Kavallusyönään Jeesus teki toki muutakin kuin vain asetti ehtoollisen…

valtonen olliJari Jolkkonen

Ruttopuiston rovastin on tunnustettava: Ei Olli Valtonen ole ainoa pappi, joka ehtoollisenvieton yhteydessä on höperehtinyt omiaan. Minä olen myös tehnyt niin. Ja vieläpä aika hiljattainkin.

Ilmeisesti lääkitykseni ei ole viime aikoina ollut ihan kohillaan, kun muuan asia kirkkokansan ehtoolliselle saapumisessa on alkanut kiusata rovastia etenkin arkimessun yhteydessä. Armeijassa olisi niin helppo sanoa tottelemaan tottuneille varusmiehille, että Täyttäkää oikein! Tällöin kuoriin saapujat jakautuvat kahdeksi jonoksi siten, että oikea  täyttäminen alkaa  yhtä aikaa alttarikaiteen molemmista päistä ja päättyy keskelle. Tyhjiä välejä ei näin jää ollenkaan. Eläköön täydellinen  välinpitämättömyys!

Tällaisen manööverin pitäisi olla yhtä helppoa kuin heinänteko, mutta vielä mitä! Keskellä Helsinkiä heinäallergiset ihmiset tungeksivat miten sattuu hamuiten vain  ja ainoastaan niitä  alttarikaiteen keskiosan paikkoja. Onnettomia ne, jotka joutuvat tyytymään johonkin muuhun, sivummalla olevaan paikkaan. Ihan ekana ei tule mieleen virsi, jossa muistutetaan, että kaikille  tilaa  riittää, kaikille paikkoja on.  Ainakin Jumalan kämmenellä. Miksi ei siis myös Jumalan alttarin ääressä? Niin, siinä on siis kaikille varattuna yksi paikka, ei kahta…

Ensimmäisinä kertoina tähän epäkohtaan heräämiseni  yhteydessä käytin näyttäviä heinämiehen heinänteko-otteita näyttämällä turhaan seisomaan jääneille ihmisille, että tuolla, tuolla ja tuolla on hyvin tilaa, voitte mennä sinne. Kun muusikko oli pari kertaa parveltaan nähnyt minun  alttarilla ohjailevan  ihmisiä uusiin asemiin, urkuri mainitsi minulle jälkikäteen paheksuvaan äänensävyyn , että hänen perspektiivistään  käsin päin nähtynä näytän aivan  ruuhkaliikennettä viittoilemalla ohjailevalta poliisilta.

Ei minulla ole mitään liikennepoliisiutta vastaan. Kun olin pieni poika, siinä Helsingin Stockmannin kulmilla liikennepoliisilla oli ihan oma korokekin, jolta hän kapellimestarin tavoin johti äänekästä orkesteriaan, missä puuhassa hän tarvitsi myös  valkoisen pampun ja vihellyspillin apua. Päätin kuitenkin jättää aamumessuviittilöinnit vähemmälle ja ruveta luottamaan sanan voimaan.

Tällä tavalla kävi viimeksi: Jälleen oli alttarikaiteen sivustoille jäänyt tyhjiä kohtia, kun kaikki olivat yrittäneet ryysiä alttarikaiteen keskiosaan,  siihen kastemaljan ja alttarikaidemikrofonin väliin. No, kolme ihmistä jäi seisomaan niille sijoilleen , vaikka heillekin olisi riittänyt tilaa. Joten ei muuta kuin rovasti murtamaan suuta, vääntämään  päätä ja loihe lausumahan: ”Sanonko ääneen vai jätänkö sanomatta, että alttaripöytä on yhteinen paikka, jossa kaveria ei jätetä”.  Heti moni polvillaan olija tunsi piston sydämessään ja alkoi edelleen polvistuneena  hivuttautua  lähemmäksi naapuria. Ja niin meillä oli siinä sitten yksi, yhteinen pöytä, jolle saatoin sanoa päätössanat yhteisesti.

Ylimääräiset  ehtoollishöpötykseni ovat liittyneet menettelytapa-asioihin. Pieneen päähäni ei ole koskaan edes pälkähtänyt, että Jeesuksen omia sanoja voisi, saisi tai edes  pitäisi mennä muuttelemaan, muka parantelemaan. Luterilaisuudesta olen  saanut jo varhain  käsityksen, että ehtoollisen asetussanat sellaisinaan lausuttuina kuuluvat  messun muuttumattomiin osiin ja ne ovat olennainen osa alttarin sakramentin oikeasta hoitamisesta. Ei niistä  sovi mennä poistamaan tai niihin lisäämään yhtään mitään. Eihän niissä ole kyse vaihtelevista mielipiteistä vaan Jeesuksen suorasanaisesta käskystä, jota hän odottaa meidän  noudattavan.

Piispa Jolkkonen, jonka tehtäviin ihan oikeastikin kuuluu papillinen kaitsenta, provosoitui kuultuaan, miten Tuomas-pappi Valtonen kehui jo neljännesvuosisadan verran  asettaneensa ehtoollisen paremmin kuin Jeesus itse. Jolkkosen mukaan Valtonen  on muunneltuine riimeineen mennyt jänismetsään ja matkajuomat ja matkaeväät tuovat enempi mieleen  makkaranpaiston ja Trip-mehujen maiston.

On se vaan kumma, kun ilon, kiitollisuuden ja yhteyden ateriasta(kin) jaksetaan aina vain vääntää vaikka mitä! Niin moni tuntuu odottavan, että juuri hänelle pitäisi leipoa  ihka oma ehtoollisleipä. Millä perusteilla kristityt enää voivat toivoa olevansa Kristuksessa yhtä, jos ja kun Kuolemattomuuden Lääkkeen annosteluakaan ei saada sovitetuksi kohilleen?

