Tämän tekstin otsikko on suurin oivallus, jonka olen koskaan kristittynä tehnyt.
Kun aloitin teologian opinnot vuonna 2005 ajattelin, että minusta tulee pappi. Tulkitsin, että ollakseni pappi, minun pitää käydä kirkossa joka sunnuntai, lukea Raamattua säännöllisesti, rukoilla päivittäin ja olla sekä toimia tietyllä lailla. Tulkitsin pappeutta niin, että se alkoi tuntua suorittamiselta. Tuntui siltä, että uskoni piti ahtaa johonkin muottiin, jotta se olisi oikeanlaista ja sopisi papille.
Tämä ei sopinut minulle. Pian opintojeni aloittamisen jälkeen tajusin, että en halua papiksi, koska en oikeastaan tiedä, mitä ajattelen kirkosta ja Jumalasta tai uskosta ylipäätään. En tiennyt, millaista oli uskoni. Sen tiesin, että mihinkään muottiin en uskoani tahtonut pakottaa. Hautasin siksi pappisurasuunnitelmat ja päätin, että koska en osaa jäsentää ajatuksiani ja suhdettani kristinuskoon selkeästi, niin annan asian olla ja keskityn muihin asioihin. Syvällä sisimmässäni ajattelin, että Jumala näyttää minulle itsensä tavalla tai toisella, vaikka en tätä ajatusta sanoiksi pukenutkaan.
Kului vuosia ja huomaamattani Jumala kulki matkassani ajattelin Häntä tai en. Usko ei kadonnut, vaan uinui sisälläni noustakseen aika ajoin voimakkaammin esiin. Aina silloin, kun maailma alkoi ahdistaa pakenin kirkon hiljaisuuteen. Viettäessäni vaihto-opiskelukevättä Lontoossa vuonna 2010 otin tavakseni aamulenkeillä käydä hiljentymässä eräässä roomalaiskatolisessa kappelissa, joka oli lenkkireittini varrella. Polvistuin kappelin alttarilla ja pyysin elämälleni suuntaa opiskelujen ollessa loppusuoralla. Maailma ahdisti ja tuntui, että Jumala oli ainoa, jonka puoleen saatoin avoimesti kääntyä.
Tieni johti Lontoosta Yhdysvaltojen kautta Luxemburgiin ja Ranskaan, joiden roomalaiskatoliseen kulttuuriin tutustuin lukuisten kirkkovierailujen myötä. Menin kirkkoon aina, kun siltä tuntui. En ottanut siitä paineita tai tehnyt uskostani suoritusta, vaan kuuntelin itseäni (ja Jumalaa?) astellessani kirkkoon pakoon Pariisin hälyä. Vaikka aikanaan yritin päästä tietoisesti irti Jumalasta, Hän ei ilmeisesti päästänyt irti minusta. Kiinnostus uskoa ja uskontoa kohtaan kulki koko ajan matkassa mukana.
Suomeen palattuani päädyin kirkolliselle kentälle töihin. Olin tätä jo jonkin aikaa yllätyksekseni toivonut ja tilaisuus tuli vastaan lähes kysymättä ja pyytämättä. Muutamien mutkien kautta sillä tiellä olen toistaiseksi edelleen. Matka on ollut aika ajoin kivinen ja olen kipuillut Jumalan sekä uskoni kanssa useaan otteeseen. Eniten pohdintaa on aiheuttanut kysymys ”Voinko olla aidosti minä ja uskoa Jumalaan?”.
Olen edelleen yrittänyt ahtaa uskoani muottiin, johon se ei sovi. [EDIT: Olin luonut päässäni kuvan, että ollakseni kristitty minun pitäisi olla tietynlainen.] Rakastan tatuointeja, viskiä, latinomusiikkia, vieraita kieliä, juhlia, jäätelöä, Disneyn piirettyjä, Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, auringonnousuja, satunnaisia kohtaamisia ja suuria korvakoruja. En käy kirkossa joka sunnuntai, rukoilen enemmän tai vähemmän säännöllisesti, suhtaudun Raamattuun välillä kovin kriittisesti, vierastan karismaattista kristillisyyttä enkä erityisemmin pidä valtaosasta virsikirjamme virsiä. Ja silti uskon Jumalaan. Ja tässä kohdin tuli se oivallus: minun ei tarvitsekaan mahduttaa uskoani mihinkään muottiin. Usko ei ole suorittamista. Voin olla minä ja uskoa. Se riittää Jumalalle ja se riittää minulle. Muista ja muusta viis.
Uskon mahduttaminen tiettyyn muottiin ja valmiiksi annettujen mallien vierastaminen on millenniaalisukupolveni jaettu kokemus. Haluamme olla yksilöitä, ajatella itse ja löytää oman (hengellisen) polkumme ilman ohjeita ja opastusta. Siksi kirkko, joka mielletään oppiin ja tiettyyn muottiin valetuksi instituutioksi tuntuu monelle vieraalta. Samasta syystä kokemuksellinen omaehtoinen hengellisyys vetoaa valmiiksi pureskeltua oppia enemmän.
