Vaatimattomasti elänyt nainen olikin salaa monimiljonääri!

Vaatimattomasti elänyt newyorkilainen lakiyrityksen sihteeri keräsi kaikessa hiljaisuudessa yli 9 miljoonan dollarin omaisuuden. Omaisuus paljastui vasta naisen kuoltua 96-vuotiaana. Tämä työnarkomaani oli töissä samassa yrityksessä peräti 67 vuotta.

Lapsettomassa avioliitossa elänyt nainen testamenttasi osan rahoista ystäville ja sukulaisille, mutta antoi suurimman osan hyväntekeväisyyteen.

Omaisuutensa sihteeri keräsi erikoisella tavalla, nimittäin kopioimalla esimiestensä sijoituksia. Hänen tehtävänkuvaansa kuului hoitaa pomojensa elämää mm. huolehtimalla esimiestensä sijoitustoimeksiannoista. Sitten hän osti itselleen samoja osakkeita, toki sihteerinpalkkansa rajoissa.

Erikoista tässä jutussa on miljonääriksitulotavan lisäksi sekin, että sihteeri oli myös salamiljonääri: Hän ei koskaan puhunut omaisuudestaan kenellekään, ei edes omalle aviomiehelleen. Pari asui vaatimattomasti vuokrasäännellyssä asunnossa ja sihteeri kulki päivittäin töihin metrolla. Sama vaatimaton meno jatkui myös miehen kuoltua v. 2002. Sihteeri itse kuoli melko nopeasti eläkkeelle jäätyään.

Ruttopuiston rovastissa tämä uutinen herättää monia kysymyksiä: Miksi nainen keräsi moisen rahaläjän, jos siitä ei ollut hänelle itselleen elinaikanaan mitään iloa tai hyötyä? Naisen menettelyä omaisuuden kartuttajana voi pitää kaukaa viisaana, mutta miksi piti elää tällaista kaksoiselämää? Oliko työnteko naiselle lopultakin elämän todellinen tarkoitus? Miksi hän ei voinut helpottaa omaa ja puolisonsa elämää millään tavalla? Eikö nimettömänä hyväntekijänä toimiminen kiinnostanut naista elinaikanaan? Sellaisestahan olisi voinut saada itselleenkin mielihyvää, kun saa itse seurata, mihin hänen lahjoittamansa varat menevät.

Tarina ei kerro, missä muodossa miljoonat olivat. Ilmeisesti vielä kiinni osakkeissa? Toivottavasti ei kuitenkaan patjan sisällä! Kuinka moni muu kerää rahaa lahjoittaakseen ne vasta postuumisti pois? En pidä ideaa hyvänä. Tietenkin kuolema on laitimmainen aika luopua kaikesta siitä, mitä on ehtinyt täällä maan päällä hamstrata, sillä kuolinpalttoossa ei edelleenkään ole taskuja. Koska kaikki kokoamamme jää tänne, niin olisiko maallisesta mammonasta voinut päästää irti jo huomattavasti aikaisemmin?

Ymmärrän toki, että täällä Suomessa, kateellisten ihmisten luvatussa maassa, moni tahtoisi olla nimenomaan salamiljonääri. Kun lottovoitto osuu kohdalle, niin elämä jatkuu ulospäin sellaisena kuin ennenkin. Jo ihan pelkästään oman mielenrauhan vuoksi. Peräti kolme kuukautta jouduttiin jännittämään, lunastaako kukaan valtaisaa 90 miljoonan euron jättipottia vai palautuuko raha takaisin keski-Eurooppaan. Lopulta lunastettiin, mutta voittajien oli saatava sulatella tätä suurta muutosta hieman pidempään. Olivat kuulemma vielä olleet ihmeissään siitä, millainen haloo lunastamattomuudesta oli noussut. Jotkut asiaankuulumattomat henkilöt olivat jopa yrittäneet huijaamalla saada potin omakseen.

Kyseinen jättipotti jaettiin neljään osaan, joten jokainen sai reilusti yli 20 miljoonaa euroa. Onko tällaisessa flaksissa kyse siunauksesta vai kirouksesta? En osaa sanoa, mutta onneksi en joudu tällaista asiaa omakohtaisesti koskaan pohtimaan. Jotenkin sääliksi kävi sitä suomalaista optiomiljonäärinaista, sihteeri muuten hänkin, joka asunnon, auton ja kesämökin ostettuaan päättikin ruveta yrittäjäksi sillä seurauksella, että menetti koko omaisuutensa. Jälkiviisaana hän vain totesi, että ei ole hyvä asia saada liian paljon kerralla.

Unelma lottovoitosta elää varmasti vahvana työttömyyden ja pätkätöiden piinaamassa Suomessa. Yhä kaukaisemmaksi unelmaksi karkaa vanha opetusihanne, jonka mukaan jokaisen tulisi saada kohtuullinen toimeentulo omalla rehellisellä työllään. Tällä tavalla rakennamme yhteistä isänmaatamme. Auts!

* * * * * * * * *

Minkälaisia ajatuksia teillä, lukijat, herää, kun kuulette tai luette tarinoita Isoista Rahoista?

