Uuspietismin rahoitus Suomessa?

Jotta kaikki eivät puhuisi yhdestä ja samasta asiasta, otan esille toisen. Kysymyksen, josta ei keskustella, vaan josta määrätietoisesti on vaijettu. Artikkeli viime vuoden viimeisessä Teologisessa Aikakauskirjassa on saanut minut pohtimnaan asiaa.

Kysymys sinänsä on, miten lähellä olevaa historiaa ja kirkkohistoriaa voi tutkia? 16 vuotta sitten kuolleesta Martti Simojoesta on jo tehty perustavaa ja perinpohjaista tutkimusta. Olen ehdotellut kirkkohistorioitsijoille yliopistoissa, että he ottaisivat luuppinsa alle sen mitä tapahtui kirkossa 60-luvun loppu ja 70-luvun alkupuolella. Kirkkoon kohdistui suurta painetta ja samalla kirkko oli itse äärimmäisen jakautunut. Oli nuoria, intomielisiä uudistajia ja oli kirkon tuomiokapitulilaitos, joka tietoisesti yritti estää toisinajattelevien pääsyn kirkkoon, jota estäjät pitivät konservaiivisuuden linnakkeena. Tunnettua on, että nuorelta radikaalilta Simo Knuuttilalta Helsingin tuomiokapituli eväsi pappisvihkimyksen.

Itse tulin näihin taisteluihin tavallaan jälkijunassa, mutta kuitenkin heti höyry päällä ja vieläpä tuona legendaarisena vuotena 1968. Niinkuin olin kieltäytynyt aseista uskonnollisista ja yhteiskunnaisista syistä, olin opiskelun ja perheen ohella mukana YKY:ssä ja Akateemisessa sosialistiseurassa.

Vaikka olin pari vuotta töissäkin SKY:ssä ja vaikka olin vasemmistolainen, niinkuin silmäterää yritin varjella kristillisen ylioppilasliikkeen sitoutumattomuutta. Sitä, että jokainen sai ajatella politiikasta mitä ajatteli. Emme olleet poliittinen vaan kristillinen liike ja mukaan mahtuivat kaikki – MYÖS vasemmistolaiset.

Että Olavi Kares, Erkki Kansanaho, Osmo Tiilil ja muutama muu niin kiivaasti hyökkäsi kimppuun ja halusi ignoroida SKY:n - sen ajattelin johtuvan siitä, että he puolestaan olivat konservatiivejä ja oikeistolaisia. Toisin sanoen tavallaan hyväksyin ajatuksen, että ”viha ja vaino” johtui meistä itsestämme, siitä, että vastustimme konservatiivejä.

Olikohan se sittenkään niin? Osaksi kyllä, tietenkin, mutta mitä muita selityksiä oli SKY:n jakaantumiseen ja Ylioppilaslähetyksen ja KRS:n opiskelijatyön vahvaan nousuun? 60-luvun puoliväliin asti jokaisella korkeakoulupaikkakunnalla oli SKY:n ylioppilaspappi ja osalla lisäksi teinipastori, joka kiersi kouluja ja järjeti kristillisiä teinipäiviä. Toiminta oli vilkasta ja kirkon rahoittamalla SKY:llä oli lisäksi vahvat yhteydet yliopistoihin, ylioppilaskuntiin ja Teiniliittoon. Kun kirkko sitten lopetti tämän työn, aika pian tilalla olivatkin Ylioppilaslähetyksen ja KRS:n opiskelijapapit.

Toivon, että Helsingin, Itä-Suomen ja Åbo Akademin kirkkohistorioitsijat selvittävät, mitä tuolloin oikein tapahtui ja myös, millä rahoilla? Hiukan alkua tälle tutkimukselle antaa Markku Ruotsilan artikkeli: ”Uuspietismin unohdettu ulottuvuus”. (TA 5-6/15) Lainaan hiukan:

”Kyseessä ei ollut sisäsyntyinen suomalainen ilmiö tai keksintö vaan ilmentymä maailmanlaajuisesta herätyksestä, jonka eri kansalliset toimijat pyrkivät yhteisvoimin ja olennaisesti samoin keinoin vastaamaan muuttuneen maailmantilanteen ja kirkollis-hengellisen ilmapiirin haasteisiin.”

