Tuo tyttöraasu on tottunut ikänsä pyörittelemään kotonaan tiskirättiä, keittämään isolla kattilalla pottuja, kurittamaan valtaisaa pyykkivuorta, juoksemaan sinne sun tänne perheen perushoidollisissa asioissa ja siitä kaikesta, kodista kotitöineen on muodostunut hänen turvallinen mukavuusalueensa, josta on ajoittain ollut jopa pelottavaa lähteä pois. Neljän seinän sisältä ei ole ollut helppoa lähteä ulos avaraan maailmaan kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät elä vaippahöyryjen keskellä ja pää sumussa kaikesta ”tiskirätin” pyörityksestä.
Tuolle tyttöraasulle muodostui jossakin vaiheessa erinäisistä syistä johtuen pakottava tarve kirjoittaa neljän seinän sisältä kaikesta kokemastaan ja se homma ajoi hänet lopulta kertakaikkisen totaalisesti pois hänen mukavuusalueeltaan.
Toki oli monta harjoittelukokemusta tiellä ja matkalla kohti epämukavuusaluetta, mutta kyllä jännitystä siltikin lopulta piisasi H-hetken koittaessa.
Cafe-Ekbergin toisen kerroksen juhlatilat ja Tieto–Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä toisen Tyttöraasun kanssa. Kaikki palkintoehdokkaat ohjattiin nk. vihreään huoneeseen odottamaan tilaisuuden alkua ja kuuntelemaan protokollaa tilaisuuden aikana. Tunnelma tuossa huoneessa oli jännittynyt, mutta mieleenpainuvan lämminhenkinen. Esittelykierroksen jälkeen jutustelu kirjailijoiden välillä kävi vilkkaana ja välillä sai kuulla myös iloisia naurunpurkauksia. Tilaisuus oli siis kaikille huoneessa olijoille ilmeisen mukava ja mieleenpainuvan ainutlaatuinen. Lopulta myös minulle, tiskirättiä ikäni pyörittäneelle Tyttöraasulle, kun pahin jännitys hellitti hieman otettaan.
Jokainen palkintoehdokas kutsuttiin vuorotellen ”näyttämölle” kelloa kilistämällä. Kun meidän vuoromme tuli vihdoin astua esiin, sydämeni hakkasi niin että ajattelin sen näkyvän kilometrien päähän. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin yrittää vaan olla mahdollisimman asiallisena ja jämynä.
Sinä kun seisoimme kaksi Tyttöraasua ylen wiisaitten ihmisten edessä arvioitavina kirjamme tiimoilta, viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat kuin höyhen kanalanovesta tuuliin ja pilviin, kun yksi valintalautakuntaan kuuluvista henkilöistä aloitti lukemaan kriteereitä, joidenka perusteella kirjamme tuli valituksi kuuden parhaimman joukkoon.
”Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja kuljettaa lukijansa voimakkaalla otteella keskelle vanhoillislestadiolaisten arkea. Se käsittelee herätysliikkeen nykyisten ja entisten jäsenten ajatuksia ja kokemuksia perheestä, yhteisöstä ja uskosta ja kysyy tuleeko avioparin todella ottaa vastaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Autenttisen haastatteluaineiston kuljettaminen läpi kirjan hiljentää miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä elämästä, perheestä, naisen asemasta ja lapsen oikeuksista. Kirja on poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta.”
Suuri kiitos valintalautakunnalle noista sanoista. Niitä kuunnellessa tuli vahva tunne siitä, että he olivat ymmärtäneet keskeltä kirjamme sanoman. Enää en ollutkaan yhtäkkiä epämukavuusalueella, vaan minulla oli harvinaisen hyvä olla. Meitä, Ailaa ja minua oli kuultu ja meidät oli otettu vakavasti, jopa arvostusta osoittaen. Harras toivomukseni on, että myös vanhoillislestadiolaisuudessa otettaisiin kirjan aihepiiri vakavasti ja liikkeen painostavasta ja pelottelevasta opetuksesta ottaa kaikki lapset vastaan luovuttaisiin. On yksinkertaisesti väärin painostaa ja pelotella ihan ketään synnyttämään, sillä ei ole kuin huonoja seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on asia erikseen.
Tieto-Finlandian ehdokkuus on jo itsessään se ”täytekakku”, voitto olisi kermavaahto koristuksineen kakun päälle. Eli iloitsen suuresti ehdokkuudesta ja suon mielihyvin palkinnon sille, joka sen saa ja se selviää sitten 19. päivä tätä kuuta. Kiitos kaikille ”finalisteille” ja pitäkäämme peukkuja toistemme puolesta.
Suuri kiitos myös kaikille kirjamme informanteille ja runoilija Krista Ojalalle, jonka runo herkisti ja kaunisti kirjaamme. Kiitos myös rakkaille ystävilleni, joidenka kanssa kävin lukuisia keskusteluja kirjamme aihepiirejä koskien. Teiltä sain valtavasti tukea ja myös apua oivaltamaan monia asioita. Eli te kaikki olette yhdessä Tyttöraasujen kanssa ehdokkaina Suomen Tieto-Finlandiassa. Sydämelliset Onnittelut!