Kirkkoon sitoutumisesta ja jäsenyydestä sekä kristillisen tradition siirtymisestä voidaan keskustella ja olla montaa mieltä. Mutta ovatko ne uskoa? Itselleni ne ovat uskon tapoja, mutta eivät jumalasuhteeni tai hengellisen elämäni ytimessä. Uskoni ei mahdu enkä halua mahduttaa sitä perinteiseen kristilliseen muottiin. Uskon rituaalit ja perinteet ovat meidän ihmisten tapoja lähestyä Jumalaa. En usko Hänen tarvitsevan niitä, vaan niiden olevan meitä ihmisiä varten. Jumalan lahjoina, jos niin tahtoo ajatella.
Sanoitan nykyisin uskoni Jumalaan kristillisesti, mutta en yritäkaan laittaa sille raameja. Voin olla minä sellaisena kuin olen ja uskoa ilman suorituspaineita. Uskon, että tämä riittää Jumalalle.
Ylläolevasta tekstistä körtit toteaisivat että : ”Sisar todistaa Väkevästi”. Varmasti moni sellainen nuori tai miksei keski-ikäinenkin , joka on meditoinut omaa hengellistä elämää avoimesti ja rehellisesti , tuntee itsensä tekstissä. Se suuri ja selvä muutos ,joka on muutaman sukupolven sisällä tapahtunut, on juuri noin. Traditio ei enää puhuttele ,vaan on löydettävä oma polku jota kulkea. Traditiosta on tietenkin hyvä hankkia tietoa ja ehkä kokemuksiakin , mutta jollei ne kosketa niin etsiminen jatkuu.
Kuitenkin, jostain olisi hyvä löytää piiri jossa samanhenkisten kanssa voi ajatella ääneen ja saada palautetta omille pohdinnoilleen. On helpompää päästä eteenpäin jos löytää itselleen jonkin muotisen seurakunnan.
Tunnen körttiläisyyttä ja körttejä, he eivät ”todista”. Se herättäisi kiusaantumista , jopa hilpeyttä. Omavanhurskaus haisee. Körttiläiset rypevät synnintunnossa, ”väkevästi”. Ne on ”hihhulit (”sisaret ja veljet” herrassa), jotka todistelevat (hehkuttavat) omaa uskoontuloaan. Muuta heillä ei sitten olekaan.
Ellei tässä sitten ”todisteta”, miten kaikki yritykset ovat menneet pieleen.
”Sisar todistaa väkevästi” saattaisi kuitenkin istua hyvin körtinkin puheenparteen, tietyllä ironisella vivahteella kuitenkin. Heränneet eivät ole tosikkoja. Suruttomuuden kaihtaminen ei tarkoita ilottomuuteen pyrkimistä.
Hyvää ja rehellistä pohdintaa. Yksi ajatus nousi mieleeni, eikai vain omasta uskosta ole tullut jumala? Kristillisen uskon Kalliopohja on Jumalan Pojan usko.
No, ei huolta, Jumala pitää omistaan huolta ja kuljetaa meitä joskus syvien polkujen kautta… Perille.
Kiitos sinulle Laura kirjoittamastasi todella hyvästä uskon käsityksestäsi. Olen samalla aaltopituudella kanssasi uskon olemuksesta tarkemmin syventymättä.
Katson, uskon, että Jumala on ollut mukanani koko elämäni ajan. Esim. USAssa asuessani kävin siellä jumalanpalveluksessa vaikka hengellinen kielitaitoni ei ollut riittävä kaiken ymmärtämiseen. 67 vuotiaana aloitin hänen johdollaan uskoon aktiivisen perehtymisen ainakin omasta mielestäni ja 72 vuotiaana sain omasta mielestäni hänen tukemana kirjan ” Kristinuskin kirja ” tehdyksi. Sen jälkeen katson, että toimintani uskon kysymyksissä tapahtuu hänen johdollaan. Näin lyhyesti.
Toivon sinulle Laura elämän rikkautta Korkeimman johdolla.
Kiitos Laura tästä ja muistakin blogeistasi. Toivon että jatkat kirjoittamista. ”Omaehtoinen hengellisyys” tuntuu tärkeältä, siinä on jotakin viisasta monessa mielessä. Hiljaisuutta, kärsivällisyyttä ja kiireettömyyttä tälle tiellesi!
Blogisti hyvin kuvaa asiaa mistä itsekin useasti olen kirjoittanut.
Näin huomaisin asiana enTheos mallin missä vuoropuhelu Jumalan kanssa pysyy yllä, ja mikä ajan myötä syvenee henkilökohtaiseksi vuorovaikutukseksi ja vuoropuheluksi.
Etuna kirkon tarjoamiin hengellisiin ”obligaatioihin” on tässä Ihmisen pysyminen omavastuullisuuden piirissä silloin kun Hän muutoin ulkoistaisi helposti keskeisen tunnustamiseen, lupaamiseen, ja tahtomiseen.
