Kirkolliskokouskausi lähenee loppuaan ja väistyvän edustajan elämään liittyy kuluneiden kausien tärkeiden tapahtumien muistelemista.

Mieleni on kiitollinen. Ei ole mitään parempaa kuin mieltä lämmittävä joukkoon kuulumisen tunne – se, että on osa jotain itseään suurempaa, jotain mitä rakastaa ja mihin uskoo. On ollut riemullisia onnistumisen kokemuksia ja toiveikasta eteenpäin katsomista, selkeyttä ja luovaa ajattelua. Siksi on haikeaa ja vaikeaa päästää irti ja luopua joukosta, johon on kuulunut 12 vuoden ajan. On aika tehdä tilaa uusille voimille.

Toisaalta joudun kysymään: Mitä saimme oikeasti aikaiseksi? Onnistuinko missään luottamustoimessani? Mitä häpeän?

Takana on paljon uuden opettelua ja näkymättömältä tuntuvaa valmistelutyötä, mutta myös raskaiden pettymysten sulattelua. Niin edustajatovereiden kuin omistakin sumeista katseista ja väsyneistä silmistä tietää, etteivät asiat aina etene, eikä päätöksiin kyetä. Jotkut kirkolliskokouskysymykset ovat tulleet ihmisten välille ja rikkoneet jopa ihmissuhteita, mikä on murheellista.

Inhimillisiä kristittyjä

Kirkolliskokouksessa paljastuu kristittyjen ihmisten inhimillisyys. Siellä ollaan kuin samaa leirikoulun väkeä, jonne ihmiset ovat tulleet mukaan erilaisista motiiveista. Kuka pelkästään vaikuttamisen halusta, kuka enemmän sosiaalisista syistä. Oma etu puhuu kaikkia kieliä, epäitsekkyydenkin. Tämä viisaus näkyy esimerkiksi päätettäessä valiokuntapaikoista ja taloudesta. Säästäminen on mahdotonta, koska oma asema, oma työala, oma herätysliiketausta ja oma maakunta näkyvät enemmän tai vähemmän verhotusti.

Muun muassa kirkon rakenneuudistus, avioliittokysymys ja diakonaatti palaavat taas pöydälle. Kirkolliskokouksessa tulevat tosiksi monet kirkon ristiriidat. Toisaalta halutaan uusia voimia mukaan ja toisaalta halutaan pitää kiinni vanhoista asemista entistä tiukemmin kiinni.

Päätöksentekokyky

Tulevaisuusvaliokunta aloitti toimintansa 2012 keväällä valtavalla innolla ja erinomaisella osaamisella. Kirkolliskokous perusti asiantuntijajoukosta muodostuneen tulevaisuuskomitean, joka teki työtään kirkolliskokoukselle. Tulevaisuusvaliokunta nosti tulevaisuusmietinnön kokonaisuudesta esiin yksittäisiä asioita, joiden vaikutus oli melko pieni. Nekin jäivät toteutumatta. Kun tulevaisuusvaliokunta teki joitakin muutokseen tähtääviä ehdotuksia, niistä ei juuri mikään kelvannut kirkolliskokouksessa.

Kun kirkolliskokous ei kykene tekemään päätöksiä, kirkolliskokouksen rooli heikkenee päätöksentekoelimenä. Esimerkiksi samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole kirkolliskokouksen päätöksellä sallittua, mutta käytännössä on. Jos rakenneuudistukseen ei yhteisellä päätöksellä kyetä, rakennemuutos etenee alueellisesti itsessään.

”Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä” pitänee paikkansa erityisesti säästöistä puhuttaessa. Uudellakin kirkolliskokouksella on edessä jokavuotinen masentava keskustelu siitä, miten rahat riittävät esimerkiksi Kirkkohallituksessa, koska rohkeisiin linjauksiin ja voimavarojen yhdistämiseen esimerkiksi kirkollisten järjestöjen kanssa ei ole ollut riittävästi kykyä.

”Väärin ajateltu ja väärin sanottu”

Yksi tärkeimmistä asioista, joihin kiinnitän huomiota ihmisissä on se, miten he kohtelevat muita – etenkin sellaisia, jotka ovat asemaltaan heidän ”alapuolellaan”.

Erässä kokouksessa aiemmalla kaudella olin valmistellut sovitusti saamani aiheen mukaan omalla vuorollani kirkolliskokouksen perustevaliokuntaan esityksen ”avioliitto luterilaisen teologian mukaan”. Suuri toiveeni oli, se voisi olla avaamassa umpisolmua. Sain eräältä piispalta täystyrmäyksen:

- Väärin ajateltu ja väärin sanottu. Oliko tämä edes oma esityksesi vai pikemminkin Vesa Hirvosen tekemä, piispa sanoi.

Lamaannuin ja häpesin suunnattomasti yritystäni. Purin hammasta yhteen, etten olisi purskahtanut itkuun. Tunsin jopa piispaa kohtaan vihaa, mitä en voinut tietenkään ilmaista. Syytin itseäni siitä, että kuvittelin osaavani jotain ja edes yritin jotain. Häpesin.

Käytin toki asiantuntija-apua kuten ehkä muutkin, mutta sekään ei auttanut. Olin joskus opiskellessani toivonut tulevani kohtuullisen hyväksi teologiksi, tein paljon töitä sen eteen ja tajusin tuossa hetkessä: en sitä ole - lähelläkään. Kaikkea muuta. Piispa osoitti paikkani - kenties omasta haavoittuvuudestaan ja suojamuureistaan johtuen. Oli mahdotonta katsoa asiaa muiden kuin omien silmälasien läpi.

