Uskon äidinkieli on syvimmältään epätarkkaa, ristiriitaista ja hapuilevaa

Osaanko puhua uskosta ja Jumalasta niin kuin siitä kuuluu puhua? Ohjaako pelko ”harhaoppisuudesta” ihmisiä vaikenemaan todellisista ja syvimmistä tunnoistaan uskon asioissa? Tapahtuuko niin myös minulle?

Mm. näitä kyseltiin äsken arkkipiispan media-aamiaisella, jossa Kari Mäkisen kanssa keskustelivat kirjailijat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Tilaisuutta oli mahdollisuus seurata suorana netissä, vau!

Noihin alun kysymyksiin vastaisin, että kyllä. Suomessa ja muuallakin luterilaisessa maailmassa sanat ja totuuslauseet ovat niin merkittäviä ja hallitsevia, että uskon syvin äidinkieli (jota arkkipiispa Mäkinen kuvasi sanoilla ristiriitainen, epätarkka, hapuileva sisäinen puhe) vaietaan usein pelossa kuoliaaksi.

Kun uskallat sanoa jotakin omalla uskon äidinkielelläsi vaikkapa netin keskustelupalstalla, saat oitis kimppuusi joukon hyeenoita, jotka vetoavat ”Raamatun selvään sanaan”, jolla sinut voidaan tuomita harhaoppiseksi, perkeleen palvelijaksi ja kadotukseen. Erityisen suurena vaientava konventio sitoo kirkon työntekijöitä, väittäisin.

Kirjailijalla – ja varsinkin kirjailijalla joka ei ole teologi – on huomattavan paljon suurempi vapaus pohtia, haastaa ja olla rehellinen. Tätä mieltä oli myös Riikka Pulkkinen. Hän arveli, että pystyi käsittelemään romaanissaan ’Vieras’ uskon kieltä ja uskon kriisiä rajusti ja monipuolisesti juuri siksi, että on itse opiskellut filosofiaa eikä hänellä ole uskonasioihin ammattimaista suhdetta. Hän koki, ettei hänellä ole mitään menetettävää, joten hän uskalsi sukeltaa sisään uskonkriisiään elävän naispapin sielunelämään.

Anna Kontula ajattelee, että uskosta ei oikeastaan voi puhua niin, että sanat eivät veisi enemmän harhaan kuin oikeaan. Olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Silti minusta tuntuu, että on aivan välttämätöntä yrittää sanoittaa myös sanoittamatonta, puhua myös siitä, mitä ei sanoilla voida tavoittaa.

Kun ateisti ja uskova yrittävät keskustella netin keskustelupalstalla, tyssää koko keskustelu usein siihen, että asioista puhutaan totuuslauseiden läpi ja niiden kautta. Usko ei kuitenkaan ole ensi sijassa väitelause jostakin asiasta. Anna Kontula näkee uskossa keskeiseksi luottamuksen asenteen. Ihminen laittaa jotakin toivon varaan.

Myös arkkipiispa totesi, että uskon kielen ytimessä on vaikeneminen ja nöyryys. Elämän erityisen rankat ja erityisen hienot puolet mykistävät, ja niiden kuuluukin mykistää. Uskon kielellä ei saa selittää pois ihmisten todellisia kokemuksia.

Riikka Pulkkinen kiinnitti keskustelussa huomiota siihen, miten täysin samojen Raamatun sanojen pohjalta voidaan synnyttää kaikista julmimmat ja kaikista rakkaudellisimmat yhteisöt, mitä maa päällään kantaa. Hämmentävää ja totta.

Pulkkista kiehtoo erityisesti tilanteet, joissa etiikka ja laki joutuvat ristiriitaan, ja joissa kirkon edustaja joutuu jättämään uskoa vahvistavan kielensä ja myöntämään avoimesti neuvottomuutensa, jopa järkytyksensä. Se tosin on surullista, että tämä murtuma nähdään yleensä vain suurten katastrofien yhteydessä. Pulkkinen muisteli Tsunamia ja silloisen piispan Eero Huovisen hyvin inhimillistä esiintymistä tiedotusvälineissä tapahtuneen jälkeen. Hän koki, että piispan aito neuvottomuus ja sanattomuus tapahtuneen johdosta toimi enemmän uskoa (ja myös kirkkoa) tukevasti ja vahvistavasti kuin mikään muu olisi siinä tilanteessa toiminut. Teennäiset lohdun sanat eivät syvimpään kärsimyksen ongelmaan vastausta anna.

Pulkkinen heitti arkipiispalle kysymyksen: Miten kirkko suhtautuu, kun joudutaan tilanteeseen, jossa laki korvautuu rakkaudella? Onko kirkolla oltava sopivaiseen radikaalisuuteenkin ohjesääntö? Mäkinen vastasi, että kirkon traditio kantaa sisällään myös radikaalisuutta ja mahdollistaa sen. Arkkipiispa mm. mainitsi, että kieleen ja ajatteluun kuuluu olennaisesti tarve saada asioita hallintaan, mutta Jumalasta emme kuitenkaan voi puhua perimmältään tällä tavoin. Jumala ei ole meidän hallittavissamme. Eikä elämäkään.