Tuo tyttöraasu on tottunut ikänsä pyörittelemään kotonaan tiskirättiä, keittämään isolla kattilalla pottuja, kurittamaan valtaisaa pyykkivuorta, juoksemaan sinne sun tänne perheen perushoidollisissa asioissa ja siitä kaikesta, kodista kotitöineen on muodostunut hänen turvallinen mukavuusalueensa, josta on ajoittain ollut jopa pelottavaa lähteä pois. Neljän seinän sisältä ei ole ollut helppoa lähteä ulos avaraan maailmaan kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät elä vaippahöyryjen keskellä ja pää sumussa kaikesta ”tiskirätin” pyörityksestä.
Tuolle tyttöraasulle muodostui jossakin vaiheessa erinäisistä syistä johtuen pakottava tarve kirjoittaa neljän seinän sisältä kaikesta kokemastaan ja se homma ajoi hänet lopulta kertakaikkisen totaalisesti pois hänen mukavuusalueeltaan.
Toki oli monta harjoittelukokemusta tiellä ja matkalla kohti epämukavuusaluetta, mutta kyllä jännitystä siltikin lopulta piisasi H-hetken koittaessa.
Cafe-Ekbergin toisen kerroksen juhlatilat ja Tieto–Finlandia-palkinnon ehdokkuus yhdessä toisen Tyttöraasun kanssa. Kaikki palkintoehdokkaat ohjattiin nk. vihreään huoneeseen odottamaan tilaisuuden alkua ja kuuntelemaan protokollaa tilaisuuden aikana. Tunnelma tuossa huoneessa oli jännittynyt, mutta mieleenpainuvan lämminhenkinen. Esittelykierroksen jälkeen jutustelu kirjailijoiden välillä kävi vilkkaana ja välillä sai kuulla myös iloisia naurunpurkauksia. Tilaisuus oli siis kaikille huoneessa olijoille ilmeisen mukava ja mieleenpainuvan ainutlaatuinen. Lopulta myös minulle, tiskirättiä ikäni pyörittäneelle Tyttöraasulle, kun pahin jännitys hellitti hieman otettaan.
Jokainen palkintoehdokas kutsuttiin vuorotellen ”näyttämölle” kelloa kilistämällä. Kun meidän vuoromme tuli vihdoin astua esiin, sydämeni hakkasi niin että ajattelin sen näkyvän kilometrien päähän. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin yrittää vaan olla mahdollisimman asiallisena ja jämynä.
Sinä kun seisoimme kaksi Tyttöraasua ylen wiisaitten ihmisten edessä arvioitavina kirjamme tiimoilta, viimeisetkin jännityksenrippeet katosivat kuin höyhen kanalanovesta tuuliin ja pilviin, kun yksi valintalautakuntaan kuuluvista henkilöistä aloitti lukemaan kriteereitä, joidenka perusteella kirjamme tuli valituksi kuuden parhaimman joukkoon.
”Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirja kuljettaa lukijansa voimakkaalla otteella keskelle vanhoillislestadiolaisten arkea. Se käsittelee herätysliikkeen nykyisten ja entisten jäsenten ajatuksia ja kokemuksia perheestä, yhteisöstä ja uskosta ja kysyy tuleeko avioparin todella ottaa vastaan niin monta lasta kuin Jumala suo. Autenttisen haastatteluaineiston kuljettaminen läpi kirjan hiljentää miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä elämästä, perheestä, naisen asemasta ja lapsen oikeuksista. Kirja on poikkeuksellisen rohkea avaus kipeästä aiheesta.”
Suuri kiitos valintalautakunnalle noista sanoista. Niitä kuunnellessa tuli vahva tunne siitä, että he olivat ymmärtäneet keskeltä kirjamme sanoman. Enää en ollutkaan yhtäkkiä epämukavuusalueella, vaan minulla oli harvinaisen hyvä olla. Meitä, Ailaa ja minua oli kuultu ja meidät oli otettu vakavasti, jopa arvostusta osoittaen. Harras toivomukseni on, että myös vanhoillislestadiolaisuudessa otettaisiin kirjan aihepiiri vakavasti ja liikkeen painostavasta ja pelottelevasta opetuksesta ottaa kaikki lapset vastaan luovuttaisiin. On yksinkertaisesti väärin painostaa ja pelotella ihan ketään synnyttämään, sillä ei ole kuin huonoja seuraamuksia. Vapaaehtoisuus on asia erikseen.
Tieto-Finlandian ehdokkuus on jo itsessään se ”täytekakku”, voitto olisi kermavaahto koristuksineen kakun päälle. Eli iloitsen suuresti ehdokkuudesta ja suon mielihyvin palkinnon sille, joka sen saa ja se selviää sitten 19. päivä tätä kuuta. Kiitos kaikille ”finalisteille” ja pitäkäämme peukkuja toistemme puolesta.
