Riitta Sistonen kertoi edellä yhden uskoon tulon. (harmi, ettei siinä ollut kommetoimiseen mahdollisuutta)
Tuo kohta: ”Jumala antaa voiman tulla Jumalan lapseksi” käsitetään usein silti ratkaisukeskeiseksi, vaikka minusta siinä lukee selvästi että Jumala antaa voiman sen ratkaisun tekoonkin. Pappien julistusta ja kehoitusta kuunnellessaan joku avaa sydämensä Pyhä Hengen kutsulle ja saa voiman tulla ja omistaa Jumalan lapseuden. Ei kukaan silti voi itse ratkaista sitä, että ryhtyy tästä päivästä lähtien uskovaiseksi.
Se vain ei kertakaikkiaan onnistu, koska Jumalan voima ei sitä saa aikaan. Yritin sitä lapsena, ja huomasin miten vähän aikaa se uskovaisuus kesti.
Jeesus sanoi Nikodemukselle että jokaisen on synnyttävä uudesti ylhäältä. Käsitä uudestisyntymisen niin että kun koin Jumalan kutsun ja vastasin siihen myöntävästi, niin Jumala antoi minulle voiman tulla Jumalan lapseksi. Sain uskoa syntini anteeksi ja halun elää Jumalan tahdon mukaan. SEllaista halua ei minulla sitä ennen ollut. Joten jotakin ainakin oli muuttunut.
Nyt käsitän uudestisytymisen syvällisemmin, mutta vain vähän. Ajattelen ,että se on yksi salatun Jumalan yksi salattu työ. Voin johtaa jonkun uskoon , mutta en voi aikaansaada uskoa kenessäkään. Sen saa aikaan Pyhä Henkin. Uskova kokee uskossa olon samoin kuin Jeesus vertaisi sitä tuuleen, joka tulee jostakin ja menee jonnekkin, mutta ihminen ei tiedä mistä ja minne.
Hallesby kertoo siitä, että hyvin harvoista tulee rukousen ihmisiä.
Rukoustyöhön täysillä paneutuminen on uskovillekin hyvin vaikeaa. Näitä rukousenihmisiä on siksi hyvin vähän.
Minun polkuni rukostyöhön alkoi varsinaisesti siitä, kun sain elävän yhteyden Jumalaan. Se tapahtui sinä kesäisenä iltana kun sain omistaa ensi kerran syntien anteeksisaamisen lahjan. Näin sain hyvän omantunnon ja uuden suhteen Jumalaan, jota voin lähestyä hyvin rakkaana isähahmona ja uskoni tähden tiedän hänen kuulevan minua ja on jopa kanssani joka päivä. Uskoontuloani vastaava hetki oli se, kun sain kutsumuksen rukoukseen. Sitä edelsi parin vuoden sisäinen kysely siitä, miksi syöpäni kovin poikkeuksellisen tilanteen tähden paljastui juuri oikeaan aikaan. Koin siinä selkeän Jumalan johdatuksen.
Noi kaksi vuotta kyselin rukouksessa sitä miksi sain jatkoajan ja mihin se tulisi käyttää. Sitten yhdessä rukousillassa, kun itse olin loppurukousta pitämässä, niin koin saaneeni selkeän vastauksen. Siitä lähtien olen pyrkinyt oppimaan yhä lisää rukouksesta. Olen huomannut että olen siinä koulussa vasta ala-asteella. Niin paljon on oppimista vielä edessä.
Yksi rukoustyön vaikeus on siinä, että tässä rukouksen maailmassa asiat ovat usein täysin erilaisia, kuin missään muualla.
JUmala kun tietää kaiken. Jopa ajatuksemme ja senkin mitä emme edes istestämme tiedä ja silti meitä käsketään rukoilemaan aina. Siinä on yksi kompastuskivi rukouksen polulla. Luonnostamme ajattelemme että meidän pitää kertoa rukouksessa asioita ja neuvoa miten hän ne asiat pitää hoitaa. Tuntuu kummalliselta että meidän pitää rukouksessa kertoa asioita, jotka hän aivan hyvin tietää jo. Tämänkaltainen pohdiskelu omassa päässä kertoo vain siitä, että ei ole käsittänyt ollenkaan mitä rukous on , eikä sitä miksi se on niin kovin tärkeää.
