Helluntaievankelistojen eläkeasiat on hoidettu huonosti. Jos omaa ahneutta, pyrkyryyttä ja ns. eteensä katsomista ei ole ollut (erityisen kristillisiähän nuo ominaisuudet eivät ole), niin tyhjän päälle on jääty ja kansaneläkkeen perusosan varaan, kun eläkepäivät koittavat.
Tilanne ei ole kunniaksi kenellekään.
Kristillisissä piireissä paljon laajemminkin kuin vain helluntaievankelistojen osalta on opittu kummallinen käytäntö: työ ei olekaan työtä. Ainakaan siitä ei makseta palkkaa. Jos sitä varovasti kysyy, saa ihmetystä ja syyllistämistä osakseen.
– Kuinka sinä nyt noin? Eikö sinulle riitä, että saat meidän tilaisuuksissa palvella Herraa? Sinähän saat palkan taivaassa!
Niin annetaan sitten palkaksi pullakahvit ja puolilämmintä kättä, ehkä joskus osa kilometrikorvauksista.
Palkka taivaassa on kaunis ajatus, mutta kun sitä tarvittaisiin jo maan päällä, kun pitäisi asua jossakin ja syödä. Matkustaa ja perhettä elättää.
Olen teeman muunnelmineen kuullut lukemattomat kerrat. Ryöstöviljely ja hyväksikäyttö koskee myös monia muusikoita. Nykyisin myös ”oikean työn” tekijöitä. Uskovainen maalari ei saisi hengellistä yhteisöä työstään tai edes tarpeistaan laskuttaa.
En todellakaan ole vapaaehtoistyötä vastaan. Se on upea asia. Mutta pakotettua, kiristettyä ja hengellisesti ujutettua se ei saisi koskaan olla, vaan sydämestä tulevaa.
Eikä todellakaan anna kaunista kuvaa seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön sieluntilasta, jos se väärinkäyttää jäsentensä tai muiden ammattitaitoa ja työpanosta.
Apostoli Paavali korostaa, että työmies on palkkansa ansainnut. Puivan härän suuta ei saa sitoa. Paavalin mukaan tämä on Jumalan kehotus maksaa palkkaa seurakunnissa. (1 Kor. 9:8, 1 Tim. 5:17-18)
Moni noista maksamattomista yhteisöistä ylpeilee erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla. Ja hups vain, tuo selvä sanankohta käännetään päälaelleen.
Saatetaanpa myös kehottaa suoranaiseen veronkiertoon eli rikolliseen toimintaan, mihin linkki seuraavassa:
http://www.fightforsalvation.fi/?sid=12&tid=1703
”Kokousviikonlopun jälkeen sunnuntai-iltana kun tuli palkanmaksun aika, pyysi seurakunnan pastori minut takahuoneeseen ja sanoi, että uhri oli niin suuri, että hän ei halua antaa minulle kuin 300 euroa, ja loput uhrista he käyttäisivät uuden kirkkonsa tuleviin vuokriin ja kuluihin. Hän neuvoi minua viemään antamansa summan kirjanpitoon kilometrikorvauksena, jolloin siitä ei tarvitse maksaa veroa. Eli se oli suorastaan veronkiertoon yllyttämistä. Tämä 300e ei riittänyt kattamaan edes lakisääteistä kilometrikorvausta.”
Ei tuossa linkissä mainitussa tapauksessa veronkierrosta ole kysymys. Kilometrikorvauksen ja/tai päivärahan maksaminen on täysin laillista. Pastorin menettely oli kuitenkin väärä, koska oli sovittu toisin.
Mitä eläkevakuutuksiin tulee, monessa helluntaiseurakunnassa on varmaan ajateltu, että Jeesus tulee takaisin ennen kuin eläkkeen nostaminen tulee ajankohtaiseksi.
Vapailla suunnilla on korjaamisen varaa palkka ja varsinkin eläkeasioiden hoidossa, totta.
Silti, koko kansan verottaminen vauvakasteeseen vedoten on sekin kait hiukan kyseenalaista? Näinhän meistä tuli kasteessa verollisia, ja kyllä niitäkin rahoja käytetään aika kyseenalaisesti usein.
Uskoo ja kastetaan ja päättää sitten mihin, kelle, mihinkä tarkoitukseen jne ns. ”kymmenyksensä” laittaa, se on lähinnä Raamatun mukainen malli. Rahat jotka näin seurakuntaan lahjoitetaan, eivät ole saarnaajan omaisuutta, vaan seurakunnan, vanhemmiston jne päätettävissä, jos uhrit on seurakunnalle lahjoitettu. Näin ymmärrän. Silti vapaidensuuntien sektorilla on syytä ottaa asia vakavaan pohdintaan.
Blogisti helluntaiherätystä selvästi huonosti tuntevana ei ole oikein ymmärtänyt tuota Seurakuntalaisessa olevaa Ristin Voiton artikkelia. Ristin Voiton artikkelissa puhutaan helluntaievankelistoista, jotka blogisti sekoittaa helluntaisaarnaajiin. Helluntaievankelistat ja helluntaisaarnaajat eivät ole synonyymejä, vaan ne ovat kaksi eri ihmisryhmää.
