Aina silloin tällöin minulle tulee halu viettää juhlaa, jos ei muuta niin vaikka tikusta asiaa. Toinen nimeni Marjatta antoi tällä kertaa aiheen aktivoitua, eikä Marjatanpäivä mikään turha syy olekaan. Jo virassa ollessani hyödynsin tätä ekumeenista päivää eri tavoin, ekumeenista sikäli, että ortodokseille se on neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen päivä, katoliset muistavat silloin neitsyt Marian taivaaseen ottamista. Meillä luterilaisilla on almanakassa Marjatta-nimi monine muunnoksineen, lisäväritystä antaa Kalevalan Marjatta, neitsyt Marian vastine, puolukasta raskaaksi tullut, neitseellisesti siis.
Tällä kertaa kutsuin ihmisiä kirkkoon erityisesti runojen äärelle, omieni ja muiden, juhliakseni samalla tänä vuonna ilmestynyttä luontorunokirjaani. Lisää juhlimisen aihetta antoi se, että tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun muutin Oulunkylään. Pari päivää aiemmin olin lukenut Hesarin asuntoilmoituksista, että Oulunkylä on siitä hyvä paikka että kun tänne tulee, ei tarvitse muuttaa pois – ja niinhän minulle on käynyt. Juhlimisen aiheluetteloa venytti edelleen tärkeä seikka, suorastaan perustavanlaatuinen: tänä vuonna tuli kuluneeksi myös 50 vuotta siitä, kun aloitin työt Oulunkylän seurakunnassa, jatkumolla naisteologi/lehtori/pappi/eläkkeellä. Löytyi niitä muitakin aiheita, kun rupesin paperille riipustamaan, tusinan verran vuosia siitä, 10 vuotta siitä… Ja uusi runokirjani taitaa olla viides tätä lajia…
Syitä aina löytyy, jos on halu juhlia. Ja tarvitaanko aina niin haluakaan. Ja suoranaisia juhliakaan. Minusta vain tuntuu siltä, että pöly alkaa laskeutua huomaamatta kotini tuoleille, jos unohtaa kutsua ystäviä. Tai mennä seurakunnan keskelle kirkkoon. Ainakin yksineläjän on syytä olla nykypäivänä aktiivinen, lapsuudesta mieleen jääneet non-stop kylävierailut eivät enää toimi, kaupunkioloissa ainakaan.
Noista luontorunoista vielä. Marjatanpäivän kirkkohetkessä joku sanoi, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän ihmettelee luonnon ilmiöitä, vaikka ne toistuvat vuosi vuodelta uudestaan. Todella. Minulle itselleni luonto on peili, jota katselemalla näkee jotakin itsestään. Ja aavistaa Luojan kaiken takana, jos malttaa hiljentyä. Kirkon pyhissä toimituksissakin voi kuulla luonnon kuvakieltä, kasteessa vesi, ehtoollisessa viinipuun anti.
Alttarikaiteen yli
huulilleni
valuvilla viinirinteillä kypsynyt viinipikari
salaisuus kahdentuhannen vuoden takaa
avautuu tunnussanalla ”sinun puolestasi”…
Tarkasti en tunne asian juuria, mutta luulen amerikkalaisen vaihtoehdon viehättävän. Lestadiolaisuuden eri haarat ovat levinneet moniin maihin ja Esikoisuuteen liittyviä seurakuntia on Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa.
Amerikassa ei ole ollut samanlaista kirkollista elämää mitä on ollut esimerkiksi Suomessa. Siellä sakramettien toimittaminen on ollut oman seurakunnan tointa jo pitemmän aikaa. Kun liikettä johdetaan hengellisesti Pohjois-Ruotsista, niin tässä lienee yhdenmukaistaminen kyseessä, että kaikissa paikoissa olisivat samat käytännöt.
Asiaan vaikuttaa myös se, että esikoiset ovat arvokonservatiiveja sikäli, ettei käsitys raamatun totuudesta ja pyhien toimitusten sanamuodot voi olla jatkuvassa käymistilassa.
Kysymys on luonnollisesti myös siitä, että onko Tunnustuskirjojen mukainen oppi riittävä, jos sitä voidaan tulkita hyvin laaja-alaisesti?
Tämä oli siis yksityistä pohdintaa asian syrjältä eikä mitenkään sidoksissa liikkeen viralliseen kantaan.
