Usko ei ole suorittamista

Tämän tekstin otsikko on suurin oivallus, jonka olen koskaan kristittynä tehnyt.

Kun aloitin teologian opinnot vuonna 2005 ajattelin, että minusta tulee pappi. Tulkitsin, että ollakseni pappi, minun pitää käydä kirkossa joka sunnuntai, lukea Raamattua säännöllisesti, rukoilla päivittäin ja olla sekä toimia tietyllä lailla. Tulkitsin pappeutta niin, että se alkoi tuntua suorittamiselta. Tuntui siltä, että uskoni piti ahtaa johonkin muottiin, jotta se olisi oikeanlaista ja sopisi papille.

Tämä ei sopinut minulle. Pian opintojeni aloittamisen jälkeen tajusin, että en halua papiksi, koska en oikeastaan tiedä, mitä ajattelen kirkosta ja Jumalasta tai uskosta ylipäätään. En tiennyt, millaista oli uskoni. Sen tiesin, että mihinkään muottiin en uskoani tahtonut pakottaa. Hautasin siksi pappisurasuunnitelmat ja päätin, että koska en osaa jäsentää ajatuksiani ja suhdettani kristinuskoon selkeästi, niin annan asian olla ja keskityn muihin asioihin. Syvällä sisimmässäni ajattelin, että Jumala näyttää minulle itsensä tavalla tai toisella, vaikka en tätä ajatusta sanoiksi pukenutkaan.

Kului vuosia ja huomaamattani Jumala kulki matkassani ajattelin Häntä tai en. Usko ei kadonnut, vaan uinui sisälläni noustakseen aika ajoin voimakkaammin esiin. Aina silloin, kun maailma alkoi ahdistaa pakenin kirkon hiljaisuuteen. Viettäessäni vaihto-opiskelukevättä Lontoossa vuonna 2010 otin tavakseni aamulenkeillä käydä hiljentymässä eräässä roomalaiskatolisessa kappelissa, joka oli lenkkireittini varrella. Polvistuin kappelin alttarilla  ja pyysin elämälleni suuntaa opiskelujen ollessa loppusuoralla. Maailma ahdisti ja tuntui, että Jumala oli ainoa, jonka puoleen saatoin avoimesti kääntyä.

Tieni johti Lontoosta Yhdysvaltojen kautta Luxemburgiin ja Ranskaan, joiden roomalaiskatoliseen kulttuuriin tutustuin lukuisten kirkkovierailujen myötä. Menin kirkkoon aina, kun siltä tuntui. En ottanut siitä paineita tai tehnyt uskostani suoritusta, vaan kuuntelin itseäni (ja Jumalaa?) astellessani kirkkoon pakoon Pariisin hälyä. Vaikka aikanaan yritin päästä tietoisesti irti Jumalasta, Hän ei ilmeisesti päästänyt irti minusta. Kiinnostus uskoa ja uskontoa kohtaan kulki koko ajan matkassa mukana.

Suomeen palattuani päädyin kirkolliselle kentälle töihin. Olin tätä jo jonkin aikaa yllätyksekseni toivonut ja tilaisuus tuli vastaan lähes kysymättä ja pyytämättä. Muutamien mutkien kautta sillä tiellä olen toistaiseksi edelleen. Matka on ollut aika ajoin kivinen ja olen kipuillut Jumalan sekä uskoni kanssa useaan otteeseen. Eniten pohdintaa on aiheuttanut kysymys "Voinko olla aidosti minä ja uskoa Jumalaan?".

Olen edelleen yrittänyt ahtaa uskoani muottiin, johon se ei sovi.  [EDIT: Olin luonut päässäni kuvan, että ollakseni kristitty minun pitäisi olla tietynlainen.] Rakastan tatuointeja, viskiä, latinomusiikkia, vieraita kieliä, juhlia, jäätelöä, Disneyn piirettyjä, Taru Sormusten Herrasta -elokuvia, auringonnousuja, satunnaisia kohtaamisia ja suuria korvakoruja. En käy kirkossa joka sunnuntai, rukoilen enemmän tai vähemmän säännöllisesti, suhtaudun Raamattuun välillä kovin kriittisesti, vierastan karismaattista kristillisyyttä enkä erityisemmin pidä valtaosasta virsikirjamme virsiä. Ja silti uskon Jumalaan. Ja tässä kohdin tuli se oivallus: minun ei tarvitsekaan mahduttaa uskoani mihinkään muottiin. Usko ei ole suorittamista. Voin olla minä ja uskoa. Se riittää Jumalalle ja se riittää minulle. Muista ja muusta viis.

