Karjalasta kohahtaa

Sain osallistua Karjalaisen kansan messuun Sipoossa marraskuun alussa. Tapani Nuutisen kirjoittama messu sai Sipoossakin hyvän kosketuspinnan pääosin karjalaisista koostuvan kristikansan keskellä. Teema ei vanhene vaikka aikaa on kulunut karjalaisten evakkoretkistä.

Se, että Karjalaisen kansan messua ylipäätänsä vietetään, on merkittävä asia sillä evakkoja ja meitä evakkojen jälkeläisiä arvioidaan olevan yli miljoona. Karjalainen kansa kävi läpi ankaran kohtalon toisen maailmasodan keskellä ja historian muistaminen on oleellista, kun rakennamme tulevaisuutta.

Äitini koti sijaitsi Suojärvellä, Maimalammin kylässä. Suvun maat jäivät vihollisen haltuun, kun äitini läksi 1939 evakkoretkelle evakkojunalla. Hän oli silloin vasta 10-vuotias. Kaikki tuttu ja turvallinen jäi taakse – pakko oli lähteä. Myös ne perheen pellot, jotka olivat antaneet ravinnon ja taanneet elämän jatkumisen, oli jätettävä. Siinä meni monen perheen omaisuus.

Osa äitini sukulaisista jäi jumiin koteihinsa Maimalampeen, vihollisen vallatessa Suojärven 30.11.1939. Heitä ei haluttu/keritty evakuoida ajoissa. He saivat kuitenkin elää kodeissaan aina maaliskuulle 1940 asti, kunnes heidät siirrettiin sotavangeiksi Interposolkan metsätyökeskukseen Aunuksen lähelle, joka oli aiemmin ollut ortodoksiluostari. Talvisota päättyi 13.03.1940 ja vangit pääsivät vapaaksi vasta toukokuussa. Heille ei kerrottu, että sota oli jo päättynyt. Ilo oli melkoinen, kun kauan kadoksissa olleet sukulaiset ilmestyivät junalla Kaurilaan 24.5.1940.

Karjalaiset olivat uskonnollista väkeä. Eri muistelmissa ja tutkimuksissa kerrotaan paljon heidän hengellisestä elämästään. Isotätini, opettaja Lyyli Homeen tutkielmissa ”Suojärveläisten juhlaa ja arkea. Elämää Raja-Karjalassa 1800-luvulta talvisotaan” kerrotaan sukuni elämästä niin Suojärvellä rauhan aikana, kuin osan sukuni kohtalosta Interposolkassa. Tutkielmissa aiheet vaihtelevat suojärveläisistä häätavoista sairauksien kansanomaisiin parantamistapoihin. Kaikessa korostuu ortodoksisen uskon arkinen harjoittaminen.

Lyyli Homeen tutkielmissa kerrotaan myös opettaja Matti Pajusesta, joka toimi sotavankien pappina Interposolkassa, kun varsinaisia pappeja ei leirillä ollut. Pajunen kirjoittaa muistelmissaan seuraavasti: ”Hartaushetkiin emme voineet kokoontua, mutta kotihartautta pidettiin. Kiirastorstaina 1940 päätettiin kokoontua Peuran asuntoon. Laulettiin hengellisiä lauluja ja pidin kolme puhetta. Jumalan siunaus lepäsi erikoisesti kokoontujain keskellä ja Herran läsnäolo oli aivan ilmeinen. Läsnäolijat polvistuivat ja palava rukous seurasi toistaan. Venäläiset tulivat talon ympärille ja lauloivat vallankumouslaulujaan, vaan emme keskeyttäneet. Tupapäällikkö Joru sai ankaran muistutuksen, emmekä luostarialueella enää voineet kokoontua rauhassa.”

Näitä karjalaisten muistelmia lukiessa näkee selvästi, miten karjalainen kansa tukeutui Jumalaan, niin iloissa kuin suruissa – erityisesti sodan aikana. Joku on osuvasti sanonut, että karjalaisilla itku ja nauru ovat synonyymejä. Isojen traumojenkin keskellä on osattu iloita, vaikka itku on ollut päivittäinen vieras.

