Vähemmän mielipidekirjoituksia, kiitos!

Niin monta on mieltä kuin miestäkin, sanoo vanha sananlasku. Ja jos otetaan vielä lukuun naiset ja lapsetkin, niin sitten niitä mielipiteitä alkaa olla jo enemmänkin kuin tarpeeksi. Mihin niitten kanssa joudutaan, mihin tuo suunnaton ylitarjonta pitäisi tunkea? Pitääkö kaikilla olla mielipide joka asiaan? Pitääkö kaikkien päästä sopivalla ja sopimattomalla hetkellä toitottamaan oma näkemyksensä julkisuuteen?

Villeimmillään mielipiteenilmaisu oli mielestäni silloin, kun uusi keksintö nimeltä ilmaisjakelulehdistö innostui julkaisemaan sivukaupalla ihmisten kyseisten aviisien toimituksiin lähettämiä tekstiviestejä. Niitä uteliaisuudesta ensi alkuun lukiessa ei aina tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Se aika taisi olla mielipidekirjoittamisen aallonpohjaa. No, olihan se tietysti helppo keino täyttää ilmaiseksi jakoon laitettavien lehdyköitten palstoja ilman toimituksellista vaivannäköä.

Vaan mitä muuta järkeä kuin ajan tappaminen on siinä, että lueskelemme maksuttomista ja tätä nykyä myös maksullisista aviiseista toisten enemmän tai vähemmän heppoisesti perusteltuja mielipiteitä? En minä ainakaan halua maksaa toimittajien mielipiteistä, jotka esimerkiksi erityisesti kirkkoon kohdistuessaan tuntuvat usein ankeilta, alkeellisilta ja etenkin alan ammattilaisten näkökulmasta katsottuna aivan erinomaisen asiantuntemattomilta.

Olen päätynyt viestintäpäällikkö- journalistiikan tohtori Kimmo Mäkilän kanssa samaan päätelmään siitä, että media tarvitsee vähemmän mielipiteitä.

* * * * * * * *

En jaksa enää juurikaan innostua kaiken maailman mielipiteistä, mutta uutisia myönnän kaipaavani. Ja sitä, että saan itse muodostaa oman näkemykseni ilman että minulle yritetään tyrkyttää jotakin valmiiksi pureskeltua näkemystä. Minulla on vielä omat hampaat suussani, joten ei ole tarvetta niellä mitään pureksimatta.

Mäkilä näkee, että mediamyllyt jauhavat uutisten sijaan koko ajan aina vain lisää toimittajien tekemää mielipiteellistä aineistoa, kuten kommentteja ja kolumneja. Kriittinen uutistyö olisi kuitenkin journalismin ydin, sillä mielipiteitä kyllä riittää ilman toimittajiakin.

Sisällöntuotannon määrä on räjähtänyt käsiin ja silmille. Lähestulkoon jokainen kynnelle kykenevä organisaatio suoltaa verkkoon blogeja, videoita ja haastatteluja. Ihmisten aika ei riitä kaiken seuraamiseen, aika on kortilla ja tuosta hupenevasta ajasta kisaa myös ns. kristillinen media. Klikkausjournalismista vapaa alue ei näyttäisi tämä Kotimaa24-sivustommekaan olevan.

Blogeissa kärjekkäällä mielipiteellä on helppo pistää pystyyn kunnon mekkala  sekä saada puoltajat että vastustajat kuohuksissaan kohisemaan sosiaalisessa mediassa. Mielestäni siinä on jotakin halpahintaista. Kunnon keskustelun sijaan ihmiset saadaan napit vastakkain toistensa kanssa ja voittaja on se, joka kovimmin karjuu, sillä viisaammat lopulta tajuavat antaa periksi.

Mäkilän mukaan mielipiteellisten juttujen on vanhastaan ajateltu tarjoavan toimittajalle enemmän liikkumavaraa kuin uutisten. Rajuja heittoja on hänen mukaansa pyritty perustelemaan pakinamaisuudella tai vaikka hyperbolalla (kielikuva, jossa kohdetta kuvataan vääristellyissä mittasuhteissa; voimakkaan liioitteleva ilmaisu, suom. huom.).

Uutisformaatti puolestaan asettaa tarkat ehdot sille, miten näkökannat pitää perustella ja miten kertoa lukijalle mistä tiedot on saatu. Mielipiteellisempi tapa houkuttelee laajentamaan journalismin tuotannon niin sanottua mustaa laatikkoa, jonka sisään lukija ei näe, mutta jonka lopputulokseen pitäisi silti luottaa.

Hyvä uutinen etsii tutkimuksen yhteiskunnallisia vaikutuksia, vertailee tuloksia, kysyy näkemyksiä tiedon kohteilta, haastaa, mutta ei hae sensaatioita. Viestinnäntutkija Ulla Järven mukaan ihmiset kuitenkin lukevat mieluummin pelottavia uutisia kuin hyviä uutisia. Tämä koskee myös koronauutisointia.

Minun näkemykseni mukaan huonoa uutista ei voi julistaa hyväksi uutiseksi. Hyvä uutinen on kuin ilosanoma, evankeliumi, balsamia sielun ja mielen haavoihin. Hyvää uutista soisin kristillisenkin median levittävän mieluummin kuin kaiken maailman selostuksia kirkollisista kärhämistä taikka vaikka kirkon kuolemansairaudesta. Jos uskovaisena olemisesta ja elämisestä ei enää tohdita puhua, niin puhuttakoon sitten vaikka toivovaisuudesta.

* * * * * * * *

Tätä kirjoittaessani mielessäni pyörii yksi tuore hyvä uutinen, joka on kaikkea muuta kuin sensaatiohakuinen tai valepukuinen surusanoma. Sillä ei voi elämöidä, siitä ei voi lyödä rumpua. Siksi se menee helposti valtaosalta ohi. Silti se kaikessa arkisuudessaankin voi koskettaa, syvältäkin, jos vain sallimme niin tapahtua. Tarkoitan tätä:

Viime sunnuntaina 1.11.20 Helsingin tuomiokirkossa vietettiin juhlamessua, jossa piispa Teemu Laajasalo vihki virkaan Helsingin hiippakuntaan yhden papin ja peräti 8 diakonia. Diakonia vei koko potin, sillä tuo pappikin määrättiin Diakonissalaitoksen palvelukseen.

Olen varma siitä, että kirkon tulevaisuus on jatkossa entistäkin enemmän diakonian sävyttämää, edustaahan tämä kristillisen rakkauden palvelu luontevaa ja  käytännöllistä kristillistä elämää: Kyse on henkisen, hengellisen ja / tai aineellisen avun antamisesta niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.

Tämä koronavuosi 2020 on pistänyt kaiken sekaisin ja ylösalaisin, lisännyt rutkasti avun tarvitsijoitten määrää. Onneksi onnettomuudessa on tullut myös rohkeasti esiin uusia ihmisiä, jotka tahtovat auttaa palvelemalla Jumalaa uskossa ja lähimmäisiään rakkaudesssa.  Mielipiteillä ei tässä ole suurtakaan merkitystä, sillä kyse on Jeesuksen tarkoittamasta elämänasenteesta: Joka teistä tahtoo olla suurin, se olkoon toisten palvelija. Tässä ei kysytä suuria sanoja, jotka halkaisevat suun, vaan tarkoitetaan pienemmäksi kasvamista. Sillä vain pienellä ihmisellä voi olla suuri Jumala.

Kuva: Pysäytyskuva Tuomiokirkon messustriimistä 1. marraskuuta 2020