Yllättävää ei ole, että piispa on kuullut asiasta vasta näin myöhään. EL-liike elää aika irrallaan muusta ev. lut. seurakuntaelämästä. Mutta kyllä SUOMI 24 -maailmassa tästä irtiotosta on kinattu jo pidempään, mutta on ymmärrettävää, ettei niitä ehdi lukea. Tuskin koko liike yhtenäisenä eroaa kirkosta. EL-liikkeen Jakaantuminen on yhtä mahdollista. Niinkuin esim. SLEY:n kohdalla tapahtui 1920-luvulla.
Irtiotolle on syynsä.
Niihin pitäisi pureutua, eikä vain ”huolestua” seurauksista.
Tarkennus edelliseen viestiini: Tarkoitin sitä jakoa 1920-luvulla SLEY:n piirissä, kun piani joukko jätti Suomen ev. lut. kirkon jäsenyyden. Edelleen toimivat Vapaa ev. lut. seurakuntaliitto ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ovat hyvin pieniä. Sley:n kielellinen jako 1920-luvulla oli eria asiansa eikä seillä ole tämän kirkkokysymyksen kanssa niinkään tekemistä. Siksi tämä tarkennus.
Mielenkiintoisia kommentteja.
Tulisi varmaan ihan hyödytöntä polemiikkia ja kalabaliikkia, jos rientäisin utelemaan Hosikelta, mitä ne syyt sitten lienevät. Liikkeen raamatulliset kristityt eivät tällaisia syitä ole löytäneet. Sen suuntainen oli liikkeessä pitkään saarnaajana toimineen teologinkin mielipide.
Olen kuullut, että eräässä Pohjois-Karjalan seurakunnassa kyyti olisi ollut kylmää. Se ei ole ollut koko maan tilanne, ja toisaalta sielläkin olisi viranhaltijan valintaan voitu vaalissa vaikuttaa, ellei kristittyjä olisi hätistelty kauemmas ”kuolleen kirkon” uurnilta.
Olisi kai pitänyt kristillisen rakkauden pohjalta ymmärtää, että kaikille kristityille muuttuneeseen virkakäsitykseen pakottaminen sovi.
Eräiden päijäthämäläisten seurakuntien talouspäälliköiden housun puntit tutisevat… Ei vähiten Padasjoen seurakunnan.
Asiaa voisi lähestyä esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin katekismusten kautta, koska näissä sakramenttien lukumäärä on kolme siten, että rippi luetaan sakramentteihin mukaan. Se, että kirkkomme ei tätä halua kunnioittaa, vaikka syntien anteeksiannolla on Uuden Testamentin todistus, johtunee kirkkomme valikoivasta mielestä ja Lutherin ripin katumuksen sisällöstä, mikä on oikean uskon synnyttämä synnintunto. Piispan huolestumiseen ei näin ole syytä, koska Luther hyväksyi maallikon toimittaman ripin ja aineettoman hengellisen substanssin välittäminen tulee maallikollekin mahdolliseksi. Tällä tavalla uskova maallikko voi aivan hyvin kastaa lapsen, koska asiassa on kyse samanlaisesta hengellisen substanssin käyttämisestä. Sakramenttien vaikuttavuudessahan on kyse sen vastaanottajan oikeasta mielenlaadusta. Reformaation juhlavuoden lähestyessä olisi kirkon syytä katsoa, miten Lutherin rippikäsitys saataisiin aikaamme vastaavaksi ja kunnioittamaan Ihmisarvon mukaisesti syyllisyyden ja katumuksen ymmärtämistä.
Voi, kunpa sinäkin Pekka ymmärtäisit kenen laariin tuo puheesi sataa!
Kyse ei ole maallikkojen oikeudesta toimittaa sakramentteja, kyse ei ole kirkkojemme käytöstä. Kyse on nykyisen johdon eli Ruotsin Lapin vanhinten halusta muodostaa oma ”kirkko”, erossa syntiin hukkuvasta kansankirkosta. Kotimaan mukaan liikettä edustava Seppo Karhu valitti, että esikoisten on vaikea saada kaikkia kirkon palveluja, kirkkomme on esikoisten johdolle oikeita kristittyjä palveleva laitos. Asiasta on niin ollen valitettu joitakin kertoja palvelutalon johdolle, arkkipiispalle, mutta asiaintila ei ole muuttunut. Tärkein pointti: Esikoiset ovat kirkko, ainoa elävä Kristuksen seurakunta maan päällä, eivät osa yhteistä, kristillistä seurakuntaa. Aikomus (= Ruotsin saarnaajien tahto) on jättää huonosti palveleva kirkko ja ruveta tosissaan elämään oikeaa kristillistä elämää. Ruotsista käsin varoitetaan jatkuvasti yhteydestä kirkolliseen toimintaan.