Ps ja jälkeenpäin lisätty kirjoitus:
Sain palautetta tästä blogimerkinnästäni, että valitsijalautakunnan perustelussa valita Tyttöraasut TF-ehdokkaiksi kirjansa kanssa, on unohdettu mainita kokonaan vl-isät. Palautteen antaja, suurperheen vl-isä, oli sitä mieltä että joskus on niinkin, että koko muu perhe hyväksyy iloiten ja sata lasissa kaikkien lasten vastaanottamisen eivätkä kärsi hommasta ollenkaan ja ainoa kärsijä onkin perheessä isä. Mutta otetaanko hommassa koskaan huomioon isän terveys ja uupumus, saati mielenterveys? Voisin sanoa, että kaikki mahdolliset helpotukset koskevat lähes aina äitiä; jos äidin terveys on uhattuna, jos äiti on uupunut tai mielenterveysongelmainen, silloin voidaan harkita ehkäisyn käyttöä.
”Sairaala, josta ei saa hoitoa” , sitten ei kannata mennä siihen sairaalaan. Vaan hakeutua siihen sairaalaan missä saa palvelua ja missä sinut otetaan huomioon sekä kuunnellaan sinua.
Olen seurannut tätä viime vuosien herännäisyyden toimintaa ja täytyy sanoa, ei ole minun sielun hoitopaikka nykyisin.
Olen körtti, Paavon pirtissä istunut kakarana, haistellut, maistellut ja kuunnellut.
Mutta täytyy sanoa ihminen on heikko kun hieman valtaa saa, silloin vallan jakaminen tai mahdollisesti sittä luopuminen on vaikeaa. Varsinkin itsekeskeiselle ihmiselle joka pääsee hehkuttamaan itseään mediassa ” maailmanparantajana, suvaitsevaisuuden kuninkaana tai kuningattarena” ja heitä on tämän päivän herännäisyyden kentällä paljon.
Mutta kun se elämä ei mene niin,että me rupeemme tekemään omia viisaita johtopäätöksiä Jumalasta. Sillä jo muinainen historiamme näyttänyt mitä siitä syntyy.
Tämän vuoden herättäjä juhlat jää minulta väliin, sillä voihan sitä makkaraa paistaa muuallakin kuin Lapuan juhlakentällä.
Kannattaa kuunnella välillä sitä omaa ”lekuria” ja jättää ”hevoslääkärit” omaan arvoonsa.
Laki on kirjoitettu ihmisen sydämeen eikä sillä välttämättä tulisi ”tulikivenkatkuisissa parannussaarnoissa” helppohintaisesti hutkia muutoinkin elämän taakoittamaa ihmistä. En silti tarkoita, etteikö jokapäiväistä parannuksen tekoa tulisi harrastaa.
Kristinusko on muutakin, ja ennen kaikkea erityisesti muuta, kuin lakia ja moraalia, oppikappaleita ja armonjärjestyksiä(edes fenomenonaalisesti). Parhaimmillaan se on Jumalan läsnäolon tuntoa, siinä kirkkaudessa oma minäkin näyttäytyy oikeassa valossa: pimeänä.
Minunkaltaiselleni naiville kirjoittajalle, herää heti
kysymyksiä
”mitä on helppohintaisesti hutkia”
”mitä ovat tulikivenkatkuiset saarnat”
Mikä lienee se oikea vaihtoehto?
Kun laki on sydämeen kirjoitettu, ja sen perusteella kaikki OK, kovin odottamatonta on aina tuo illan uutistarjonta. Mistä sekin johtuu, kun kerran kaikki kulkevat sulassa sovussa kohti kommunismia?.
Olkoon tuokin vain naivi retorinen kysymys itselleni.
Aili Simojoki kirjoittaa Nuoren tytön päiväkirjassaan omasta ahdistuksestaan, jota aina sävytti tunne: ”on tekemättä vielä mun parannukseni.” Sama ahdistus ja sama tunne myös minulla.
Körttiliike on tietysti muuttanut 50 v aikana osin luonnettaan. Aatehistoriallisessa valossa idealistis-romanttinen ulottuvuus on säilynyt, jopa korostunut, mutta vastavallankumouksellinen restauraatio-asenne on jossain määrin kadonnut.
Jorma, käsitykseni mukaan Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen Rooman seurakunnalle, siis tuossa aikansa suurkaupungissa ajoittain katakompeissa elävälle uskovien joukolle.
Olen samaa mieltä, heille, jotka toisen kirjeen mukaan olivat ”kuolleet, mutta nyt herätetty eloon…”.
Usein näkyy olevan immeisillä ajatus, että se oli myös mainituille kuolleille kirjoitettu.
Olin kerran professori Lennart Pinomaan kanssa samassa tilaisuudessa. Siellä käsiteltiin tuota Rm.12:1,2 kohtaa. Prof. Pinomaan puheenvuoro jäi mieleeni, kun hän sanoi, että tässä luvussa Paavali siirtyy dogmatiikasta etiikkaan ja määrittää heti alkuun kristityille teologisen perusteen yhteiskunnalliselle toiminnalle.