Lisäksi kovasti haluaisimme tietää miten Jumala rukouksiimme vastaa ja milloin. Sekin kiinnostaa vastaako?
Oikeasti nämä kysymykset ja monet muut ovat täysin turhaa pohdiskelua. Ne jopa estävät meitä paneutumasta rukostyöhön. Rukous on meille liian yksinkertainen asia. Emme oikein käsitä sen merkitystä juuri siksi. Rukouksessa Jumala haluaa jakaa meille taivaallisia aarteita. Hän on siinä toimiva osapuoli. Hän kutsuu meitä rukoukseen ja antaa meille aiheita, joiden puolesta me sitten rukoilemme vieläpä Hänen tahtonsa mukaan. Siinä oma tahto pitääkin monta kertaa laittaa sivuun.
Rukous on vain oman sisimmän avaamista Jeesukselle. Rukouksessa Jumala haluaa vaikutta meihin. Me emme ole se osapuoli joka vaikuttaa Jumalaan. Semmoiset vaikuutamisyritykset saamme unohtaa.
Rukoustyöhön ryhtyminen aikaansaa sen että alkaa tapahtua muutosta oman mielen uudistuksen tasolla, johon meitä kaikkia kutsutaan.En käyttäisi siitä kovin hurskaita nimityksiä, kuten vanhurskauttaminen, tai Jumalallistuminen yms.
On tämä sen verran opettanut painamaan päätä, ettei kovin suuria itsestää voi ajatella.
Ystävät, pääasia on tässä: Saamme kohdata Jeesuksen ja omistaa hänessä kaikkien syntien anteeksiantamuksen. Saamme tehdä Jeesuksen seurassa taivasmatkaa.
Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 101, Sley-Media Oy, 2019.
Mitä usko syvimmältään on? Se on pelastuksen lahjan vastaanottamista. Täällä vaeltaessamme pysyy usko loppuun asti. Se on lepäämistä Kristuksen täytetyn työn varassa. Se on syntien anteeksiantamuksen lahjan omistamista.
Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 27, Sley-Media Oy, 2019.
Siinäpä kysymys. Mitä usko on ! Olen puolenvuosisadan uskon tieni loppupuolella huomannut ettei sitä uskoa taida paljoa kuitenkaan olla. Synnit anteeksi voin uskoa, mutta suuret lupaukset, joita meille on annettu on vaikea uskoa.
Vaikkapa se, että mitä tahansa te minun nimessäni anotte te saatte.
Mitä tarkoittaa ’Jeesuksen nimessä’? Ymmärrän sen niin, että Hänen nimessään – pitäisikö sanoa: nimissään? – anominen ei voi olla itsekästä oman edun pyytämistä. Jeesuksen nimessä rukoillaan Hänen tahtonsa mukaisia asioita Hänen käskystään.
Monet uskolle omistetut määritteet osoittavat, että vanhurskauttava usko on olennaisesti luottamusta. Martin Chemnitz huomauttaa siitä, että uskoa kutsutaan toivottujen asioiden todisteeksi (hypostasis), ts. varmaksi odotukseksi. Kielikuvaa käyttäen sitä kutsutaan ”kilveksi” (Ef. 6:16), ”rintahaarniskaksi” (1. Tess. 5:8), ”taisteluksi” (1. Tim. 6:12), ”ankkuriksi” (Hebr. 6:19), ja ”vaivannäöksi” (1. Tess. 1:3). Sitä kutsutaan ”täydeksi varmuudeksi” (Room. 4:21, Hebr. 6:17), ”vakaumukseksi”, ”uskallukseksi”, ”varmaksi luottamukseksi” ja ”varmuudeksi”, mikä on epäilyn täydellinen vastakohta. Usko pitää ”Kristuksen sanan” (Joh. 8:51; 14:23), ”kätkee” sanan (Luuk. 11:28) ja ”vastaanottaa” sanan (Luuk. 18:13; 1. Tim. 1:4). Usko ei koskaan tuomitse, arvostele tai epäile sanaa (Room. 4:20; Ap. t. 10:20; Matt. 8:26).
Robert D. Preus (1924-1995), Vanhurskauttaminen ja Rooma, s. 71, Concordia ry, 2014. Suomennos Hannu Lehtonen.