Yksi syy on mm. tässä Nurmijärven seurakunnan päätöksessä puolentoista vuoden takaa. Esikoislestadiolaiset eivät saaneet pitää kahta omaa messua kirkossa vuodessa anomuksesta huolimatta, koska toiminta olisi ollut ”säännöllistä”. Jos he olisivat anoneet yksittäisiä oikeuksia kahdesti vuodessa, se olisi ehkä käynyt, koska messut olisivat olleet ”yksittäisiä”. Heti tämän uutisen jälkeen esikoislestadiolaisilta tuli viestejä, että kohta repeää. Omiin messuihin on ilmeinen tarve, ja he halusivat sitä seurakunnan sisällä.
http://www.nurmijarvenuutiset.fi/artikkeli/228384-esikoislestadiolaisille-ei-lupaa-saannollisiin-messuihin-kirkoissa
http://www.nurmijarvenuutiset.fi/artikkeli/228384-esikoislestadiolaisille-ei-lupaa-saannollisiin-messuihin-kirkoissa
Asia on näin ja se ei ole
Lisään vielä, että esikoisissa on niitä, jotka elävät katse Ruotsiin päin, ja niitä, jotka elävät katse Suomeen päin. Vaarana on, että jaosta tulee näkyvä, jos sakramenttiaikeet toteutuvat.
Ehkä on olemassa yksi vaihtoehto vielä. Malliksi voisi tutkia hetkisen Helluntaikirkon asemaa. Kun kirkko perustettiin, vain osa liittyi siihen, mutta uskostaan eivät luopuneet. Pieniä paikallisia skismoja tietysti syntyi, kun ihmiset asioita hoitavat.
Varmaan esikoisuudessa olisi mahdollista järjestely, jossa on vapaus. Itse kastetut lapset eivät automaattisesti tule kirkonkirjaan, joten se vaihtoehto on realismia, että väestörekisteri on silloin valinta.
Kysymys on muustakin kuin siitä, mihin kirkonkirjaan nimet laitetaan.
Kysymys on sakramenttien oikeasta jakamisesta ja sakramenttiopista.
Ei ole oikein, että opetetaan mitä tahansa.
Olen Jorman kanssa samaa mieltä. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on piispan virka. Pispat määrittelevät, mitä kirkkomme opettaa. Isoissa asioissa kirkiolliskokous tekee päätökset (esimerkiksi naisten vihkiminen pappisvirkaan, tasa-arvoinen avioliittokysymys jne.). Ei mitä tahansa sovi opettaa. Ainakaan yksityisen papin tai maallikon eikä edes herätysliikkeen, jos aikoo kirkossa pysyä.
Mahdammeko me Osmon kanssa olla lainkaan samaa mieltä?
Uskomme ja kirkkomme opetus pohjautuu Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin.
Tietenkin. Mutta sinun ja minun tulkintani Pyhästä Raamatusta ei taida olla ihan samanlainen, ainakaan mitä tulee Jeesuksen opetukseen. Hyväksytkö sinä esimerkiksi avioeron jälkeisen uudelleen avioitumisen edellisen puolison eläessä? Jeesus ei hyväksynyt. En minäkään. Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat hyväksyy muuten aika pieni vähemmistö kristikunnasta. Mm. katoliset ja ortodoksit pitävät niitä harhaoppina.Pidätkö sinä katolisia ja ortodokseja harhaoppisina? Entä ekumenia. Onko se mielestäsi syntiä. Mites tuo ehkäisyvälineiden käyttö? Kristikunnasta huomattava osa pitää sitä syntinä. Pappien meno naimisiin on syntiä aika monen mielestä. Mitä mieltä olet siitä? Onko syntiä? Onko naispappeus mielestäsi syntiä? Siis Raamatun mukaan. En tarkoita nyt Aaronin, vaan Melkisedekin pappeutta. Veren syönti on UT:nkin mukaan kiellettyä. Onko tullut pureskeltua verilettuja?