Koska tänä vuonna en ollut luokanvalvoja, osakseni lankesi järjestää lain vaatimaa kevätkirkkoa korvaavaa toimintaa uskonnottomille, muslimeille ja muille, joiden vanhemmat eivät halua lastensa osallistuvan ev.lut. kirkon järjestämään, sen opetuksen mukaiseen tilaisuuteen.

Pyysin ohjeita ET-opetuksen (siis elämänkatsomustiedon) tuesta ja Laura Mäntysalo antoi hyvin ystävällisesti vinkkejä puuhasteluksi kirkkoa korvaavassa tilaisuudessa. Islamin opetuksen järjestäjiin oltiin myös yhteydessä, jotta heille annettaisiin mahdollisuus osallistua järjestelyihin.

Kun muut lähtivät lintujen laulaessa ja auringon paistaessa kävellen läheiseen kirkkoon, meidän kolmen ev.lut kirkon jäsenen ohjattavana ollut ryhmä kokoontui yhteen luokkaan. 45 minuuttia sujui rattoisasti keskustellen perheiden perinteistä ja tulevan ramadanin vietosta. Ei mitään juhlavaa, ei mitään erikoista, yksi tavallinen oppitunti. Islamilaisen yhteisön edustajaa ei näkynyt, kukaan uskonnottomien perheiden edustaja ei  osoittanut kiinnostusta tilaisuutta kohtaan.

Kristillisella kirkolla on pitkä perinne yhteistyöstä koululaitoksen kanssa. Historiasta voi tietenkin poimia sairaita yksittäisiä tilanteita, missä kristillisen uskon ihanteita ei ole kunnioitettu, mutta kevätkirkon pohjimmainen ajatus on aina ollut lapsen ja nuoren ainutkertaisen elämän kunnioitus, tämän uskomme kohteen ja ylläpitäjän rakkaus ihmisen elämää kohtaan sen kaikissa vaiheissa ja vuodenkierron tapaan usko ja luottamus elämän uudistuvaan, vahvistuvaan ja sykliseen kiertoon. Tämän yhteisöllisen kokemuksen juhlana kouluvuoden päätteeksi vietetään kevätkirkkoa. Kristillisen jumalanpalveluksen siunauksen ja rakkauden sanoman kohdistuminen ei myöskään rajoitu vain kirkkoon osallistujiin. Halusivatpa tai ei, kaikki oppilaat ja heidän vanhempansa ovat näiden lämpimien ja elämää tukevien ajatusten ja rukousten kohteena.

Kirkkoon kuulumattomien korvaavan tilaisuuden hoito, yli 30-vuotisen opettajanurani ensimmäinen, oli hämmentävä. Lain kirjain ja ET-opetuksen tuen vinkit toteutuivat mutta mielestäni valvomani lapset ansaitsevat enemmän. Ei voi välttyä ajatukselta, että uskonnottomat ja islamyhteisön jäsenet eivät halua kirkollisveroissa säästämillään rahoilla osallistua lapsen elämänkierron juhlahetkiin samalla tavalla kuin kristillinen kirkko. Päällimmäiseksi jää ajattelun, toiminnan ja tunteen yhdistämisen onttous. Mieleen nousee myös välinpitämättömyys lasten ja nuorten kehityksen juhlahetkien kunnioittamisesta. Oma henkilökohtainen vakaumukseni kristillisen, oppilaille räätälöidyn kevätkirkon hyödyllisyydestä ja arvokkuudesta vahvistui. En myöskään ymmärrä, mitä vaaraa olisi kenellekään osallistua kevätkirkkoon, vaikka se ei olisikaan oman vakaumuksen mukainen. Kirkkoon kuulumattoman kodin tehtävä on tietenkin selittää, miten kristillinen elämänkatsomus eroaa omasta ja näin antaa ainesosia oman maailmankatsomuksen muodostamiselle. Miten tällainen opetus on mahdollista ilman tietoa ja kokemuksia vastakkaisista näkemyksistä?

Heitän vakavan haasteen sekä muslimeille että uskonnottomille: huolehtikaa siitä, että omien yhteisöjenne jäsenet rakentavat  lasta ja nuorta kunnioittavan juhlan kevätkirkon tapaan kouluvuoden päätteeksi omien ihanteittenne mukaisesti, jotka siis ilmeisesti eroavat kirkon vastaavista, koska erillisiä juhlia vaaditaan. Koulu antaa sen järjestämiseksi ajan ja paikan mutta on turha kuvitella, että koulu organisaationa antaisi juhlalle sisällön ja toimittajat. Herää kysymys, onko sitä sisältöä pinnallisen puuhastelun ja yleisten latteuksien lisäksi. Herää myös kysymys, mikä todellakin on paljon julkisuutta saavan pikkiriikkisen järjestön nimeltä Vapaa-ajattelijat rooli. Pystyykö se tarjoamaan käytännön vaihtoehtoa? Rahaahan kyllä löytyy säästyneistä kirkollisveroista, jos kiinnostusta ja todellista välittämistä on. Vai onko vapaa-ajattelijoiden ja muiden aktiivien uskonnottomien rooli vain repiä rikki tarjoamatta mitään tilalle? Kieltää, rajoittaa, pyrkiä lopettamaan, köyhdyttää ja latistaa?