Uskon mahduttaminen tiettyyn muottiin ja valmiiksi annettujen mallien vierastaminen on millenniaalisukupolveni jaettu kokemus. Haluamme olla yksilöitä, ajatella itse ja löytää oman (hengellisen) polkumme ilman ohjeita ja opastusta. Siksi kirkko, joka mielletään oppiin ja tiettyyn muottiin valetuksi instituutioksi tuntuu monelle vieraalta. Samasta syystä kokemuksellinen omaehtoinen hengellisyys vetoaa valmiiksi pureskeltua oppia enemmän.

Kirkkoon sitoutumisesta ja jäsenyydestä sekä kristillisen tradition siirtymisestä voidaan keskustella ja olla montaa mieltä. Mutta ovatko ne uskoa? Itselleni ne ovat uskon tapoja, mutta eivät jumalasuhteeni tai hengellisen elämäni ytimessä. Uskoni ei mahdu enkä halua mahduttaa sitä perinteiseen kristilliseen muottiin. Uskon rituaalit ja perinteet ovat meidän ihmisten tapoja lähestyä Jumalaa. En usko Hänen tarvitsevan niitä, vaan niiden olevan meitä ihmisiä varten. Jumalan lahjoina, jos niin tahtoo ajatella.

Sanoitan nykyisin uskoni Jumalaan kristillisesti, mutta en yritäkaan laittaa sille raameja. Voin olla minä sellaisena kuin olen ja uskoa ilman suorituspaineita. Uskon, että tämä riittää Jumalalle.

27 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    ismo malinen

    Se mitä kirjoitin on jeesuksen puhetta, ja apostolien puhetta, seuraajat tietysti toistavat niitä. Usein sanotaan, että ‘ Jeesushan oli juutalainen. ‘ No, saattoi olla jos äiti oli juutalainen. Mutta se ei kuitenkaan oikeuta häntä puhumaan kansasta siten kuin teki, ja josta seurasi niin hirvittävä viha kansaa kohtaan, että heitä joukkosurmattiin milloin missäkin.

    Jotkut puolustautuvat sanomalla; – se on juutalaisten sisäistä polemiikkia. Pitää kuitenkin muistaa, että me emme ole juutalaisia. Jos me asetumme toiselle puolella tässä sisäisessä polemiikissa, me saamme aikaan vain eripuraa . Totuushan on, että kristinusko erosi juutalaisuudesta, joten se on kaikin puolin toinen uskonto ja kulttuuri.

    Ja vielä lisäksi se, että apostolit eivät ole kaikki juutalaisia, jo sana Apostoles on kreikkalaisen miehen nimi, vielä tänäkin päivänä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Tarja Parkkila tuot kyllä kovaa tekstiä Jeesukselta esille, siis minulle tuo tarkoittaa ensinnäkin ettei oikea usko periytynyt Aabrahamilta tälle sukupolvelle jolle Jeesus puhui, siis juutalaiset olivat eksyneet kauaksi siitä uskosta joka Aabrahamilla oli.

      Toiseksi kun juutalaisetkin olivat niin kaukana Jumalasta niin kuinka me pakanat, siis se että juutalaisten tuli kääntyä pois pahoilta teiltään tarkoittaa minulle että sitä suuremmin minunkin pakanan se tulee tehdä ja syntyä Jumalan lapseksi Pyhästä Hengestä.

      Kun juutalaisia ei auttanut ympärileikkaus niin mitä minulla sitten olisi, ei senkään vertaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Suorittamien ei lähde uskosta, voisi kääntää ajatuksen.