”Usko pitää Kristuksen sanan, kätkee sanan ja vastaanottaa sanan.” Niinpä tulisi olla tarkka siitä, ettei vastaanota, kätke ja pidä Kristuksen sanana sellaista, mikä ei Hänen sanaansa ole. Monenlaista ’perinteistä käsitystä’ liitetään usein evankeliumin painolastiksi.
Rukoukseen liittyy monia ”salaisuuksia”. Yksi keskeinen on Jeesuksen nimessä rukoileminen. Siksi on aina hyvä kysymys: mitä se tarkoittaa? Olen opetellut sitä, että, jos en jotain tiedä, niin kysyn sitä Taivaalliselta Isältä rukouksessa.
Luulen, että vastaus kysymykseen ei ole vain yksi näköala siihen , vaan useita. Asioita, jotka on saman aikaisesti voimassa. Eivätkä kuitenkaan ristiriidassa keskenään. Kyseessä on ilmeisesti suuri kokonaisuus, josta saamme pieni pala kerrallaan oppia lisää, Sitä mukaa, kuin kykenemme sulatttamaan sitä ja opimme lisää rukouksen salaisuudesta.
Toinen suuri salaisuus on rukouksen Hengen työ ja vaikutus rukoustyössä. Jeesus kun on varsinaisesti se joka meitä kutsuu rukoukseen ja rakkautensa tähden haluaa aina olla kanssamme ja yhteydessä meihin. Niin että koko elämä voi olla rukousta. Nämä on niin suuria asioita, ettei niitä voi kuitata sillä, että ne tietää. Rukouksen maailma on kuin jokin Mikä mikä maa, jossa asiat on ylösalaisin. Mitä enemmän pääsee sisälle näiden taivaallisten aarteiden käsittämisessä, niin sitä huommaksi rukoilijaksi itsensä kokee.
Tähän oman huonouden kokemukseen moini rehellinen rukoilija romahtaa ja lopettaa. Meitä on moneen kertaan varoitettu sanassa siitä ettemme saa väsyä rukoukseen. Väsymiseen on monia syitä ja yksi niistä on juuri tuo heikkouden kokemus. Pitää ymmärtää, että oma heikkous kuuluu rukoukseen olennaisena osana. Juuri se ja oma sisäinen vastustus rukousta kohtaan on mudustunut minulle kannustimeksi rukoustyöhön. Tajutessani kuin vastahakoinen välillä siihen olen , niin siitä tiedostan miten vanha lihani aina on vastustamassa. Sen lisäksi koko maailma ja itse vihollinen. Vaikeita on havaita omasta sismmästä nouseva vastustus. Siksi pidän sitä pahimpana uhkana. Minun on vain pakotettava itseni rukoukseen väillä.
Kristus Vapahtaja
ei voi olla ilman syntistä.
Heikoimpiin, kurjimpiin ja avuttomimpiin
hän tuntee itsensä eniten kiintyneeksi.
Kuten rakastava äiti vaikeimmin kärsivään lapseensa.
Johann Arndt
Jeesus, sinun jumalallinen rakkautesi on minulle paljon ihmeellisempää kuin naisen rakkaus!
Rukous on juuri avuttomia varten. Vihollinen kiusaa meitä aina sillä, että luulemme kaiken olevan meidän varassa.
Itsessään avuoton saa turvautua yksin Jumalan apuun Jeesukseen kaikessa.
Rukous on kahden toisiaan syvästi rakastavan persoonan yhdessäoloa.
PARANNUSARMOA UUTTA!
Väinö Malmivaaran virren sanoja voimme toistaa: ”Me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta. Me varromme kevättä tuoretta, me pelkäämme suruttomuutta.” (VK 504:2)
Mutta parannuksesta ei saa tehdä jotain monimutkaista tai ylivoimaista. Yksinkertaisesti parannuksessa on vain kaksi kohtaa: Katumus ja usko. Taivaan Isän edessä yksin tai yhdessä tunnustamme syntimme ja pyydämme niitä anteeksi. Näin teemme muuten jokaisen jumalanpalveluksen alussa.
Saamme kuulla synninpäästön sanan. Nytkin se päästö julistetaan. Jeesuksen ristintyön ja sovintoveren tähden kaikki syntisi ovat anteeksiannetut. Kaikki synnit Jumalan lasten vapauteen, iloon ja rauhaan saakka.
Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 17-18, Sley-Media Oy, 2019.