Pinomaan lisäksi tulkitsi jakeita uudelleen suunnilleen näin: ”… ja kokoontukaa yhteen miettimään, mikä kussakin etenne tulevassa asiassa on oikein, hyvältä kuuluvaa ja Jumalan tahdon mukaista. Tehkää sitten niin kuin oikeaksi katsotte.”
Yksi johtopäätös siinä keskustelussa oli, ettei pitäisi niin paljon kysellä merkkejä ja ennusteita, vaan käyttää Jumalan antamaa järkeä asioiden ratkaisussa.
Toinen johtopäätös oli se, että johdatuksen rukoileminen on oikein ja kun asiat on huolellisesti pohdittu ja vaihtoehdoista lähimmäisten kannalta paras valittu voidaan olettaa, että se mikä sitten tapahtuu on myös Jumalan tahto.
Kun olen lukenut H-Y:n silmäätekevien tämän päivän kommentteja ”körtti kapinallisille”. Ei ole ihme, että nykyherännäisyyden ”sairaalassa” alkaa ”rapsat” olemaan hieman tiuhemmin, kun oma turvallinen lintukoto alkaa samaan negatiivista palautetta.
Tästä hyvä esimerkki eräästä kirjoituksesta, mielipiteen on kirjoittanut Urpo Karjalainen, aluesihteeri Herättäjä-Yhdistyksestä.
”Koska olen uskollisesti palvellut yhtä herraani, Herättäjä-Yhdistystä 15.9 alkaen 29 vuotta, tahdon edelleen puolustaa yhdistystä kaikkia kapinallisia ja miksen myös kapinattomia vastaan. Voin olla väärässä, mutta nykyinen körttikapinan puheenparsi aihevalintoineen on sen kaltainen, että on vaikea kuvitella, että se olisi noussut pintaan yhdistyksemme historiassa viimeisimmän puolen vuosisadan aikana. Mutta nyt se pulpahti”.
Kirjoittaja Urpo Karjalainen, aluesihteeri Herättäjä-Yhdistys, Mikkeli
http://kirkonkellari.fi/ei-se-taida-mikaan-olla-nakokulmia-korttiaatteeseen/
Täytyy kyllä kunnioittaa aluesihteerin lojaalisuutta yhtä herra kohtaan.
Minun täytyy kumminkin vain todettava, että tämä perinneliike nykyisin ei palvele ketään muita, kuin niitä ihmisiä, jotka ovat pääset vuosia sitten ”sairaalan” sisäpiiriin.
Mutta voi olla kyllä mahdollista, että nykyherännäisyyden ”sairaalaan” erityisosastolle pääsee ihminen, mikäli olet mediaseksikäs ja sinä olet kuuluisa politiikko, urheilija tai muu julkisuuden henkilö.
ps. Minkähän väriset penkit ja pehmusteet on herättäjäjuhlilla Sotkamossa 2015 seurakentällä.
Onnea Teille molemmille.
Aamiaispöydässä kehuskelin, että ystäväni toimittama kirja on Tieto-Finlandia ehdokkaana. Hienoa. Meitä on täällä varmasti monta jakamassa onnentunnettanne kovan työrupeaman jälkeen.
Onnittelut myös minulta! Hiukan myötäylpeyttäkin tunnen, kun voin lukea Vuokon ystäviini 🙂
Kyllä Tieto-Finlandia -ehdokkuus on sen luokan saavutus, että vähättelevät kommentit voi jättää omaan arvoonsa. Varmaan valintalautakunta ja me muut onnittelijat olemme päässeet sen mainitsemasi Rovastin raasulistalle. Tästä olen vain ylpeä, hyvässä seurassa ollaan.
En kutsu teitä tyttöraasuiksi, vaan tädeiksi. Tädit (kaupan täti, ruokalan täti, sosiaalitäti jne) pitävät maailmaa pystyssä, kun sedät heiluvat missä heiluvat. Minä olen yksi heilujista.
Sydämelliset Onnittelut Vuokko Ilolalle. Minäkin tahtoisin joskus vaikuttaa.
Kaikki vielä arvoituksellista minulle ja rakkaille ihmisilleni Jumala yksin
Tietää mikä minusta tulee, vai periikö ennen hauta. Odotan kuitenkin
Jumalan aikataulua ja Hänen tahtoansa. Hän ei koskaan myöhästy eikä
Viivyttele. Kiitos Jumalalle Hänen rakkaudestaan. Yst. Uskonsisar vain.
Onnittelut vakavan tekstin tuottamisesta….
Sallia ja Perttua ja heidän perheensä sattumuksia kaipaan silti. u-a.
Hmm. Seuraavan kirjan aihe? 😀
Tie, totuus ja elämöinti?
Kiitos onnitteluista ja kommenteista <3
Huomatkaa, että lisäsin merkintääni jälkikirjoituksen saamani palautteen johdosta.