Suuri kiitos myös kaikille kirjamme informanteille ja runoilija Krista Ojalalle, jonka runo herkisti ja kaunisti kirjaamme. Kiitos myös rakkaille ystävilleni, joidenka kanssa kävin lukuisia keskusteluja kirjamme aihepiirejä koskien. Teiltä sain valtavasti tukea ja myös apua oivaltamaan monia asioita. Eli te kaikki olette yhdessä Tyttöraasujen kanssa ehdokkaina Suomen Tieto-Finlandiassa. Sydämelliset Onnittelut!
Ps ja jälkeenpäin lisätty kirjoitus:
Sain palautetta tästä blogimerkinnästäni, että valitsijalautakunnan perustelussa valita Tyttöraasut TF-ehdokkaiksi kirjansa kanssa, on unohdettu mainita kokonaan vl-isät. Palautteen antaja, suurperheen vl-isä, oli sitä mieltä että joskus on niinkin, että koko muu perhe hyväksyy iloiten ja sata lasissa kaikkien lasten vastaanottamisen eivätkä kärsi hommasta ollenkaan ja ainoa kärsijä onkin perheessä isä. Mutta otetaanko hommassa koskaan huomioon isän terveys ja uupumus, saati mielenterveys? Voisin sanoa, että kaikki mahdolliset helpotukset koskevat lähes aina äitiä; jos äidin terveys on uhattuna, jos äiti on uupunut tai mielenterveysongelmainen, silloin voidaan harkita ehkäisyn käyttöä.
Jep Ojala, minun ihmiskäsitykseni on sellainen, että pääosin ihmiset ovat rehellisiä ja tekevät töitä mielellään.
Työhyvinvointi ei ole joka paikassa kunnossa, ja tutkimukset osoittavat, että suurin ongelma on johtamisessa; pääosin esimiehen tuen puutteessa. Myös tiedonkulussa. Tietoa pantataan.
Onneksi meillä sairasvakuutusjärjestelmä jokaiselle Suomessa asuvalle ihmisille. Kaikkialla ei ole niin hyvin.
Kyllä kai minä sen tiedän, että inhimillisiin kuormiin usein löytyy inhimillinen apu ja on riittävä, mutta taivaallisiin asioihin tarvitaan taivaallinen apu, jota ei sosiaalitoimi eikä sairausvakuutus pysty antamaan.
Onhan se niinkin, Lauri, mutta ei se evankeliumikaan ole vain sanaa. Se on myös tekoja. Siksi arvostan Pelastusarmeijan työtä; se elää voimissaan ja siihen luotetaan. Samoin koen ev.lut.kirkon diakonian ym. työmuodot Jumalan meille antamiksi tehtäviksi.
Niin, eiköpä se liity siihen kultaiseen sääntöön, joka oli jo aiemmin esillä.
Jokseenkin kepeästi ajateltu, että tuossa yllä selostaisin jotain ihmiskäsityksistäni.
Olen tehnyt työtä säännöllisesti 13-vuotiaasta, ollut duunarina, esimiehenä ja yrittäjänä ja virkamiehenä. Sillä perusteella olern aivan matti siitä, että kristityn omatunto & rehellisyys koskee myös työsuhdetta – siitä huolimatta millaisia kuoppakorotuksia on viimeisessä liittokorotuksessa saatu.
Omasta kokemuksestani tiedän mitä on ahdistus, jopa toivottomuuteen asti.
En silti voi hyväksyä tuota ajatusta, jonka mukaan asiat
Jumalan edessä on kunnossa sitten kun pankkitilin saldo on nolla.
Hienoa, jos se vie pohtimaan, mikä velkasaldo Jumalan kanssa on ja mitä on tämän elämän jälkeen.
Tilien tyhjenemisestä voi ilman lain saarnaa tietysti olla hyötyä,
Se on suurta Jumalan armoa, jos se vie itsediagnoosiin ja sen kautta etsimään armoa Kristuksessa.
Jotenkin meidän aikamme ihminen on täysin eksyksissä sen asian tiedostamisessa, että tämä yleisesti julistettun ”rauha rauha”) = piittaamattomuus Jumalan tahdosta vie ihan vikasuuntaan ja eroon Jumalasta.
Room 8:1 ja Room 8:8 puhuvat kahdella eri sieluntilalla olevasta ihmisestä, ja heidän kohtalonsa on erilainen, jos ero säilyy.
Tämä asia näkyy olevan pahasti hakusessa.