Hävisimme valiokunnassa tiukan äänestyksen avioliittokannanotosta; tappio oli karvas. Oli hyvin epämukavaa istua kokouksissa oman pettymyksen kanssa ja todistaa myös joidenkin kanssa yhteisesti jaettua pettymystä. Voittajien ilo oli kirvelevää suolaa pettymyksen haavaa.

Edustajakollegani kertoi samassa valiokunnassa eräässä istunnossa kokevansa ylimielisen jäsenen taholta koulukiusaamisen kaltaista kohtelua. Muiden tukema ”kiusaaja” tyrmäsi täysin hänen kokemuksensa. Väärin koettu ja sanottu. Puheenjohtaja lamaantui ja tilanne eskaloitui. Kokemus aiheutti kitkaa koko valiokunnan toimintaan. Sinänsä merkityksettömältä tuntuva ”maailmassa on isompiakin murheita” pettymys oli sellainen, jota ei voinut vapaasti ilmaista. Useimpien ihmisten reaktio oli joko lattea rohkaisu ”kyllä on lapsellista” tai ” turhasta asiasta iso numero” tai ”uutta matoa vaan koukkuun”.

Se, ettei läsnäolevasta musertavasta pettymyksestä voinut puhua yhteisesti, teki siitä erityisen raskaan. Onneksi saimme nauraa kiusaamista kokeneen asianomaisen kanssa kokouksen jälkeen illalla pitkään tilanteelle. Asia tuli siten pikakäsiteltyä kahden kesken – huumorilla.

Kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa

Kenellekään ei ole elämässä jaettu ”vapaudu pettymyksestä”-korttia. Emme voi kukaan sanoutua irti pettymyksistä. Ne kuuluvat elämään ja myös luottamustoimiin. Sen sijaan voimme valita, miten reagoimme kohdatessamme pettymyksiä. Jatkammeko eteenpäin asiallisesti ja ystävällisesti vai luovutammeko?

Viisaimmat ihmiset, jotka tunnen kirkolliskokouksen vuosilta, ovat ne aidosti kohteliaimmat. En ole koskaan kuullut tai nähnyt suurimman osan edustajatovereista kohtelevan ketään huonosti. Päivänvastoin. Eräskin tuossa raskaassa valiokunnassa aina kysyi kysymyksiä, innostui, innosti, kannusti tasavertaisesti asettumatta yläpuolelle. Hän ei koskaan puhunut itsestään vaan keskittyi aina muihin.

Mielessä on siis kaksi ihmistä, kaksi elämisen tapaa. Toiset saavat ympärillään kaikki kasvamaan, toiset tekevät jokaisesta vähänkään eri tavalla ajattelevasta pienemmän, myös itsestään.

Vastuun kantamisesta

Kirkolliskokouksessa on suuri vastuu ei vain talouden tai rakenteiden osalta vaan koko kirkon tulevaisuuden osalta.  Vaikuttaa, että tätä ei aina ymmärretä, vaan tuudittaudutaan hyväntahtoiseen hölmöyteen tai suorastaan itsekkyyteen. ”Jään kohta eläkkeelle, ei tämä ole minun murheeni. Mitä sinä näistä niin murehdit ja vaahtoat? Eikö sinullakin kohta jo ole jäähdyttelyvuodet edessä” eräskin merkittävässä asemassa ollut vastasi syvään huoleeni kirkon tulevaisuudesta talouden suhteen.

Sanonta ”vaikeudet vahvistavat” ei useinkaan pidä paikkaansa. Jos vaikeuksia saa käsiteltyä toisten ihmisten kanssa, ne voivat vahvistaa, mutta pelkät vaikeudet sinällään eivät vahvista ketään. Vaikeuksien sivuuttaminen tai ”väärin ajateltu” tai ”väärin sanottu”- mitätöinnit ilman selkeitä perusteluita eivät vie asioita eteenpäin.

Kuinka paljon aikaa ja energiaa voi mennä asioiden loputtomaan vatvomiseen ja pyörittelyyn, koska ei kyetä tekemään selkeitä päätöksiä vaan piiloudutaan omiin poteroihin? Nyt tulevalla kaudella edessä on esimerkiksi rakenneuudistus, josta ei aikoinaan onnistuttu saamaan päätöstä. Edessä ovat myös säästöt, joita ei kyetty tekemään. Tasa-arvoinen avioliitto tulee taas ratkaistavaksi – toivottavasti tällä kertaa myönteiseen päätökseen asti.

Kristillisessä kielenkäytössä vaikeuksien kestämistä on toisinaan painotettu liikaa. Varsinkin alisteisessa asemassa olevilta on edellytetty kärsivällistä takaiskujen ja pettymysten kestämistä viitaten esimerkiksi esikuviin Raamatussa tai pyhimystarinoissa.

Toisaalta Jeesuksen monet opetukset siitä, miten ”antaessaan saa, kadottaessaan löytää ja unohtaessaan saa anteeksi” antavat paljon toivoa.

Jeesus opetti vehnänjyvälakia: vehnänjyvän on kuoltava, jotta se tuottaa sadon.                                           1. Korinttolaiskirjeessa sanotaan: ”Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa.”                                  (1. Korinttolaiskirje 15:43)

Kirsi Hiilamo

Helsingin hiippakunnan väistyvä kirkolliskokousedustaja