Kysymys ei ollut vain ajatuksista ja sanoista, vaan aivan olennaisesti rahasta. Yhdysvaltalainen fundamentalistinen, antikommunistinen ja antiekumeeninen taho mm rahoitti ”Uusi tie”-lehden perustamisen. Kun SKY:n kimppuun sanottiin käytävän sen ”poliittisuuden” tähden, oliko kriitikoilla puhtaita jauhoja pussissa? Tästä meidän olisi hyvä saada lisää puolueetonta tutkimusta.

35 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tosi mielenkiintoista on seurata eri kirkollisten tahojen keskinäistä valtataistelua. Ilmeisesti kirkko on liian vahvoilla yhä, eikä sen hajoamista pidetä minään todellisena uhkana. Muiden toiminnan mitätöiminen ja huonoon valoon saattaminen näyttää olevan kirkossa yllättävän yleistä. Tämän havaittuani, en enää ihmettele työntekijöiden heikkoa motivaatiota todelliseen ja saumattomaan yhteistyöhön. Näin kirkko pysyy jatkossakin tehottomana ja huonona myös ilmapiiriltään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      PEKKA,

      viittaatko valtataistelulla edesmenneisiin Karekseen, Kansanahoon ja Tiililään? He ja kumppanit saivat tosiaan taloudellisen pohjan pois toimivalta opiskelija- ja koululaistyöltä.

      Mitä mieltä olet siitä, että ulkoapäin, USA:sta asti rahan voimalla vaikutettii Suomen evlut kirkon sisäisiin asioihin? Pyhittääkö se että tarkoitus oli herätyksen puolesta ja kommunismia ja ekumeniaa vastaan käytetyt keinot? Paljonko tiedät tästä asiasta? Vai onko mielipiteesi valmiina, kunhan vain tiedät, kenestä puhutaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    Onko viittaus amerikkalaiseen rahalliseen ja muuhun* tukeen ‘huonoon valoon saattamista’? Näin nähtävästi koetaan, kun sen kysyminenkin halutaan torjua. Onko asian salaaminen alun perin tuen antajien toivomus? Mistä se kertoisi, tuen saajiltakin kätkeityistä motiiveistako?

    (*Forerunners-yhtyeen vierailut, Billy Grahamin missiot…)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    En ota kantaa muuten kuin, että Billy Grahamin missio oli erittäin hyvin organisoitu ja se kantoi paljon satoa uskoon tulleiden ihmisten muodossa. Se oli koko maan kattava yhteiskristillinen tapahtuama, jossa toteutui Raamatun sana “Kuinka suloista on, että veljekset asuvat yhdessä”. Eri paikkakunnilla oli hyvin järjestetyt ryhmät eri kirkkokuntien seurakunnissa ja yhdessä tehtiin työtä. Stadionille tuli osallistujia linja-autoittain eri puolelta Suomea.

    Olin mukana oman seurakuntani jälkihoitotyöryhmässä ja sain olla kokoamassa jälkihoitoryhmiä. Tämä evankeloimiskampanja oli myös sikäli hyvin järjestetty, että ei ollut unohdettu jälkihoitoa vaan ihmiset pääsivät kasvamaan uskossaan haluamansa seurakunnan järjestämiin ryhmiin. Vedin itsekin yhtä ryhmää, jonka kaikki jäsenet tulivat mukaan seurakunnan toimintaan oltuaan stadionilla. Se oli rikasta aikaa, paljon ihmisiä lähti seuraamaan Jeesusta ja he ovat edelleenkin Jeesuksen opetuslapsia. Muutama on päässyt jo perille taivaan kotiin.

    Nykyisin ei enää järjestetä mitään suurempia missioita, joilla tavoitettaisiin uskomattomia ihmisiä. Evankeliointi ei ole in. Nykyisin kinastellaan asioista, jotka eivät johdata ketään Jeesuksen yhteyteen vaan ainaostaan rikkovat keskinäistä yhteyttä. Se on surullista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Tietoa Missio Helsingistä:

      “Missio Helsingin kokouksiin tuli väkeä tilausbusseilla kaikkialta Suomesta. Kokousarjaa seurasi yli sata toimittajaa. Tilaisuuksia oli järjestämässä jopa 5200 vapaaehtoisen joukko. Pelkkiä kuorolaisia oli 2500. Kuuden illan aikana tilaisuuksiin osallistui n. 180 000 henkilöä. Billy Grahamin (s. 1918) sanoma oli yksinkertainen. Hän esitti kutsun lähteä seuraamaan Jeesusta. Hän kutsui ihmisiä selkeään kääntymykseen jokaisen kokouksen päätteeksi. Kaikkiaan 9430 ihmistä vastasi kutsuun ja meni nurmikentälle.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      SALME,

      Billy Graham vieraili Olympiastadionilla kaksi kertaa, 1954 ja sitten 80-luvulla.Lukusi ovat ilmeisesti tästä jälkimmäisestä, mutta molemmilla kerroilla väkeä oli paljon. Sanotaan, että hän on julistanut evankeliumia yli 200 miljoonalle ihmiselle.

      Pieni, kapea näkökulma tuohon 1954 missioon, näkövinkkelinä pieni maalaisseurkunta Kalanti ja sen pappila. Vielä muistan, alta 10-vuotiaana pikkupoikana kuinka isäni, srk:n kirkkoherra, arvioi missiota. Helsingistä toden totta lähetettiin koko maahan tieto henkilöistä, jotka olivat missiossa jättäneet elämänsä Jeesukselle. Isä kertoi, että ihan kaikki olivat hänelle tuttuja ihmisiä, uskovaisia.

      Tarkoitus oli ja on varmasti hyvä. Samalla tämä on missioiden ja kampanjoiden suuri ongelma: Tavoitetaanko todella uusia ihmisiä vai niitä vanhoja, jotka jo monta kertaa ovat nostaneet kätensä, kävelleet stadionin alttarille ja jättäneet elämänsä Jeesukselle. En sano tätä kyynisesti, minustakin se on surullista. Grahamia en ole livenä kuullut, Kalevi Lehtistä ja Juhani Kalmanlehtoa kyllä – varmasti hyviä ihmisiä molemmat.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Heikki,

      tarkoitin vuonna 1987 tapahtunutta missiota.

      Ne henkilöt, jotka tulivat mukaan omaan jälkihoitoryhmääni eivät olleet aiemmin mukana srkn toiminnassa eivätkä he tienneet miten ihminen Raamatun mukaan pelastuu, eli uskomalla Jeesuksen, Jumalan Pojan ristillä tapahtuneeseen sovitusuhriin.

      Voi olla, että v. 1954 ihmiset olivat enemmän perillä Raamtun sisällöstä ja siten myös pelastuskysymyksestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Blogisti ja kommentoijat varmasti tuntevat aihepiiristä jo tehdyn tutkimuksen.

    Kirkkoon tuli toisen maailmansodan jälkeen aineellista apua lännestä eri kanavia pitkin. Parhaiten tunnettua on Amerikan luterilaisten lahjoittamat kahvilastit, joiden tuotto kasvoi myytäessä moninkertaiseksi. Valuuttasäännöstelyn ja kiinteän kurssin takia kahvi oli paras tuontitavara. Tästä kerrotaan Juha Meriläisen väitöskirjassa Suomi ja Euroopan kirkollinen jälleenrakentaminen 1945–1948. Länsimaista apua tuli myös kirkkojen jälleenrakennukseen ja Seurakuntaopistolle, jonka seinässä edelleen on kyltti ‘Amerikanhalli’. Seurakuntaopiston kilpailija, uuspietistinen Raamattuopisto sai alkuaikoinaan rahoitusta Ruotsista David Hedegårdin keräysorganisaatiolta. Perusteos aiheesta on Malkavaara, Mikko. Suomen luterilainen kirkko ulkomaisen avun vastaanottajana (1945-1952), joka on teoksessa Kansainvälisen vastuun oppivuodet. Kirkon Ulkomaanavun kehityslinjoja. Kirkon Ulkomaanavun 50-vuotishistoriikki. 1997.

    Vanhoillislestadiolaisten saamista CIA-rahoista poliittiseen toimintaan on kirjoitettu jonkin verran. Ne ilmeisesti ajoittuivat vuosille 1960, 1961 ja 1966.