Aika runolliseen tapaan Paavali esittää 1 Kor 13:ssa, että
hyviin tekoihin tarvitaan uskoa. Siitä kai virrenkin sanat
”. Haavojasi lähemmäksi, / lähemmäksi ristiä / kaipaa köyhä sydämeni / nytkin, tällä hetkellä. / Anna Pyhän Hengen voimaa, / tulta lamppuun sammuvaan. / Yö on synkkä, Ylkä viipyy, / milloin tulet noutamaan?”
Mielestäni tuosta on kaukana kaikki omahyväisyys ”itse paremmin tiedän, en tarvitse neuvojanne…siinä tässä kelpaan kuten kaikki muutkin….”.
Olen aina vierastanut kristillisyyttä, jossa uskon saaminen ja säilyminen on tekemisestä kiinni. Usko on lahja, sen sanan uskomista ja vastaanottamista, että Kristuksessa olen sovitettu ja Jumalalle kelpaava. Siinä on koko evankeliumi.
Ymmärrän toki niitä, joille tämä usko on liian halpaa ja jotka siksi haluavat korottaa profiiliaan erilaisilla uskovaisuuteen liittyvillä teoilla, rukouksilla, liturgioilla ja paastoilla yms. Niissä on se vaara, että ne muuttuvat lainvoimaiseksi suorituksiksi, joilla pyritään vaikuttamaan uskon kohteeseen tai toisiin ihmisiin. Itsellekin niistä voi tulla raskas taakka.
Toisaalta pidän itsestään selvänä sitä, että lampaat lähtevät etsimään ravintoa muualta, jos tutut niityt eivät sitä riittävästi tarjoa. Erämaata/autiomaata ei varmaankaan kukaan pidä erinomaisena laidunmaana, vaikka se joskus voi hyvää tehdäkin.
Seurakuntien ja herätysliikkeiden johtajien/paimenten tulee siksi jatkuvasti valvoa opetustaan ja omaa elämäänsä, että se olisi edes kohtuullisessa sopusoinnussa omantunnon kanssa. Ja niin opetuksen kuin omantunnonkin tulee olla uskollinen Jumalan sanalle ja siellä ilmoitetulle Jumalan tahdolle.
Mitä kauempana olemme Kristuksesta sitä kauempana olemme toisistamme. Kehällisiin (lue perinteisiin tapoihin) kiintyminen on yleensä yhtenä syynä sisäisiin ristiriitoihin. Uudistumista ja nimenomaan hengellisessä mielessä tarvitaan kaikkialla, muuten kristillisyys erilaisine perinnemuotoineen muuttuu helposti museoiksi.
Tulipa vaan mieleen, että kun eläkkeellä ei muita valvojia ole kuin vaimo eikä edes kuulu mihinkään ns.hurrausliikkeeseenkään niin voisi kai erota kirkostakin. Eipä sinne kukaan kaipaisi.
Kaipa pohdiskelen sitä tapaa, jolla minua seurakunnan työntekijänä aikoinaan kohdeltiin.
Onneksi, Osmo, sinulla on vaimo valvojana.
Vierastan samaa asiaa kuin Lähdesmäki.
Itsestä se ei ole kiinni…Jumalan lahja se on….
Moni takertuu teoriaan ja hylkää kokemuksen.
Vaikka usko onkin lahja, tapahtuu ihmisessä Pyhän Hengen vaikutuksesta jotakin, ja sitä kaikki eivät voi millään sulattaa.
Kun sen ottaa puheeksi. syntyy kissanhännän vetoa. Ihan turhaan.
En tiedä, mitä Lähdesmäen tarkoittama kehäliisyys on,
mutta surkeaksi pelkkä teoria jää, jos kaikki on siinä,
kuten erään tunnetun eksegeteekin elämä kuolemassa.
Uudistumaan kai neuvotaan, mielen uudistukseen.
Minusta on surkeaa uudistusta se, että Jumalan tahdolla ei olekaan mitään arvoa.. Se on paluuta siihen mitä lähdettiin.
Kuule, Sonja.
En sano halaistua sanaa siitä, mitä ihmiset ovat ylipäätään,
rehellisiä tai epärehellisiä, töissä mielellään tai vastoin tahtoaan.
Puhuin vain siitä, miten sanan herättämä omatunto reagoi.
Eivät ole kaikki suomalaiset murhaajiakaan (konreettisesti),
vaikka syyllisen omatunto reagoi, kun sana sydämen valaisee.
Sekin on armoa, se…..
Uudistumisesta Paavali Rm.12:1 ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. 2 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”
Aivan, mutta kenelle tuo Room 12:1-2 onkaan kirjoitettu?