Reformaatio, innovaatio ja avioliitto kirkon sakramentaalisessa elämässä

Reformaation perustarkoitus eli "muotoon palauttaminen" (lat. re-formatio) kytkeytyy apostoli Paavalin ajatukseen, että "Mitään toista evankeliumia ei ... ole" (Gal. 1:7) kuin evankeliumi Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Sellaisenaan reformaatio eroaa "innovaatiosta" eli "uutuudesta", jota vastaan kirkossa on kamppailtu, kun on haluttu pitää kiinni apostolisesta evankeliumista ja uskon talletuksesta Raamatun ja kirkon uskon mukaan. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen lopussa vakuutetaan: "Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua."

Luterilaisuudessa "innovaation" torjuminen on merkinnyt reformoitumista sen mukaisesti, ettei opetus ja kirkon elämä irtautuisi Kristus-keskeisestä apostolisesta evankeliumista kuvitteellisen omavanhurskauden alle, "perinnäissääntöjen" hämärtämäksi. Tämä "perinnäissääntöjen" kritiikki ei kuitenkaan merkinnyt esimerkiksi kirkon jumalanpalvelus- ja hartauselämästä luopumista, vaan tarkoitus oli niiden ottaminen sisällöllisesti entistä enemmän tosissaan. Reformaattorien kritiikki tosin edisti osaltaan jo välittömästi ja vuosisatojen kuluessa kirkollisen auktoriteetin heikentymistä ja maallistumista sekä irrottautumista kristillisen perinteen valtavirrasta. Toiselta puolen monet Lutherin ajamat uudistukset toteutuivat tietyssä mielessä esimerkiksi Vatikaanin II konsiilissa ja ekumeenisen liikkeen pyrkimyksissä.

Dietrich Bonhoeffer totesi, että tanskalaisfilosofi Sören Kierkegaard oli jo 1800-luvulla sanonut, että Luther sanoisi monessa kohdin nykyään päinvastoin kuin aikanaan. Bonhoeffer pohdiskelikin, tulevatko aiotut vai ei-aiotut vaikutukset historiallisessa todellisuudessa ensisijaisiksi ja tulkitsi Lutherin pyrkineen reformoimaan omavanhurskasta kristillisyyttä paremmalla maallisuudella, mm. arkisen kutsumuksen arvoa painottamalla, mutta että nyt maallistumisen ja ateististen tai uuspakanallisten diktatuurien puristuksessa 1930-luvun Euroopassa tulisi päinvastoin paremmalla kristillisyydellä edistää parempaa maallisuutta. Hän arvelikin kirkon uudistumisen nousevan "uudesta munkkilaisuudesta", nykysovelluksena esimerkiksi hiljaisuuden viljely, Taize ja St. Egidio eli uudet hengelliset liikkeet, jotka nykyihmistä, usein myös nuoria puhuttelevalla tavalla ammentavat ekumeenisesti yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämäntyyppiset ajatukset innoittivat tietyssä mielessä myös uuden sodanjälkeisen Euroopan rakentamista ja vaikkapa Saksan liittotasavallan perustuslain laatijoita.

Lutherin raamatuntulkinnan avain oli "mikä ajaa Kristusta" eli armon, uskon ja lahjoittavan rakkauden sanomaa. Tämä ei merkinnyt individualismia vaan seurakunnan rakentumista Kristuksen ruumiina. Se mikä ajaa Kristusta kytkee ihmisen elämään Kristuksen ruumiin sakramentaalisessa yhteydessä, niin että hän voisi seurata Kristusta myös elämän arjessa Jumalan asettamassa kutsumuksessa. Kyse ei siis ole modernista ihmisen absoluuttisesta autonomiasta maallisen regimentin alueella vaan relatiivisesta autonomiasta. Tässä mielessä ajan pyhittäminen kuuluu jokaisen kristityn elämään. Luther arvosteleekin kovasanaisesti reformaatioliikkeen pappeja ja saarnaajia henkilökohtaisen liturgisen rukouselämän laiminlyömisestä ja huonosta esimerkistä ihmisille: "Hävetkööt myös vähän, kun sikojen ja koirien tavoin ovat jättäneet evankeliumista jäljelle pelkästään tuollaisen velton, vahhingollisen, häpeällisen ja lihallisen vapauden."