    Vielä suosittelisin Piia Latvalan väitöskirjaa “Valoa itään? – Kansanlähetys ja Neuvostoliitto 1967-1973”. Ja tietenkin Upsalan professorin Ruth Franzénin väitöskirjaa Studentekumenik och väckelse.

    Markku Ruotsila on tuonut esille ruotsalaisen David Hedegårdin osuuden uuspietistien toisen aallon (1960-luku) vahvistumisessa ja sen kansainvälisten suhteiden luomisessa. Siinä yhteydessä on käsitelty amerikkalaisen antikommunistisen ICCC-järjestön antamaa rahallista tukea Suomeen. Millaisista summista on ollut kysymys, on sitten toinen juttu. Melkoisen persaukisia ja vekselivetoisiahan 1960-luvun järjestöt tunnetusti olivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Franzenin kirjaa en ole lukenut, muut kyllä. SRK-vanhoillisuuden saamaan rahoitukseen on viitattu useissa teoksissa (esim. Helinin+Antilan väitöskirjat), jopa SRK:n itse kustantamissa (Palola 2011). Suomessa oli muutama säätiö, jotka jossain määrin rahoittivat antikommunistista toimintaa. Oma kysymyksensä tietysti on, oliko kellään kovin puhtaat jauhot pussissa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      TEEMU ja KARI-MATTI,

      Amerikan kahvit koituivat siunaukseksi ainakin ja nimenomaan SKY:lle, kristilliselle ylippilasliitolle. Se on kuitenkin jo vanhempaa historiaa, kuten myös Seurakuntaopiston a Lapin kirkkojen rakentaminen.

      Mutta entä tämä 60-luvun lopun dollarisade? Miten saatiin pystyyn Uusi Tie, kymmenkunta papin virkaa jne. Ja jos tullaankin nykypäivään: Mistä virtaa raha Lähetyshiippakunnan isolle henkilökunnalle? Saarnoissa ja avustuspyynnöissä puhutaan tietenkin Pyhästä Hengestä, mutta entä ne isot taloudelliset perusteet? Saadaanko tieto vasta sadan vuoden päästä, vai voisiko Ylioppilaslähetyksen alkutaipaleesta puoli vuosisataa sitten saada tietoa jo nyt? Dopingista kertovat uskoon tulleet urheilijat. Kuka kertoo kristillisistä järjestöistä?

      Kari-Matti: “Oliko kellään kovin puhtaat jauhot pussissa?”

      Niinpä niin. Kaikkihan me ollaan raadollisiaja syntisiä. Onko siis kaikki suhteellista? Onko millään mitään väliä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Luther-säätiöllä ainakin on läheiset suhteet amerikkalaiseen The Lutheran Heritage Foundation -järjestöön ja sitä kautta Missouri-synodiin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Luther-säätiön saamasta taloudellisesta tuesta on kirjoittanut Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja Juhani Huttunen. Säätiön julkaisutoimintaa eli kirjojen kustantamista on tuettu Lutheran Heritage Foundation -nimisestä säätiöstä. Varsinaista taloudellista tukea seurakuntatoimintaansa Säätiö ei ole saanut, ja sen oma varainhankinta ja sijoitustoiminta onkin ollut sangen tuottoisaa.

      Ylioppilaslähetyksen alkuvaiheen ja Uusi tie -lehden synnyn rahoituskysymyksiin viitataan viimeksi Markku Ruotsilan artikkelissa Teologisessa Aikakauskirjassa. Sen mukaan rahoitusta on tullut, eikä kai se mikään salaisuus ole ollutkaan. Vaikutelma on kuitenkin pikemminkin nolo kuin kovin salainen. Suomalaiset pyysivät taloudellista tukea. Paljonko saivat, se on toinen juttu. Sen mitä itse olen mainittuja järjestöjä joskus tutkinut ja verhojen taaksekin kurkistanut, voin puhua persaukisista uhkarohkeista nuorten yrityksistä. Niillä oli ongelmana seuraavan sähkölaskun maksaminen, palkkojen pienuus ja myöhästely ynnä muut taloudelliset ongelmat; ei miljoonien piilottelu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Juuri tuo nolo suhtautuminen on minusta kiinnostavaa. Aiemmin tässä keskustelussa se ilmeni näin: “Muiden toiminnan mitätöiminen ja huonoon valoon saattaminen näyttää olevan kirkossa yllättävän yleistä.” Miksi asiasta keskusteleminen koetaan näin?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      “Miksi asiasta keskusteleminen koetaan näin?”