Saako Ruttopuiston rovasti antaa pienen vinkin?  Sinä yönä, jona Herramme Jeesus Kristus kavallettiin, hän otti pesuvadin, vesikannun  ja pyyhkeen. Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Pietari siinä jotakin nikotteli vastaan, että eikö pitäisi pestä myös tukka ja kädetkin, mutta Jeesus totesi, että eihän tässä nyt yhden jalkapesun takia saunaan tarvitse mennä.  Mutta että likaiset jalat on kyllä teiltä pestävä. Ja jos en minä niitä pese, niin sitten teillä ei ole mitään osaa eikä arpaa minuun.

Ei, en aio ehdottaa, että ehtoollisenviettojamme  jatkossa pidennettäisiin pakollisella jalkojenpesuseremonialla, sillä luterilaisinahan me ajattelemme, että vähänläntinä saamamme kaste on jo ollut tällainen hengellinen jalkojenpesu.  Hmmm, tai ehkä sittenkin enemmän hiustenpesu. Tai osallisuus Jeesuksen pesulatoimesta.

Sen sijaan Valtoselle ja Jolkkoselle tällaisen keskinäisen kertaluonteisen rituaalin kyllä soisin. Peskäähän, pojat, toistenne  jalat, niin siinä tulisi sellainen sopivan nöyrä  keskinäinen tunnelma, kun toimisitte  orjina toisillenne.  Kokemuksesta voin kertoa, että kumpikin noista rooleista vie todella pienelle paikalle.  Ja tuolla pienellä paikalla te kumpikin pääsette  uudella tavalla Jumalan läheisyyteen. Ja mitä lähempänä te olette tuolloin Jumalaa, sitä lähemmäksi te myös toisianne pääsette.

Olli ja Jari: Muistakaa käyttää saippuaa ja hyvänhajuisia jalkavoiteita siinä toisianne palvellessanne. Myös varpaitten välit tulee kuivata huolellisesti, ettei uusia tulehduksia pääse syntymään.

jalkojenpesu

Tästä voi lukea Kotimaa24:n jänismetsäuutisoinnit:

Klikkaa jo!

 

 

 

 

 

  1. Mistähän mahtaa johtua, että ihmiset välttävät alttarin reunaosia. Luulen, että minuakin ottaisi samassa tilanteessa aivoon.

    Muistan, kun kerran olin myymässä lippuja kesäteatterissa. Meitä oli kaksi lipunmyyjää, jotka istuimme näkyvästi vierekkäin. Silti ihmiset seisoivat yhdessä pitkässä jonossa eikä yhtään auttanut, vaikka yritti huitoa, että meitä on kaksi myyjää täällä. Mua pänni oikeesti!

    • Merja: Nuorena pappina ollessani kupletin juoneen kuului, että pappi ohjeisti ihmisiä Jumalan huoneen tavoille. Voi, miten paljon aikaa käytimmekään esim. konfirmaatioharjoituksissa kulkuemuodostelmiin, riveihin ja jonoihin järjestäytymisiin, albojen pituuksiin, oikeisiin tapoihin kantaa virsikirjaa jne.

      Olin tullut suoraan armeijasta, joten kyllähän tällainen jöön pitäminen ja katseella seuraaminen minulta hyvin luonnisti. En tiedä, tehtiinkö niin muissa seurakunnissa myös vai oliko tämä tapa omaksuttu vain itsenäisessä Vanhankirkon seurakunnassa.

      Nyt, kun olen jo alkanut tehdä irtiottoa työkuvioista, ovat nuo vanhat ajat tulleet vahvasti mieleeni. Ja noille moninaisille muistoille pitäisi löytää jonkinlainen muistolehto mieleni sopukoista.

      En tiedä, olenko turhamainen, mutta alttari on hieno aitiopaikka seurata, jos ja kun saapuminen ehtoolliselle tapahtuu kauniisti, rauhallisesti ja hallitusti. Minä ajattelen näemmä tällaisia, koska mitä ilmeisimmin toivoisin näin tapahtuvan ihan aikuisten oikeesti vieläkin. Rauhallinen mieli ja rauhallinen olemus kuuluvat yhteen. On tosin sama, kumpi noista ensin rauhoittuu, mutta toinen seuraa toista.

    • May: No, teillä homma kulkee sitten kuin unelma. Onko asiaa harjoiteltu erikseen, onko ohjeistettu vai onko teillä aina vain totuttu toimimaan niin?

      Jännä juttu, että Ruoholahden kappelissa ei ole tätä samaa ongelmaa, sillä siellä ei ole kiinteää puolikaaren muotoista alttarikaidetta. Eli kyseessä on siirrettävä malli, jonka saa joko aivan suoraksi tai sitten nivelten avulla mutkalle. Ihmiset mieltävät helposti sen, montako polvistujaa siihen mahtuu yhtä aikaa.

      Kun puhuit sivuista, May, niin onko teillä alttarikaide kenties tuota mutkikasta mallia, ei puolipyöreä?

  2. Pääkirkossamme selkeästi puolipyöreä alttarikaide, kahdessa muussa suora. Mutta tapana on aloittaa täyttäminen sivuilta. Ehkä asettumista kotikirkossani edesauttaa se, että oikeassa reunassa on kaide ja vasemmalla saarnastuoli, joista saa tukea, kun nousee kolme, neljä porrasta vanhana ja jo tutisevana. Keskelle nouseville löytyy kyllä aina käsivarsi tai pari, joihin tarttua. Yhteisöllisyyttä riittää.

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121