Uskonnollinen vakaumus – jotain ihan muuta?

Teräväsanainen eikä aina niin tasapuolinen Helsingin Sanomien kolumnisti Matti Apunen jatkaa vaalien jälkeistä sanailua Suomen siirtymisestä synkeän konservatiivisuuden aikaan. Tuoreessa kolumnissaan (HeSa 12.5.) EVA:n valtuuskunnan puheenjohtaja hämmästelee sitä, mitä kaikkea käsitteen konservatismi alle on jo ehditty niputtaa.

En nyt puutu Apusen poliittiseen analyysiin sen enempää, sillä näin Kotimaa24:n kannalta mielenkiintoisempaa on tarkastella sitä, mitä hän kirjoittaa uskonnon roolista politiikassa. Apunen kysyy, onko konservatiivisuus ja taantumus liitetty nyt nimenomaan siihen, että Juha Sipilä ja Timo Soini eivät ole mitenkään salailleet uskonnollista vakaumustaan.

Siis Apusen sanoin ”olisiko konservatiivisuusvaroituksissa kysymys uskonkammosta”. Hän viittaa myös ”leimuavaksi ateistiksi” nimittämäänsä filosofi Timo Airaksiseen, joka vaalien jälkeen kauhisteli Sipilän ja Soinin uskonnollista vakaumusta ja tulkitsee Airaksisen tarkoittaneen sitä, että ”uskonnollinen ihmisen on lähtökohtaisesti edistyksen vastainen ja nurkkakuntainen”.

Vaalitulos on hämmentävällä tavalla todellakin nostanut uskonnon myös poliittisen keskustelun jos ei nyt ihan keskiöön niin kuitenkin yhdeksi keskustelunaiheeksi. Aikaisemmin tiukasti yksityisasiaksi koettu uskonto onkin nyt hetkessä myös osa poliittista arvopohjaa.

Hämmentävää tässä on se, että uskonto on saanut tässä keskustelussa yhtäläisyysmerkit nimenomaan konservatiivisuuden, taantumuksen, taikauskon ja umpimielisyyden kanssa. Toki näinkin on, mutta onko se todella koko kuva, se kuva – tai siis mielikuva – jonka myös kirkko haluaa välittää itsestään.

Totta kai mielikuvaan sekoittuu paljon eri aineksia. Eikä vain luterilaisesta kirkosta, vaan myös muista kristillisistä kirkoista paavia ja Venäjän ortodokseja myöten, muista uskonnoista puhumattakaan.

Eikä mielikuvan synnyssä vähäisin ei myöskään se, miten meillä Suomessa uskonto on politiikassa henkilöitynyt viime vuosina Päivi Räsäseen. Hän ei ole vakaumustaan salaillut ja hän on osannut sitä taitavasti hyödyntää.

Tästä päästään olennaiseen kysymykseen: mitä vakaumusta todella tarkoitetaan kun puhutaan uskonnollisesta vakaumuksesta. Onko Räsäsen vakaumus sisällöllisesti sama kuin Soinin ja Sipilän. Ja miten akselille sijoittuu esimerkiksi Mäkisen, Keskitalon, Kantolan tai Sadinmaan vakaumus, Heinimäestä tai Valtosesta puhumattakaan. Joiden kaikkien uskonnollisen vakaumuksen aitoutta en lainkaan epäile.

Tässä onkin nyt moniäänisessä kirkossa brändin rakentajilla tuhannen taalan paikka. Mikä on se kuva ja mielikuva, joka kirkosta halutaan välittää: mihin kohtaan konservatiivisuus-liberaalisuus akselilla uskonnollinen vakaumus asettuu?

Vai asettuuko se mihinkään? Onko siinä juuri se ulottuvuus, että sitä ei voi lokeroida kenenkään yksinoikeudeksi? Että uskonnollinen vakaumus onkin jotain ihan muuta, jotain paljon enemmän, jotain rajat ylittävää todellisuutta?

Jos näin on, siinä sitä vasta onkin selittämisen paikka. Niin että sekä Punavuoren hipsteri että takametsien sahurikin sen ymmärtävät.

5 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Hannu Kuosmanen :”Siis Apusen sanoin ”olisiko konservatiivisuusvaroituksissa kysymys uskonkammosta”. Hän viittaa myös ”leimuavaksi ateistiksi” nimittämäänsä filosofi Timo Airaksiseen, joka vaalien jälkeen kauhisteli Sipilän ja Soinin uskonnollista vakaumusta ja tulkitsee Airaksisen tarkoittaneen sitä, että ”uskonnollinen ihmisen on lähtökohtaisesti edistyksen vastainen ja nurkkakuntainen”.”