      Ehkäpä itsekriittiset aloitukset olisivat tyylikkäämpiä. Niitä vain harvoin nähdään. Vanhan vastapuolen asettaminen kyseenalaiseen valoon viidenkymmenen vuoden päästä on tietenkin keskustelua sekin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Salme Kaikusalo :”Nykyisin ei enää järjestetä mitään suurempia missioita, joilla tavoitettaisiin uskomattomia ihmisiä.”

    Subjektiivinen näkökulma: onneksi ei. Ainakaan oman uskomme Jumala ei halua “silittää kenenkään päätä niin että pääluu paistaa” kuten missio-turbulenssiin joutunut srk:n työntekijä kertoi hänelle tapahtuneen tai että perheiden lapset alkaisivat pelätä Jumalaa, joka tv-saarnojen avulla vaivuttaa isän tai äidin transsiin, jonka seurauksena vajotaan lattialle puhumaan “kielillä”, joita kukaan ei ymmärrä.

    Noiden srk-vuosien tärkein saamani opetus oli mielestäni se, että varo herätysliikkeitä, jotka sanovat manifestoituvansa Pyhään Henkeen ja jonka julistajat julistavat omaa näkökulmaansa Jumalan sanana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Tuula,

      en tiedä ketä tv-saarnaajia tarkoitat. Helsinki Missiossa, jossa Billy Graham oli puhujana ei ilmennyt mitään edellä kertomiasi juttuja. Kalevi Lehtinen tulkkasi Grahamin hyvin yksinkertaiset puheet suomeksi. Ihmeellistä juuri olikin, että niin yksinkertainen Raamatun julistus kosketti ihmisiä niin, että he halusivat lähteä seuraamaan Jeesusta. Se ei tapahtunut ihmisvoimin vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta.

      Olen ollut mukana muissakin missioissa, esim Missio Keski-Uusimaa, mikä oli kolmen luterilaisen seurakunnan järjestämä ja jossa Kalevi Lehtinen oli pääpuhujana. Sekin missio oli hyvin järjestetty ja rikastutti ko. seurakuntien elämää tuoden mukaan uusia ihmisiä toimintaan. Tällaisilla missioilla on sekin aspekti, että ne saavat ihmiset liikkeelle sekä toimimaan että vastaanottamaan tuoden seurakuntiin uutta elämää.

      Onhan näitä muitakin kampanjoita ollut seurakunnissa, esim. Rukouskampanja, jolloin keskityttiin rukoukseen ja jaettiin joka kotiin asiaan liittyvä kirjanen.

      Minä muistelen lämmöllä tällaista yhdessä tekemistä evankeliumin eteenpäin viemiseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Tällaisilla missioilla on sekin aspekti, että ne saavat ihmiset liikkeelle sekä toimimaan että vastaanottamaan tuoden seurakuntiin uutta elämää.” Oma kokemukseni on sukua Heikki Palmun lapsuudenmuistolle: “Isä kertoi, että ihan kaikki olivat hänelle tuttuja ihmisiä, uskovaisia.” Se liike ja elämä, jota missiot synnyttivät kotiseurakuntaani, oli lähinnä missiomatkailua. Aktiiviset kristityt ajoivat tilausbussilla tapahtumasta toiseen saadakseen kokea yhä uudelleen niiden antamat elämykset. Kuinka moni mahtoi ‘antaa elämänsä’ monta kertaa? Miten tämä näkyy missioiden tuloksista kerrottaessa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Miten Jeesus sanoikaan? Hyvä paimen jättää ne 99 ja lähtee etsimään sitä yhtä, joka on kadoksissa. Uskon, että Helsinki Missiossa löytyi aika monta, joka oli yksin lauman ulkopuolella. Jokainen sielu on tärkeä Jeesukselle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Oliko viikon ajan kristittyjä stadionin täyteen koonnut missio paras tapa kohdata muutama joukkoon kenties osunut yksinäinen ja uskosta osaton? Oliko missiolla ehkä joku muukin tarkoitus? Tätä kannattaa pohtia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Martti,

      mikä se muu tarkoitus sinun mielestäsi voisi olla?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Yhdysvalloista tuleva aktiivinen kristillinen toiminta sijoittuu tuskin sattumalta kylmän sodan aikaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Anteeksi Martti Pentti, kun käyn näin sinua kovastikin opponoimaan. Tarkoitus ei ole käydä henkilökohtaisesti vastaan, vaan terävöittää hieman keskustelun fokusta. Jos se nyt edes onnistuu.