Jos ortodoksit ja katoliset puhuvat avioliitosta "pikku kirkkona", kauaksi tästä eivät jää Lutherin ohjeet Vähässä Katekismuksessa, miten perheenisän tule siunata perheensä aamuin illoin ja aterilla: "Noustessasi aamulla vuoteesta siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä ja lausu: 'Isän ja Pojan ja PYhän Hengen haltuun. Aamen.' Sen jälkeen lue joko polviltasi tai seisaaltasi uskontunnustus ja Isä meidän -rukous. Jos haluat, lausu vielä seuraava pieni rukous ..." Ja illalla sama juttu. Rukous on keskeinen prioriteetti myös huoneentaulussa aviomiehille: "Samoin te, miehet, eläkää taidollisesti kukin vaimonsa kanssa ... ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niin kuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi (1 Piet. 3)..."

Luterilaisuudessa on keskeistä siis Kristus-, armo-, usko- ja Raamattu-keskeisyys. Kristillinen kasvatus on samoin keskeinen prioriteetti julistuksen ja diakonian ohella. Kasteessa tapahtunut yhteiseen pappeuteen eli Kristuksen seuraamiseen uskossa ja rakkaudessa vihkiminen vahvistuu kirkon sakramentaalisessa yhteydessä. Siksi Luther painottaa, että kristityn elämä on "jokapäiväistä kastetta" ja että "alttarin sakramentti" ja kehottaa noudattamaan Herran Kristuksen käskyä nauttia "alttarin sakramenttia" eli käydä säännöllisesti messussa. Pelastus otetaan uskon lahjan kautta vastaan sanan ja sakramenttien välittäessä armon ja pelastuksen eli Kristuksen. Siksi myös avioliitossa korostuu tämän mukaisesti yksilön ja yhteisön samanaikaisuus eli uskon liittyminen kirkon yhteiseen uskoon ja sakramentaaliseen elämään. Avioliitto kahden tullessa yhdeksi (1 Moos. 2:24) ollakseen avoimia uudelle elämälle on kristillisessä kontekstissa mitä keskeisin merkki uskosta, toivosta ja rakkaudesta eli Kristus-sanomasta ihmiskunnan toivona tässä elämässä ja tulevassa. Kirkollisessa vihkimisessä vihittävien tahto liittyy Jumalan tahtoon eli heitä vahvistetaan Kristuksen seuraamisessa. Se on yhteisen pappeuden sakramentaalista vahvistamista Jumalan lahjoittavan rakkauden sanomalla yksilöiden, yhteisön ja maailman elämän parhaaksi. Siksi avioliittoa ja perhettä on kutsuttu yhteiskunnan perusyksiköksi. Se ei ole sitä vain biologisena, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena instituutiona vaan myös hengellisenä instituutiona osana luomisen ja lunastuksen yhteenkuuluvaisuutta, kristtyjen yhteyden merkkinä ja välineenä.

2 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos tästä. Hyvä Kirjoitus. (Varsinkin viimeinen kappale Kirkollisessa vihkimisestä…jne. on Jumalan sakramenteissa lahjoittaman armon merkityksestä “maailman elämälle parhaaksi” hyvä oivallus.)

    Kuinka vaikeaa onkaan rituaalinomainen uskonnollinen toiminta ja rukous, (joka on Kristityn yksilön ja seurakunnan yhteinen piirre) verrattuna vapaaseen, Jumalan Rakkaudesta nousevaan rukoukseen ja toimintaan. Ihmiselle vapaus on äärimmäinen haaste, jollei tuo vapaus ole lahjaksi saatua. Armon olemus on kaiken järkeilyn ja pohdinnan yläpuolella ja sen vaikutusta on vaikea edes jäsentää selvästi, niin suuri, leveä ja syvä se on. (Sakramenteissa tuo Armo on yritetty saada konkreettiseksi toiminnaksi ihmisten elämässä.)

    Toisten huomioon ottaminen on meille vaikeaa, mutta Jumalan Armosta me saamme oppia sitä joka päivä. Armo kasvattaa meitä oppimaan myös mitä rukous on. Sakramentit ovat valaa Jumalan puolelta tehtynä, jossa Jumala liittää meidät Kristukseen, uskon ja toivon varaan, koska emme voi sitä täydellisesti ymmärtää.

    “Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle-ei omasta tahdostaan, vaan alistajan-kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut. Room.8:20-30

    Valtavaa Jumalan Armoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Hienoa ja syvällistä tekstiä.

    Mutta onko tällaisella ajattelulla mitään tekemistä Suomessa toimivat ev. lut. kirkon ajattelun, opetuksen tai käytännön kanssa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.