitkään tilanteelle. Asia tuli siten pikakäsiteltyä kahden kesken – huumorilla.
Kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa
Kenellekään ei ole elämässä jaettu ”vapaudu pettymyksestä”-korttia. Emme voi kukaan sanoutua irti pettymyksistä. Ne kuuluvat elämään ja myös luottamustoimiin. Sen sijaan voimme valita, miten reagoimme kohdatessamme pettymyksiä. Jatkammeko eteenpäin asiallisesti ja ystävällisesti vai luovutammeko?
Viisaimmat ihmiset, jotka tunnen kirkolliskokouksen vuosilta, ovat ne aidosti kohteliaimmat. En ole koskaan kuullut tai nähnyt suurimman osan edustajatovereista kohtelevan ketään huonosti. Päivänvastoin. Eräskin tuossa raskaassa valiokunnassa aina kysyi kysymyksiä, innostui, innosti, kannusti tasavertaisesti asettumatta yläpuolelle. Hän ei koskaan puhunut itsestään vaan keskittyi aina muihin.
Mielessä on siis kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa. Toiset saavat ympärillään kaikki kasvamaan, toiset tekevät jokaisesta vähänkään eri tavalla ajattelevasta pienemmän, myös itsestään.
Vastuun kantamisesta
Kirkolliskokouksessa on suuri vastuu ei vain talouden tai rakenteiden osalta vaan koko kirkon tulevaisuuden osalta. Vaikuttaa, että tätä ei aina ymmärretä, vaan tuudittaudutaan hyväntahtoiseen hölmöyteen tai suorastaan itsekkyyteen. ”Jään kohta eläkkeelle, ei tämä ole minun murheeni. Mitä sinä näistä niin murehdit ja vaahtoat? Eikö sinullakin kohta jo ole jäähdyttelyvuodet edessä” eräskin merkittävässä asemassa ollut vastasi syvään huoleeni kirkon tulevaisuudesta talouden suhteen.
Sanonta ”vaikeudet vahvistavat” ei useinkaan pidä paikkaansa. Jos vaikeuksia saa käsiteltyä toisten ihmisten kanssa, ne voivat vahvistaa, mutta pelkät vaikeudet sinällään eivät vahvista ketään. Vaikeuksien sivuuttaminen tai ”väärin ajateltu” tai ”väärin sanottu”– mitätöinnit ilman selkeitä perusteluita eivät vie asioita eteenpäin.
Kuinka paljon aikaa ja energiaa voi mennä asioiden loputtomaan vatvomiseen ja pyörittelyyn, koska ei kyetä tekemään selkeitä päätöksiä vaan piiloudutaan omiin poteroihin? Nyt tulevalla kaudella edessä on esimerkiksi rakenneuudistus, josta ei aikoinaan onnistuttu saamaan päätöstä. Edessä ovat myös säästöt, joita ei kyetty tekemään. Tasa-arvoinen avioliitto tulee taas ratkaistavaksi – toivottavasti tällä kertaa myönteiseen päätökseen asti.
Kristillisessä kielenkäytössä vaikeuksien kestämistä on toisinaan painotettu liikaa. Varsinkin alisteisessa asemassa olevilta on edellytetty kärsivällistä takaiskujen ja pettymysten kestämistä viitaten esimerkiksi esikuviin Raamatussa tai pyhimystarinoissa.
Toisaalta Jeesuksen monet opetukset siitä, miten ”antaessaan saa, kadottaessaan löytää ja unohtaessaan saa anteeksi” antavat paljon toivoa.
Jeesus opetti vehnänjyvälakia: vehnänjyvän on kuoltava, jotta se tuottaa sadon. 1. Korinttolaiskirjeessa sanotaan: ”Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa.” (1. Korinttolaiskirje 15:43)
Kirsi Hiilamo
Helsingin hiippakunnan väistyvä kirkolliskokousedustaja
Kirjassaan ruotsalainen historioitsija Per Ewert – Landet som glömde Gud: hur Sverige under 1900-talet formades till världens mest sekulärindividualistiska land – toteaa, kuinka sosiaalidemokraatit halusivat erottaa Ruotsin kirkon valtiosta, mutta ymmärsivätkin, että kirkon valtaaminen sisältä käsin onkin tehokkain keino sen vaientamiseksi. Muutoskohteina kirkko, koulu ja perhe. Siinä onnistuttiin hämmästyttävän hyvin, kuten hän toteaa. Sama kehitys valtaa alaa myös Suomessa ja muutoskohteetkin ovat samat ja seuraavaa kirkolliskokoustakin paineistetaan suunnanmuutokseen osin myös joidenkin seurakuntien osalta. Mutta jos asia on oikea, niin omatuntokin on puhdas huolimatta kirkon virallisesta linjasta.
Kosti: Miten Ruotsin sosiaalidemokraatit liittyvät blogiin tai blogistiin? Hänhän ei käsittääkseni ole kumpaakaan.
Kirjoituksestasi minulle tuli mieleen koulussa opittu Eino Leinon runon ’Tumma’ alku: ” Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.”