      Kylmän sodan aikana tapahtuneella amerikkalaisella kristillisellä vaikutuksella ei ollut vaihtoehtoa aikakautensa valintaan, koska oli se kylmä sota. Jos siihen lukee Billy Grahamin jälkimmäisen Suomen-vierailun, oli meneillään jo liennytyksen ja perestroikan kausi (1987) ja Graham oli vieraillut myös Moskovassa ja osallistunut siellä rauhan seremoniaan toisen maailmansodan muistomerkillä. Grahamhan meni tunnetusti Nixonia ja Reagania pitemmälle esim. suhteissaan Pohjois-Korean diktaattoriin.

      Kaiken amerikkalaisen aktivismin näkeminen pelkästään poliittisena toimintana on helpohkoa ja jotenkin yksisilmäistä sekin. Evankelikaalisen kristillisyyden peruspilareihin on 1730-luvulta alkaen kuulunut ekspansiivisuus ja aktiivisuus. Evankelioiminen oli yksi neljästä evankelikaalisuuden tuntomerkistä ja massakokousten järjestäminen alkoi jo tuolloin. Tunnetuin uudenlaisen herätyskristillisyyden läpimurto oli George Whitefieldin (1714–1770) johtama pienen Cambuslangin skotlantilaiskaupungin suuri evankelioimiskokous vuonna 1742. johon kokoontui 30 000 kuulijaa. Hän oli myös yksi niistä saarnaajista, jotka toimivat Atlantin valtameren molemmin puolin. 1700-luvun lopulla evankelikaalisuus sai innoitusta brittiläisestä imperialismista. William Carey kertoi kapteeni James Cookin matkakertomusten innostaneen häntä maailmanlähetykseen.

      Amerikkalaisen lähetysliikkeen sata vuotta myöhemmät johtajat., kuten John R. Mott, edustivat oman aikansa kansainvälistymistä, joka meidän silmissämme näyttää imperialismilta. Siinähän oli monta yhteistä elementtiä, kuten Yhdysvallat, maailmanvalloitus ja uskonto. Aktiivisuus maailmanlähetykseen ja evankelioimiseen vaihteli 1900-luvun aikana, mutta uskonnollisista lähtökohdistaan se oli aina merkittävämpää kuin amerikkalaisten osallistuminen maailman poliittiseen vaikuttamiseen. Silloinkin kun Yhdysvallat seurasi politiikassaan ns Monroen oppia, olivat evankelikaalit maailman evankelioimisen kannalla. Seikka yhdisti ev johtajia Stottista Grahamiin koko 1900.luvuin ja johti esim. Lausannen liikkeen ja Evankelisen allianssin syntymisiin.

      Mitä tuosta nyt sanoisi selkokielellä? Massakokousten aika lienee ainakin toistaiseksi ohi. Missiot ovat enemmänkin mediatapahtumia. Aikanaan ne olivat pääsääntöisesti uskonnollisia tapahtumia, joiden tarkoitus oli “evankelioida maailma Kristukselle meidän sukupolvemme aikana”, kuten vanha motto kuului. Se oli pitkä jatkumo, jonka varrelle sattui niin kylmiä kuin kuumempiakin sotia. Se, että stadionien penkeille asettui uskoviakin, ei niiden päätarkoitusta muuksi muuta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Mielenkiintoinen kolumni. Olen lukenut Heikki Palmun Harmaan päiväkirjan sekä tömön viimeiwimmän muistelukirjan. Muistan itsekin että tuona aikana oikeistolaista kirkonmiehiä ei kukaqn pitänyt mitenkään kummallusina mutta vasemmistolaiset saivat sekitellä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      JUHANI,

      kiitos kommentistasi. Kun sain olla seitsemän vuotta suomalaisten pappina Baijerissa ja Württembergissä, oli se kyllä tässäkin mielessä tosi opettavainen kokemus. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja halu vaikuttaa yhteiskunnassa ei enää ollutkaan selittelyn ja puolustelun kysymys. Maakirkoissa sitä pidettiin luonnollisena ja vahvasti positiivisena asiana.