 

Tässä kokonaisuudessaan se Uuden Suomen uutinen, josta RR tällä kertaa riehaantui:

https://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/248258-sihteeri-sylvia-bloom-paljastui-miljonaariksi-kuoltuaan-96-vuotiaana-matki-pomonsa

 

8 kommenttia

  • Säästäväisyys on hyve, kitsaus on lähinnä sairas suhde todellisuuteen. Silloin potti ei saa pienentyä vaan kasvaa omien mukavuuksienkin kustannuksella. Haluatko miljonääriksi -ohjelma on opetusohjelma tässä mielessä. Kun tulee vaikea kysymys, realisti ottaa rahat ja pakenee. Pelihimoon joutunut vastaa, vaikkei tiedä ja häviää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Olisikohan pitkä työura samassa firmassa asiana hiljaiseen ja vaatimattomaan käytökseen. On hän toki sisäisesti voinut kokea mielihyvää asiasta muttei ole sitäkään suuremmalla pilkkeellä miehelleenkään kertonut saati osottanut. Tälläistä pitkäjänteisyyttä harvemmin löytyy tämänajan ihmisissä. Olisiko uskomisen asia yksi ja lapset toinen asia minkä suhteen kärsivällisyyttä vielä löytyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Tämä tarina inspiroi ainakin meikäläistä kovasti. Jos ajatellaan, että nainen olisi ollut kalvinisti, niin hän todella olisi voinut kokea sisäistä mielihyvää siitä, että predestinaatio-opin mukaan hän on pelastuva, sillä Jumala on osoittanut sen siunaamalla häntä maallisella menestyksellä. Tosin tässä on se heikkous, että kertyneet varat olisi pitänyt investoida uudelleen ”tuotantoon” eikä suinkaan jemmata niitä.

      Toinen – vai kuinka mones tämä veikkaukseni nyt jo onkaan? – mahdollisuus on se, että hän saattoi hävetä tapaansa rikastua kopioimalla. Ehkä hän ajatteli olevansa keinottelija?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Minulle tulee tästä kertomuksesta Roomalaiskirje mieleen. Olin kerran Guatemala Cityssä herätyskonferenssissa. Kaikki ei mennyt minun kohdalla oikein hyvin, ja koin väärinymmärrystä konferenssi-isäntien taholta. Lopulta sain kuumettakin. Valitin sitten hotellihuoneessani pettymystäni ja heikkouden tilaani Jumalalle. Silloin Hän avasi minulle sanansa: ”Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme. Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin”, Room 8:17-18. Tämä muutti näkökulmani asioihin ja myös seuraavana päivänä olit taas tolpillani.

    Minä uskon, että meillä Suomessa on paljon kristittyjä jotka aika hyvin osaavat samaistua erilaisiin kärsimyksiin ja heikkouteen, mutta joiden on vaikea nähdä itseään perillisenä, eräänlaisena Jumalan valtakunnan ”salamiljönäärinä”. Minusta kaikki teemme hyvin, kun silloin tällöin ”laskeskelemme”, mitä kaikkea Jumala meille Poikansa kanssa lahjoittaa.

    Jo vanhan liiton pyhät tulivat meidän laillamme siunatuksi:”Ja Mooses ja Aaron, Naahab ja Abihu ynnä seitsemänkymmentä Israelin vanhinta nousivat vuorelle. Jaa he näkivät Israelin Jumalan, ja Hänen jalkansa alla oli alusta, niinkuin safiirikivistä, kirkas kuin itse taivas. Eikä kukaan kajonnut kädellänsä Israelin valittuihin, ja he katselivat Jumalaa, söivät ja joivat”, 2 Ms 24:9-11.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Ymmärrän kyseisen naisen lukeneen miestänsä hyvin. Heillä oli ilmeisesti pitkä, tyydyttävä liitto. Hän ei halunnut epäolennaisella häiritä tyydyttävää yhdessäoloa. Kyllä kirjallisuudesta löytyy esimerkkiä vähempäänkin tyytymisestä. En kyllä nyt osaa esimerkkiä asiasta laittaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Nainen eli kristillisesti. Oikea käsi ei tiennyt, mitä vasen teki. Säästi toisia varten.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Näin olisi mukava ajatella, mutta eikö idea ole se, että raha laitetaan kiertämään? Eihän hyvääkään saa pantata. Nainen siis piti roopeankkamaisesti rahansa säiliössä ainakin 67 vuoden ajan.

      Mieleen muistuu vanha itämainen tarina, jossa saituri kaivoi raha-aarteensa maahan ja kävi joka ilta sitä pimeän turvin katsomassa. No, varas alkoi seurata moista puuhaa ja sitten varasti sen omaisuuden. Saituri alkoi huutaa ja itkeä ääneensä, kun kätkö sitten yhtenä yönä olikin tyhjä. Ohikulkija kysyi, mistä moinen parku. Saituri kertoi rehellisesti ja sai ohikulkijalta hyvän neuvon:”Laita kivi sinne kuoppaan ja pidä sitä aarteenasi. Sinulla on tuosta kivestä aivan yhtä paljon hyötyä kuin menettämästäsi omaisuudesta!”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121