Ruotsi on hyvä esimerkki siitä, mikä on ollut kehityksen suunta myös Suomessa, niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Ruotsissa jo vuonna 1963 uskonnonopetusta oltiin muuttamassa neutraaliksi. Sitä kyllä vastustettiin jopa niin, että 2,1 miljoonaa ruotsalaista allekirjoitti adressin sen puolesta, että kouluissa säilytettäisiin tunnustuksellinen uskonnonopetus, mutta hallituksen taktiikkana oli vetoomuksen ohittaminen vaikenemalla. Siinä myös onnistuttiin ja muutos tuli voimaan 1965.
Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ovat ”haltiat pahaksi havainneet” myös Suomen kouluissa ja myös Nurmijärven Seurakuntaviesti sitä samaa viestii iltapäivätoiminnassa. Kotimaan näkökulmatekstissä sitä ei pidetä tosin ”maailmanloppuna.” Hiljaa hivuttamalla myös hyvä tulee, kun seurakunnat avittavat seuraavan kirkolliskokouksen päätöksentekoa. Virta venhettä vie – Eino Leino.
Kosti asunee jossain pohjoisessa. Etelässä tuo kehitys on jo todellisuutta.
Pekka V. En pohjoisessa. Toki tiedän mikä on tilanne koko maata ajatellen. Ruotsin perässä mennään. Tosin täällä tämän alueen seurakunnan kirkoissa kirkkoherran päätöksellä tiloja ei avata kaikille pareille, kuten monissa etelän seurakunnissa. Asia ei edennyt myöskään Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa. Tilanne tosin voi muuttua, jos kirkolliskokous muuttaa mielensä jossain vaiheessa.
Todella surullista on tuo miten kirkkoa revitään kappaleiksi. Pienen vähemmistön, joka pitää kovaa ääntä annetaan se tehdä. Suuri enemmistö, joka on hiljaa katselee tätä kauhulla.
Oli asia mikä tahansa, kun sitä voimakkaasti ajetaan läpi eri tahoilta määrätietoisesti ja tarpeeksi kauan vastakkaiset äänet alkavat vaimeta ja tuloksesi saadaan ”uusi normaali”. Niin kävi Ruotsissa, kun kirkossa eri puolueet ottivat vallan.
Pekka V.: Valitettavasti levität virheellistä tietoa. Jo paljon ennen samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuden hyväksymistä eduskunnassa enemmistö suomalaisista kannatti sitä: https://yle.fi/a/3-7134465 .
Eikä tämän tutkimuksen perusteella ( https://evl.fi/documents/1327140/45386794/Vihkiäkö+vai+ei/0df91547-ea1f-7432-2b27-f78524753c29 ) voi sanoa papistostakaan, että suuri enemmistö vastustaisi samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä.
Mikä ihme siinä on, että nämä navanaluasiat ja makuukammaripuuhat (varsinkin siis toisten ihmisten) näyttävät joillekin olevan kirkon ja uskon keskeinen asia. Sinäkin Pekka toteat, että naimisasiat repivät kirkon kappaleiksi. Herran pieksut, on kai Raamatussa ja kirkossa nyt muutakin asiaa kuin naiminen?
Jos te kaikki toisten petipuuhia vahtivat kristityt sisaret ja veljet paneutuisitte yhtä huolellisesti Jeesuksen käskyyn, jossa Hän kehottaa meitä pitämään huolta vähimmistä, maailma voisi jo huomenna olla valoisampi.
Pekka V Pesonen
Kirjoititko pötyä kommentissasi? Perehdy ihmeessä asiaan Seija Rantasen antamien linkkien kautta ja vastaa ”huutoosi”.
Suuri enemmistö ei taida olla kovinkaan kauhuissaan kirkossa tapahtuvasta kehityksestä.
Linkkejä on minulle turha laittaa. en lue yleensä niitä. Minulle riittää keskustelut asioista.
Eri asia on mitä eduskunnassa päätetään ja se mitä kirkon penkissä ajatellaan. Kirkkokansa on pääosin ihan hiljaa ja siksi saatte kuvan, että asia on hyväksytty. Vuosisadat kirkkokansa on opetettu siihen, ettei kirkkoa saa kritisoida. Miksi se nyt yht äkkiä olisi valmis siihen? Suuri enemmistö on hiljaa yhä.
Kiitokset blogistasi, Kirsi!
Olen seurannut netissä – sen ajan kuin se on ollut mahdollista – kirkkolliskokouksen istuntojen kulkua tärkeimpien ja kiinnostavimpien asioiden osalta. Se on antanut kuvaa kirkolliskokouksen työskentelystä. On ollut hyvääkin keskustelua, vuoropuheluun ja aitoon kommunikaatioon pyrkivää. Mutta kovin usein on tyydytty monologiin ja ohipuhumieen. Monesti on arvannut – tai oikeastaan tiennyt – jo etukäteen, mitä pöntään kiivennyt sanoo. Kiinnostavaa olisi päästä kärpäseksi kattoon joihinkin valiokuntiin, kuten perustevaliokuntaan.