      “Oulusa koulusa” kirjani on ollut lehissä paljonkin esillä, mutta toivomaani julkista keskustelua se ei ainakaan vielä ole herättänyt. Jos voit jotakin sanoa, niin mielellään kotimaa24:ssä, tai sitten yksityisesti hkpalmu@gmail.com

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Ei minulla salaista tietoa ole mutta tuohon aikaan aloin seurata asioita. Asuin Seinäjoella ja siellä oli erityisen käsittämätöntä että kirkon piirissä oli vasemmistolaisia. Oikeistolaisuus oli “puolueetonta” eikä sitä tarvinnut selittää. Muistanko oikein että Olavi Kares oli Lapuan liikkeessä mukana? Paljon pappeja siellä ainakin oli. Vaikka Lapuan liike oli fasistinen ja syyllistyi myös väkivallantekoihin, ei kukaan mitenkään hävennyt siellä mukana oloaan edes jälkeenpäin.

    Olin armeijassa Säkylässä (aseellisena) kuten sinäkin ja muistaakseni kaikki aseettomat olivat helluntailaisia. Nuorellee polvelle saattaa olla käsittämätöntä että tuolloin ihmeteltiin sitä että teol yo ei mene aseelliseen palvelukseen.

    Oliko Eenok Reimaa sinunkin aikanasi Säkylän sotilaspastori ja Pekka Pohjolainen EK:n vääpeli? Varmaan kirjassasi kerrot mutta en enää muista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      JUHANI,

      ei vain Seinäjoella vaan näin kai moni kirkon aktiivi vieläkin puolueisiin suhtautuu. “Puolueettomia porvareita” on paljon ja “kristilliset” on porvaripuolue. Kirjoitin kirkkohistorian graduni ja pari kirjaa kristillisestä työväenpuolueesta, joka ennen vuotta 1918 aikoi ottaa nimeensä sanan”sosialistinen”.

      Porin Prikaatista: Olin Säkylässä vain alokaskoulutuskauden, mutta ehdin kyllä Juhani Merimaan kanssa pitää yhden varusmiesrippikoulunkin. Prikaatin sotilaspastorina oli silloin Säkylän kappalainen, ystäväni Olli Majamäki. Vääpelin nimeä en muista. Samaan aikaan aseettomana oli esikuntakomppaniassa adventisti-lääkä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Sivuhuomio. Mahtaneeko nykyisin kaikilla aseettomaan palvelukseen pyrkivillä olla syynä kristillinen vakaumus? On vaikea uskoa, että he kaikki olisivat helluntalaisia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      SALME,

      “aseeton palvelus” oli aikansa ilmiö, tuskin sitä enää monikaan valitsee.Tarkoitti siis varusmiepalvelua armeijassa, mutta ilman asetta. Sen jälkeen tuli siviilipalvelus ja sen valitsi aikanaan monikin luterilainen teologi. Miten on tänä päivänä, sitä en tiedä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Näin varmaan on. Olin aikoinaan töissä varusmiessairaalassa. Silloin asettomana palvelleita oli jonkinverran, syytä aseettomuuteen en tiedä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Heikki, oletctietysti oikeassa että muallakin oli samoin kuin Seinäjoella. Lahdesta oli pitkään SDP:n kansanedustajana rovasti Ensio Partanen. Häntä sanottiin punaiseksi rovastiksi.

    Pekka Pohjolainen oli tavattoman lihava mies. Hänestä hauska anekdootti: Muistanet että komppanian tv oli alakerrassa. Yhtenä iltana sieltä tuli Taksikuski hiljaisuuden jälkeen. Joku kysyi että saadaanko mennä katsomaan johon Pohjolainen: Ei kai se ole sen Heikki Palmun näytelmä?😭 Kuultuaan että Veijo Meren, hön antoi luvan.😂

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ehkäpä vastaus on siinä ettemme näe olevan mitään yhteistä vihollista.ni löydämme sen kaikisa muissa uskovissa. Näin voimme pönkittää omaa asemaamme

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.