Miksi onni pitäisi kätkeä ja aarre peittää!?

Tänä päivänä elän ja olen onnellinen! Olen iloinen ja kiitollinen. Haluan sanoa, että se tuntuu hyvältä. Toivon samanlaista päivää toisille, teille blogin lukijoille.

Toivon myös, että ette heti heitä rapaa silmilleni. Tietysti tiedän maailmassa vallitsevan kärsimyksen, pelot, tuhot, katstrofit, sodat, lasten hyväksikäytön, terrorismin, kemialliset aseet, nälänhädän, ympäristötuhot.... Olen vain onnellinen siitä, että tänä kesänlopun sunnuntaina hengitän, koen ilmaa ja aurinkoa, sinistä taivasta, lämpöä, valoa ja ihmisiä. Olen ollut jokseenkin erakoituneena mökissäni kesäkauden. Rakas (avo)mieheni sairastui kesän alussa pitkäkestoiseen tautiin. Pidimme väliä toisistamme hänen toiveestaan. Se koetteli. Sain rauhan kyllä rukouksessa ja mietiskellen. Se rauhoitti häntäkin.

On kuitenkin onni olla yhdessä aika ajoin. On onni rakastaa ja tulla rakastetuksi. On onnea nähdä lähimmäisessä Kristus. On onnea nähdä sama pienten eläinten vilkkaissa silmissä, herukoiden hersyvissä marjatertuissa, punertuvissa omenanraakileissa. Perhosissa ja kukissa. Sateen pisarassa. Koko luomakunta huokaa samassa kylläisyydessä.

Miten tämä pitäisi kätkeä toisilta ja mennä korpeen miettimään yksin onneaan? Eikö onni ole annettu meille jaettavaksi, ilosanoma kerrottavaksi? Vai onko runoilija (Eino Leino) elämänviisas: Jos kertoo onnestaan, se teilataan? Voiko onnea ylipäänsä välittää ja jakaa?

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero
Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.