Helluntaiherätys oli aikaisemmin tunnettu evankelistoistaan, jotka usein olivat naisia. He olivat kiertäviä julistajia, jotka kiersivät eri seurakunnissa, ja heidän kannatuksensa eli palkkauksensa oli usein vähän niin ja näin. Evankelistat ovat katoavat luonnonvara helluntaiherätyksessä, palkkaa nauttivia ja kierteleviä päätoimisia evankelistoja ei enää juuri ole. Elossa olevat evankelistat ovat yleensä iäkkäitä. Heidän eläkeasiansa on usein aikoinaan hoidettu luvattoman heikosti.
Helluntaisaarnaajat eli helluntaipastorit, niin kuin nykyisin heitä usein kutsutaan, taas ovat työsuhteessa paikallisiin helluntaiseurakuntiiin. He toimivat siis tietyn helluntaiseurakunnan paimenena, ja saavat siltä säännöllistä kuukausittaista palkkaa. Heidän palkka-asiansa on hoidettu, ainakin pääosissa seurakuntia, asianmukaisesti. Isompien kaupunkiseurakuntien helluntapastoreiden palkkaus on suurin piirtein samaa tasoa kuin luterilaisilla papeilla. Heille on myös kertynyt asianmukainen eläketurva.
Blogistin käyttämä kuvaus helluntaiherätyksestä ”erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla ylpeilevänä yhteisönä” sopii todella huonosti nykyiseen helluntaiherätykseen. Se selviää kyllä vaikka lukemalla Ristin Voittoa, joka on helluntaiherätystä kriittisesti kommentoiva laatulehti.
Jari Raappana taas ei lukenut blogiani, kun tekee tuon viimeisen kappaleen potkunsa. En puhunut helluntalaisista, vaan laajemmin ”kristillisistä piireistä.”
Minkään suunnan kristillisyyteen ei sopi lupausten rikkominen – eikä puivan härän suun sitominen.
Arvoisalle blogistille ystävällisesti: Luin blogisi, eikä viimeisessä kappaleessani ole mitään potkua.
On selvää, että jos blogissa ensin kritisoidaan helluntaiherätystä helluntaisaarnaajien eläkeasioiden huonosta hoitamisesta, mikä ei edes pidä paikkaansa, ja sitten blogin loppupuolella puhutaan ”noista maksamattomista yhteisöistä”, niin lukija liittää nämä kaksi yhteen.
Kritiikki on aina paikallaan, mutta sen kohde on hyvä selvästi ja reilusti nimetä. Kukaan ei hyödy siitä, jos kritiikin kohteeksi nimetään joku epämääräinen taho. Näin tapahtuu harmittavan usein juuri kristillisistä yhteisöistä puhuttaessa, sen lisäksi, että faktatkin usein ovat parhaimmillaankin vähän sinne päin.
Kyllä vielä on kiertäviä evankelistoja, palkkauksistaan en tiedä. Vaihtelee varmaan suuresti, henkilöstä riippuen, kokous kokoukselta. Eläkeasiat ovat tietenkin myös osittain ainakin ns. ”omalla vastuulla”, hoitaa, jos varsinaista pysyvää työnantajaa ei ole.
Tämä kysymys liippaa läheltä myös seurakuntarakenteen tarkoituksenmukaisuutta. Free lanserit huolehtivat asioistaan itse joka alalla eikä hengellinen ala saa mitään muuta etua kuin mitä lait sallivat. Jos määrättyistä velvotteista ei ole huolehdittu, jälki näkyy siinä vaiheessa, kun eläkeikään tullaan.
Jos latsotaan Paavalin esittämää seurakuntarakennetta, niin siinä ei ole sijaa kiertävälle evankelistalle, joka ei ole kiinteästi osa jotain paikallista seurakuntaa. Apostolit olivat liikkuvaa väkeä. Seurakunnissa vieraileva evankelista on tarpeellinen, mutta jokaisella tulisi olla lähettävä seurakunta, joka hoitaa tarpeet ja myös siunaa matkaan.
” Keskeisin kysymys on palveluiden suhde kirkon hengelliseen perustehtävään.” tämä on ydinasia.
Kirkko voi vastata ihmisen hengelliseen etsintään samalla kun se tuottaa muita palveluja. Liian usein unohdetaan, että ihminen tarvitsee fyysistä, psyykkistä ja hengellistä ”ruokaa” elääkseen tasapainosita elämää.
Ylläpito on juuri poistanut Esa Ylikosken ja minun kirjoitukset.
Kävipä nopeasti!
Mitähän niissä oli sellaista joka erosi merkittävästi aikaisemmista kirjoituksistamme ja ylipäänsä täällä olevista kannanotoista?
Onko kysymyksessä jostakin linjan tiukentamisesta?
Jos, niin olisi tietenkin hyvä jos ylläpito voisi ihan avoimesti tiedottaa siitä.
Vai?
Tuollainen linjaus onkin tärkeä. Minäkin haluaisin tietää, onko kirkon diakonia (kai se on sama kuin hyvinvointipalvelut) tulevaisuudessa missionääristä vai ei.