    Jos hengellinen suorittamisen vaatimus on uskon elämän keskeistä sisältöä, niin herää epäilys, onko käsitetty vielä ollenkaan kristillisen uskon peruslähtökohtaa. Sitä, että Jeesus on suorittanut puolestamme ihan kaiken. Joten meillä ei ole enää mitään sellaista suoritettavana, josta voisimme kerätä pisteitä. Emme niillä pisteillä voisi saavuttaa mitään suurempaa Jumalan hyväksyntää, kuin se mikä meillä Jeesuksen suoritusten kautta jo nyt on.

    Tietoisuus tästä tulee tehdä minut ja sinut vapaaksi kaikesta suorittamisesta. Suorittamisessa on se hankaluus, että siihen sisältyy helposti ajatus myös hyväksynnän hakemisesta. Sen sijaan se mitä voimme tehdä on se, että avaamme sisimpämme Jeesukselle ja Taivaalliselle Isälle sekä Pyhän Hengen työlle jonka he sydämessä haluavat suorittaa yhdessä. Sieltä kun löytyy paljon sellaista minkä olen jättänyt tekemättä ja mitä minun ei olisi pitänyt tehdä.

    Tämä kakki on sellaista roskaa, jonka Jeesus verellään tahtoo sisimmästämme poistaa ja antaa tilalle yhä syvenevän Jumalan rauhan. Vasta sitten kun sisin omatunto on puhdas ja on vapaa suorittamisesta, niin silloin vasta alkaa ne mahdollisuudet, jossa Jumala oikeasti haluaa meitä käyttää.

    Hän nimittäin on tehnyt meidät ihan tiettyä tarkoitusta varten ja tietyn oloiseksi , joten hän hyvin tietää mitä ovat vahvuutemme ja heikkoutemme. Joten voi antaa meille aivan meidän kykyjemme mukaisia tehtäviä. Niinpä Jumala on valmistanut juuri meidän persoonallemme ja olemuksellemme sopivia tehtäviä, jotka vain ikään kuin putkahtavat eteemme. Usein niitä mitenkään itse etsimättä. Sitten vain hyppäämme niihin tehtäviin mukaan ja seuraamme ikään kuin sivusta sitä, miten asiat sujuu. Mitään ansiontavoittelua ei tässä ole. On vain ajatus: ” minut kun on luotu juuri tätä tehtävää varten, niin ihan velvollisuus on vain hoitaa se”. Jolloin saan kokea olevani Jumalan työrukkasena ja turvallisesti Hänen rakkaudellisessa kädessään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    ismo malinen

    ” kun juutalaisia ei auttanut ympärileikkaus ,,, ” ja Aabrahamin teot.

    Ympärileikkaus on kuitenkin Aabrahamissa säädetty, joten kyllä he ovat tehneet Aabrahamin tekoja. Lähteneet myös maasta ja isänsä kodista moniin eri maihin, joka on usein ollut kuin susien sekaan sukeltamista. Tässä meidän kannattaa katsoa itseämme.

    Tätä aikaa ajatellen, ehkä ympärileikattuna on ollut edes hiukan helpompi palata Israelin maalle ympärileikattujen keskuuteen kuin, jos ympärileikkausta ei olisi heillä ollut. Muslimit eivät voi pitää heitä saastaisina pakanoina. Jos se nyt ei kokonaan ole vielä pelastanut vihamielisistä naapureista, niin on se parempi kuin ei ollenkaan. ( tämä on minun näkemys/ tulkinta )

    Pahoista teistä puheenollen, kärsimys joka usein on toisten aiheuttamaa, vainot, kidutukset, pakkokäännytykset, panettelut, syntien muistelut ja sylkemiset, joukkomurhat ym. on suurin pahatie kohteelle, ja vielä pahempi aiheuttajalle.

    Suurin hyvä on se, että tuotetaan iloa, rauhaa ja ystävyyttä, ja tehdään tekoja jotka auttavat koko maailmaa, se on hyvä kohteelle, mutta se on hyvä myös tuottajalle. Juutalaiset tekevät paljon tätä.

    Pahan tuottaminen on raskas ies, se on kuin ristinkantamista, se painaa, ei vain kohdetta vaan myös tuottajaa…. maahan saakka.

