Uskonnolliset yhteisöt traumatisoivat lapsia
Uskonnollisissa yhteisöissä ja mielenmaailmassa on monia paradokseja ja epäkohtia, joista osa johtaa kaikkein viattomimpien, lasten, traumatisoitumiseen. Yle julkaisi äskettäin viisiosaisen Ystävä sä lapsien -dokumenttisarjan ruotsalaislapsista, jotka elävät suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä. Vaikka ohjelma käsittelee ruotsalaislapsia, niin aivan samat yhteisöt temmeltävät myös kotimaisessa uskontoskenessämme, aivan samoin seurauksin.
Näissä yhteisöissä monet lapset elävät jatkuvassa helvetin, demonien, synnin ja harmageddonin pelossa. Uskonnolliset yhteisöt traumatisoivat lapsia ja vievät heiltä oikeuden päättää omasta uskonnollisuudestaan tai uskonnottomuudestaan. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen artiklan 14 mukaan lapsi saa harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla uskonnoton. Tämä ei toteudu monissakaan autoritaarisissa uskonnollisissa yhteisöissä.
Ylen sarjassa kerrotaan mm. muslimiyhteisössä elävästä Lejasta, joka alkoi pelätä, kun ymmärsi olevansa biseksuaali. Robin taas oli kasvanut Pelastusarmeijan vaikutuksen piirissä. Hänelle opetettiin, että homoseksuaalien piti hävetä. Jehovan todistajana kasvanut Jonnah suljettiin yhteisön ulkopuolelle, kun hän rakastui väärään poikaan. Sarjassa käsitellään myös tilanteita, kun äiti ja isä asettavat Jumalan tai seurakunnan oman lapsen edelle.
Uskonnollisuus ja lapset on arkaluontoinen aihe niin viranomaisille kuin päättäjille. Uskontojen tekemisiä katsellaan perinteisesti läpi sormien, jos se ei ole erityisen räikeää. Todellisuudessa lapset kärsivät monissa uskonnoissa ja heistä tulee traumatisoituneita.
Mikä saisi yhteiskunnan puuttumaan kaikkein viattomimpien ja hauraimpien vahingoittamiseen ja suojelemaan heitä? Vai onko uskonto niin koskematonta aluetta, että sen varjolla voidaan aiheuttaa lapsille ahdistusta ja mielenterveysongelmia ilman että kukaan puuttuu asiaan?
Vaikka uskonnollisuus onkin yleisesti yhteiskunnassa laskusuunnassa, autoritaariset uskonnot tuottavat rikkinäisiä lapsia joka päivä. Niin tänään kuin huomennakin.
- Mitä sinä olet valmis tekemään, jotta lapset voisivat paremmin uskonnollisessa yhteisössäsi, niin ettei heidän tarvitse pelätä ja traumatisoitua epäterveestä uskonnollisesta retoriikasta?
- Mitä tulisi tehdä niille uskonnollisille yhteisöille, joiden toiminta edistää lasten pahoinvointia, ahdistusta ja pelkotiloja?
155 kommenttia
Antero kirjoitti aiemmin vinoutuneesta onnellisuuskäsitteestä. Minulla on nyt semmoinen. En vain tiedä mitä haittaa minulle siitä, että agresiivista syöpää sairastaessani saan elää hyvin voimakasta onnellisuuden kokemusta.
Tämä ei kovin paljoa liity blogin aiheeseen. Paitsi siinä, että lapsikin voi kuolla syöpään ja voi kokea ihan samaa iloa, kun tietää mihin on menossa.
Oikea tapa tulla onnelliseksi on muita auttamalla unohtaa itsensä. Sinun ei kauan tarvitse etsiä tilaisuuksia. Norman Vincent Peale
Onnen etsijöitä olemme kaikki, mutta kymmenestä tapauksesta yhdeksän metsästää oman minänsä tyydytystä. Mitä kauemmin metsästämme, sitä pahemmin pureutuu itsekeskeisyys elämämme keskukseen ja sitä vähemmän tunnemme tyydytystä. Kuitenkin huomaamme monien onnistuvan siinä, missä me turhaan etsimme onnea. Heidän salainen aseensa on selvä: he ovat eliminoineet oman minän onnenpyyteet ja panneet sen sijaan päämääräkseen tehdä muut onnelliseksi.
Sanat matkaoppaana 2, WSOY, 1976.
Kirjoittaja
Antero Syrjänen
Olen 70-luvun lopulla syntynyt nuori mies läntisestä Suomesta. Perheeseen kuuluu vaimo ja muutama pörröinen lemmikki. Synnyin Jehovan todistaja -sukuun ja -perheeseen. Blogeissani tulen käsittelemään, ainakin aluksi, elämää Jehovan todistajien maailmassa ja ympäristössä. Jos haluat kysyä todistajuudesta (tai ottaa muuten yhteyttä) yksityisemmin, sähköpostiosoite on: tantero.syrjanen@gmail.com
Pahuus riistää ja turmelee, hyvyys lahjoittaa ja parantaa. Pahuus hyökkää ja surmaa ja hyvyys synnyttää ja suojelee. Onko tämä nyt niin vaikeaa?
Ilmoita asiaton kommentti