    Ihailen ”leimuavan ateistin” näkemystä kulttuurin ja viihteen/viihtymisen lamaannuttavasta vaikutuksesta.

    ”Leimuava ateisti” sanoi TV:ssa joskus 90-luvun laman aikana, että ”laman lapset” tulevat olemaan samalla tavalla kadotettu sukupolvi kuin sodan kokemat lapset. Silloin sanoin TV:lle, että ”kuule kundi, vain minun kuolleen ruumiini yli”. Valitettavasti ”leimuava ateisti” oli oikeammassa kuin itse olin.

    ”Timo Airaksinen, käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistosta, pitää positiivisuutta lähinnä itsepetoksena. Airaksisen mielestä kielen tärkein sana on kieltosana, ja sen sanan ikuiset optimistit ovat unohtaneet. Jos ihminen ei osaa sanoa ei, hän päätyy hahmottomaan ja kaoottiseen maailmaan. Ilman kieltosanaa me kadotamme sekä elämän rajat että, kumma kyllä, myös vapautemme.” [Pellervo 1999]

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hannu Kuosmanen, olen kanssasi (?) sitä mieltä, ettei konservatiivisuus-liberaalisuus -akseli ja uskonnollinen vakaumus ole tosiaan kohtaavia linjoja. Kristillisyys on aina risti ja riski, joka voi kohdata leikkaavasti minkä tahansa poliittisen ja aatteellisen suuntauksen, myös kirkolliset tahot ja suuntaviivat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kaikki poliittiset ismit ovat leimoja, joita on lyöty hyvinkin erilaisiin arvomaailmoihin. Alunperin konservatismilla tarkoitettiin ideologiaa, joka kannatti monarkiaa, vahvaa kirkkoa, vahvaa armeijaa, perheen ja kodin pyhyyttä, mutta ei suinkaan esim. vapaata kilpailua talouselämässä. Vastaavasti liberalismin ajateltiin pitävän tärkeänä demokraattista hallintotapaa, turvattuja kansalaisvapauksia ja vapaata markkinataloutta. Sosialismilla tarkoitettiin työväenluokan ylivaltaa ja tuotantovälineiden omistuksen yhteiskunnallistamista. Nykyoloissa näitä termejä käytetään varsin erilaisissa merkityksissä kuin alunperin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Yrjöltä hyvä huomio. Ismit ovat muuttuneet kovasti alkuperäisistä määriteistä.

    Kirkon ei mielestäni pidä politisoitua kovin paljoa, muuten joudutaan helposti tilanteeseen, mihin Saksassa jouduttiin Hitlerin noustua poliittiseen valtaan, tarkoitan, että kirkkoa viedään aina kuin ”litran mittaa” jos se alistuu vieraaseen ikeeseen. Kirkon Voima on Hengellinen, ei henkinen. Ihmisen poliittiset yhteiskunnalliset ponnistelut ja järjestelmät tähtäävät lähes aina maallisiin hankkeisiin, mutta Kirkon iankaikkisiin. Näiden ei tarvitse olla ristiriidassa, mutta usein ne ovat.

    Uskonnollinen vakaumus, ei välttämättä ole sama kuin hengellinen ja yksilön sisäistä elämää ohjaava vakaumus. Kysymys on taas kerran arvoista, ovatko kristilliset arvot relevantteja poliittisia arvoja vai eivät? Voiko yhteiskuntaa rakentaa ilman ihmisten omaksumia hengellisiä arvoja, vai riittävätkö henkiset arvot määrittelemään kaikille sopivat yhteiskunnalliset raamit?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    ismo malinen :”Voiko yhteiskuntaa rakentaa ilman ihmisten omaksumia hengellisiä arvoja, vai riittävätkö henkiset arvot määrittelemään kaikille sopivat yhteiskunnalliset raamit?”

    Tämä kysymys on esim. oman uskoni ”sokea piste”. Mielestäni kaikki henkiset arvot ovat myös hengellisiä arvoja, mutta kaikkien hengellisten arvojen lähtökohta ei kuitenkaan ole Jumala, vaan ihmisen oma ”henki”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.