Vierailin Interposolkassa Homeen suvun sukumatkalla, kun äitini oli vielä mukana. Hänen serkkunsa Jorma Home oli viiden vanha, kun hän joutui äitinsä mukana vankileirille. Oli koskettavaa kuunnella Jorman muisteluja lapsena leirissä. Ei ihme, että kyynel oli meillä monella herkässä. Sellaista kohtaloa ei kenellekään lapselle olisi suonut.

Opettaja Pajunen kuvaili, että epävarmuuden keskellä kasvoi usko, joita Jumalaan luottaminen heille antoi. Uutta elämää virtasi heihin ja edes sotilaiden välillä uhkaavakin pilkka, ei sitä rauhaa pystynyt rikkomaan.

Olen itse työskennellyt eri maissa pakolaisleireillä ja kohdannut Afrikassa, Lähi-idässä ja Aasiassa tuhansia pakolaisia, jotka ovat myös joutuneet jättämään kotinsa ja pakenemaan sotia. Olen kertonut usein äidistäni, joka lähti evakkoon 10-vuotiaana. Vaikken itse ole evakko, ihmisyys kaikessa traagisuudessaan on ollut yhdistävä tekijä. Kodin jättäminen pakon edessä on ankara kohtalo, tapahtuipa se kenelle tahansa. Oli valtava kansallinen ponnistus, että evakot saivat uuden kodin muualla Suomessa, vaikkei asettuminen aina ollutkaan helppoa.

Työskennellessäni Ruandan kansanmurhan aikaan Tansaniassa pakolaisleirissä, istuimme iltaisin nuotiolla ruandalaispakolaisten kanssa. Joimme teetä, ja he lauloivat, tanssivat ja kertoivat tarinoita elämästään. Kaikilta oli sukulaisia ja ystäviä tapettu raa´asti. Siinä oli paljon samaa kuin lapsuuteni karjalaisuudessa: laulettiin, tanssittiin ja elettiin arkea, vaikka juuri oli koettu valtava selittämätön trauma.

Seurasin netistä joku aika sitten KM Hellä Neuvonen-Seppäsen väitöstilaisuuden evakkojen lapsista. ”Menetetyn Karjalan valot ja varjot. Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa”.

Väitöskirja on sukellus evakkojen lapsien elämään ja selittää monien meidän epämääräisiä kokemuksia, joiden ymmärtäminen on ollut vaikeaa! Se selittää myös monen karjalaisen ammatinvalintaa.

Väitöskirjassa on monia mielenkiintoisia havaintoja, kuten se, että evakkojen lapset oppivat ikävöimään vanhempiensa tavoin, vaikkeivat he itse ole menettäneet kotiaan; Evakkovanhemman tarina on siirtynyt osaksi evakkolapsen tarinaa; Evakon lapsen elämään on saattanut siirtyä evakkovanhemmilta kuulumattomuuden, vierauden, irrallisuuden ja erilaisuuden, ja ehkä jopa huonommuuden tunne.

Evakkojen lapsina, me emme ole olleet tietoisia miten meidän vanhempien evakkous on vaikuttanut tai jäänyt vaikuttamatta elämäämme, mutta kannamme niitä kokemuksia itsessämme vaikkemme ole evakkoja.

Äitini koki muukalaisuutta koko elämänsä, mutta hänen lapsenomainen uskonsa Jumalaan kantoi loppuun asti. Elämän tragedioiden määrä oli massiivinen, mutta niiden keskellä usko oli lohduttava asia ja rukous oli vahva keino selvitä, kun keinot oli vähissä.

Messu Sipoossa hoiti monella tasolla evakkojen lasten sielunmaailmaa ja mikä parempi paikka sille, kuin kirkko.

Kirjoittaja

Olli Pitkänen
Olli Pitkänen

Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.