Kirkkomme ei oikein edellisestä tykkää kun se ymmärtää Jumalayhteyden keskeiseltä osin olevan Ihmisen yhteyttä seurakuntaan, ja tästä jäsenyydestä nousevaa tai syntyvää jäsenyyden hoitoa.
No, haittaako mittään kun Jumalanpalveluskeskusajatusta edelleen pidetään keskeisenä seurakunnan toiminnassa minnepäin kaikkien työntekijöidenkin tulisi ymmärtää katsoa.
”Kristillisen joogan” harjoittamiseen liittyy piirteitä mistä onneksi enää ei niin puhuta tullaksemme Jumalalle otollisiksi Oikean Uskon saadaksemme.
Meidän tulisi näin luopua lahjoistamme niiden hyvistä asioista huolimatta, ja rukoilla niitä sitten pala palalta takaisin.
Tämän on aiemmin huomattu olevan hyvää sielumme tilalle mahdollisessa osallisuudessa päästä sitten Jumalan Armon osallisuuteen Oikean Uskon omistamisessa mistä Lutherkin hyvin kirjoitti.
Varmasti jooga sanan käyttö kristillisessä orientaatiossa katsoa kohti Korkeinta on usean mielessä liiottelua.
Ei se kuitenkaan ole katsoen todistuksia kirjoitettuina.
Jos ei usko siihen mitä tekee, tai suorittaa, niin miksi sitä silloin tekee.
Voihan sitä vain istua ja odottaa, että vapautuu ruumiin kahleista ja pääsee lopullisesti uskomaansa taivaanvaltakuntaan, vaikkakin silmät sulkeutuu ja taju katoaa.
Mooses sentään lähti vapauttamaan kansaa orjuudesta kun uskoi että se onnistuu, ja Nooa ryhtyi rakentamaan arkkia, kun uskoi, että tulee vedenpaisumus, eikä pelännyt, että naapurit nauraa, pitää hulluna ja pilkkaa.
Juutalaiset palasivat Israelin maalle ja uskoivat, että Valtion perustaminen noinkin vaikeissa olosuhteissa ja vihamielisessä ympäristössä voi onnistua, kun uskoo ja haluaa elää rauhassa naapureiden kanssa.
Minäkin uskon, että antisemitismi vielä kerran loppuu ja siksi olen yli kymmenen vuotta kirjoitellut kristinuskoa vastaan, koska se demonisoi juutalaisia kansana ja se on väärin ja sillä on ollut tuhoisat seuraukset.
”Minäkin uskon, että antisemitismi vielä kerran loppuu ja siksi olen yli kymmenen vuotta kirjoitellut kristinuskoa vastaan, koska se demonisoi juutalaisia kansana ja se on väärin ja sillä on ollut tuhoisat seuraukset.” Tarja (8:46)
Tarja voit huoletta lopettaa Kristittyjen vainot, meistä Kristityistä ei kukaan enää vainoa Juutalaisia. Jos joku on antisemitisti, niin hän ei ole Kristitty, jokainen Kristitty tietää ja tunee, että Kristinusko on Juutalaisilta tullut pakanoille, siis myös meille Suomalaisille.
Ismo Malinen siis Luther ei ollut kristitty, aivan oikein, mot.
Blogin tekstiin senverran että minulle kuitenkin evankeliumi puhuu juuri päinvastoin eli omasta elämästä luopumista Jeesuksen tähden.
Matt. 16:25
Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.
Ismo malinen
”Tarja voit huoletta lopettaa Kristittyjen vainot, meistä Kristityistä ei kukaan enää vainoa Juutalaisia. Jos joku on antisemitisti, niin hän ei ole Kristitty, jokainen Kristitty tietää ja tunee, että Kristinusko on Juutalaisilta tullut pakanoille, siis myös meille Suomalaisille.”
Kristittyjen vainoamisen….. ?
Tämä on keskustelua, enkä ole vielä edes sanonut teille, että olette Isästä perkeleestä, kyykäärmeen sikiöitä, murhaajia alusta asti, valhettelijaita, ja sisältä täynnä saastaa ja laittomutta.
Omavanhurskaita ja ulkokultaisia paskiaisia jotka tekevät kaiken vain siksi, että heitä kumarrettaisiin. Jotka rakastavat etummaisia istumapaikkoja ja sitä, että heitä tervehditään kaduilla ja toreilla.
Voisin kirjoittaa paljon enemmänkin siitä vainosta, pahasta puheesta, ja syytöksistä, mitä evankeliumissa on juutalaisista, ja jonka menetyksen pelosta te nyt minua vihaatte ja pidätte sitä kristittyjen vainona ja nyyhkitte, kuin olisitte viattomia marttyyreja.
Tarja Parkkila vainosiko Jeesus juutalaisia?
Jos mielestäsi ei, niin kuinka todelliset Jeesuksen seuraajat voisivat?