    Näistä vanhoista, tunkkaisista kliseistä kuten: Israelin synnit ja juutalaisten teot, sekä Jeesuksen kavalat ja kauheat puheet, jotka aiheuttavat vain vihaa kansanryhmää ja kansaa kohtaan, on päästävä eroon. Ihan teidän itsenne takia, koska Raamattuun mennäksemme, Jumala on luvannut poistaa kansansa häväityksen kaikesta maasta.

    Uskokoon ken haluaa, mutta eikö pahan hävittäminen ole myös kristinuskon aatemaailmassa etusijalla. Hankaluuksia tuottaa tietysti se, että pahan tuottaminen pitäisi nähdä itsessään ja se on puettu niin puhtaaseen hyväntekeväisyyden sakramenttiseen viittaan, ja piilotettu kauniiden sanojen uhtuvapeiton alle, että sieltä on kylmä herätä todellisuuteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja Parkkila sanoo:

      Edellistä kommenttia ei ole tarkoittu erikoisesti ismo maliselle, tuli pieni moka. Olen pahoillani.

      Luin Ari Pasasen kommentin, jossa oli minun nimi ja siitä se lähti …..sielu laulamaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Juu, eipä mitään, virheitä tulee ja menee… Juutalaisuudesta sen, verran, että itse koen Juutalaiset ja Israelin Jumalan valituksi kansaksi ja meidät pakanat on tavallaan oksastettu Kristuksen kautta “Israelin” kansaan. Kristittien Kirkko on jo ajat sitten luopunut ns. korvaus teologiasta, jossa pakana kristityt olisivat tulleet Jumalan kansan tilalle Jumalan silmissä. Tosin kristityillä on sellainen käsitys, että myös Juutalaisen kuten pakanankin tulee ottaa vastaan Kristus, Jumalan Lähettämänä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Sitä korvausteologiaa kyllä yhä esiintyy kirkossamme. Se vain on muuttanut muotoaan. Oma pappimme piti siitä lennon ja nosti esiin sen, ettei tuo oppi ole mihinkään kadonnut kirkosta. Se näkyy esim. kielteisenä suhtautumisena koko Israelin valtioon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hmmm… Korvausteologia on vähän erikoinen juttu ja sille löytyy kannatusta lähinnä vapaiden suuntien opetuksissa, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että siitä on jo luovuttu ainakin Lutherilaisen Kirkon piirissä, näin myös katolisen kirkon piirissä… Ohessa mielestäni hyvää opetusta.

    https://www.luterilainen.net/korvausteologia/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Ismo Malinen:””Kristittien Kirkko on jo ajat sitten luopunut ns. korvaus teologiasta, jossa pakana kristityt olisivat tulleet Jumalan kansan tilalle Jumalan silmissä.””

    Tuo on hiukan epäselvä ilmaus eli miksi teillä “kristityillä” on kaste joka liittää vauvan niin kuin ympärileikkaus juutalaiset, eikö se ole sama asia, ihminen liitetään ilman omaa tahtoa?

    Hiukan sekavaa on oppinne kun kaste liittää jo kaikkeen ja kuitenkaan se ei kaikkien mielestä olekkaan riittävää, siis jos syntyy jonkun lapseksi niin ei se riitäkkään vaan siihen täytyy lisätä jotain, vai täytyykö?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Jos syntyy jonkun lapseksi, se ei riitäkkään, vaan siihen täytyy lisätä jotain.” Näinhän se on. On vanhempia, jotka hylkäävät lapsensa ja lapsia, jotka joudutaan vanhemmiltaan huostaan. On lapsia, jotka karkaavat kotoaan ja jopa lapsia, jotka surmaavat vanhempansa.

      Kasteen liitto ihmisen ja Jumalan välillä ei suinkaan aina kestä. Jumala on uskollinen, mutta ihminen kasteen rikkoja.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Martti Pentti siis tarkoitatko että kun syntyy Matin ja Maijan lapseksi niin tästä voi päästä irti eli tulla jonkun toisen lapseksi? Siis biologinen äiti ja isä voidaan “korvata” jollain muulla tai heistä lapsi voi irrottautua?

      Tuo kasteen liitto on toisen ihmisen päättämä/tekemä lapsen puolesta, sitooko se lasta tai Jumalaa, voiko toinen ihminen sen päättää?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Voi. “Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Laura Leipakka
    Laura Leipakka

    Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit