Olen selvästi myöhäisheränneenä intoillut kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä. Kun vasta nyt lueskelin kaksi vuotta sitten kitkolliskokouksessa käytyä keskustelua, luovutan ja siirryn muihin aiheisiin. Syksyllä 2017 kirkolliskokous sai keskustella ensimmäisen kerran mietinnön ehdotusten työstämisestä. Vaikka en peru edellistä blogiani, joudun tässä asiassa myöntämään pettymykseni. Pahaenteiset merkit olivat nähtävinä jo muutamissa kahden vuoden takaisissa puheenvuoroissa.
”… toivon, että kokonaiskuva uudistuksesta säilytetään ja sen valvominen on jollain selkeästi vastuutettuna. Muuten on vaarana, että kokonaisuus hämärtyy ja päämäärä keveämmän rakenteen ja paremmin jäseniään palvelevan kirkon puolesta katoaa… varmistaisimme, ettei työ vesity ja laiskistu edetessään.” (edustaja Katri Korolainen)
Vesity ja laiskistu edetessään.
”Se mihin itse kiinnitin huomiota on tämä kohta,jossa puhutaan työntekijöistä yli seurakuntarajojen, se jää avoimeksi itselleni. En ymmärrä, kun siinä asetetaan selvityshenkilö. Onko niin, että hänen työnsä perusteella tulee tämä säädösmuutostarpeen arviointi? Kuka sen arvioinnin tekee? Pelkään, että se jää ilmaan roikkumaan, koska sitä ei ole merkitty eteenpäin tätä prosessia tältä osin.” (edustaja Kirsi Ojansuu-Kaunisto)
Ilmaan roikkumaan.
”Miksi on vaikea tarttua siihen, mikä lopulta pitkälti ratkaisee, että toteutuuko tulevaisuuskomitean mietinnön innostunut henki… jos toivomme, että kirkkomme uudistuu organisaationa ja toimintakulttuuriltaan, meillä pitäisi olla rohkeutta ja nöyryyttä tarkastella uteliaina, myötätuntoisesti, mutta samalla teräväpäisesti organisaatiokulttuurimme kaikkia tasoja alhaalta ylös asti… Pitäisi kyetä vastaamaan siihen mitkä ovat ne kulttuurissa syvärakenteet, jotka tuottavat hyvän ohella voimakkaan tarpeen kontrolliin, varmisteluun, tuottavat epäluottamusta organisaation eri yksiköiden sisällä ja välillä, pelon tehdä virheitä, ulossulkevuutta, vaikeutta ymmärtää erilaisia tulkintoja ihmisluonnosta ja ihmisten välisistä suhteista ja niin edelleen…
”Jotta oikeasti yhteisön uudistuminen tapahtuisi syvällä tasolla, niin tämä tarvitsee teitä kirkon ylintä johtoa, teitä piispoja, kirkkohallituksen johtajia, hiippakuntadekaaneja, tätä ei voi ulkoitaa konsulteille, ei pelkästään keskijohdolle tai työntekijöille, eikä työryhmiin. Siksi kovasti toivon, että tässä jatkotyöskentelyssä ei nyt hukata mietinnön aivan keskeistä havaintoa, vaan että se kulkee koko ajan mukana.” (edustaja Juha Tanska)
Ei voi ulkoistaa. konsulteille, ei pelkästään keskijohdolle tai työntekijöille, eikä työryhmiin. Tämä oli kaikkein pahin.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tulevaisuusmietintö joutui kirkollisen hallintokulttuurin nielaisemaksi heti tuoreeltaan. Se sysättiin teollisuuslaitoksen tavoin yötä päivää pyörivän tuotantolinjan liukuhihnalle, jolla matkalla robottikädet paloitelivat sen olemassa olevilla prosesseilla jotenkin hallittaviin osiin, ja lähetettiin olemassa oleviin sulattamoihin ja valutettavaksi olemassa oleviin muotteihin, minkä jälkeen jakeluverkosto huolehtii palaset sopiviin olemassa oleviin siiloihin ja totuttuihin toimintarakenteisiin.
En tiedä olisiko jotain voinut tehdä toisin. Kirkolliskokous joutuu valmistelussa turvautumaan kirkkohallitukseen ja piispainkokoukseen. Valiokuntineen ja kirkkolakineen ja -järjestyksineen se on myös osa vuosisataista hallintokulttuuria, jonka muuttamista se ei voi ulkoistaa mihinkään.
Ilman minkäänlaista loppukohotusta yritän lopettaa tähän. Ja lopetankin. Ainakin tämän blogin.
Kiitos blogistanne. Voisihan siellä kokouksessa kysyä mikä diakonien mahdollisuuksissa kastaa, vihkiä tai siunata hautaan vastustaa niin kovasti Piispoja.
Kun kysymys on valtuutuksen saamisesta on siinäkin kyse hengellisen substanssin välittämisen oikeutuksesta minkä Luther lupari maallikollekin ripissä. Eikö diakoni ole enemmän kuin maallikko.
Jumalanpalveluskeskusajatuksen saaminen jokaviikkoisesksi Messuksi olisi myös hyvä kohde uudistuksissa katsoa miten kirkon rivijäseniä aktivoidaan.
Nyt voitaisiin katsoa uudistukseen jolloin ehtoollista saisi vain kerran kuukaudessa. Näin voitaisiin prosenteissä katsoa uudistamisen väkevyyttä hengellisenä aktiviteettina, ja eikö nimenomaan tästä saisi olla huolissaan kirkon rivijäsenten aktiivisuudessa huolehtia sielunsa pelastumisen mahdollisuudesta kuin ellei sitten todella ole kysymys vain kannatusmaksunsa suorittamisesta kantokyvyn mukaan mistä kirkkomme tietysti haluaa kiittää.
Selvennykseksi edelliseen: Uskon rukoukseen Ihmisen tahi Useamman puolesta, samoin esirukoukseen, uskon myös vierellä olon mahdollisuuteen vähäisin sanoin ja ajatuksin kivun ja säryn keskellä niiden koskettaessa silloin lähinnä olevaa, uskon myös siunaamisen lahjaan mitä sydämestämme rajattomasti tahtoessamme voimme ja saamme jakaa kuin antaa.
En usko kuitenkaan papillisen perinnön olevan mahdollista siirtää uudelle osakkaalle niin Papin kuin Piispankaan merkityksessä työnäyn syntyvässä tehtävässä muuten kuin siunaamisen kautta.
Hyvää tässä Hannulla on se ettei hän yritä turhaan enää tuhlata paukkuja mahdollisuuteen, jota ei oikeasti ole. Teoriassa olisi, mutta käytännössä ei. Teoria pyrkii ohjaamaan käytäntöä. Mutta ei siihen aina kykene. Nyt vain selkä suoraksi ja täysin purjein kohti uusia pettymyksiä. Niitä aina tulee vastaan, mutta ei pidä niistä lannistua, vaan kääntää ruoria hiukan toiseen suuntaan.
Hyvä kuva oli tuossa Hannun edellisessä bogissa, siitä koskenlaskusta. Kirkkolaiva kun on nyt siinä kosken imussa ni ohjeita tulee vähän liikaa. Toisilla on hyviä neuvoja, mutta niitä ei kuulla, kun huonot neuvojat kirkuu kovempaa.
Uudistusten jarru on apostolisen perimän merkityksen ymmärtämismalli niin ihmisissä, kirkon laitoksessa kuin evankelioimisessa. Samalla halutaan unohtaa yleisen pappeuden ymmärtäminen kokonaiskirkossa mistä Uskonpuhdistuksen vuonna olisi jotakin voinut sanoa varsinkin kun asia Reformaatiossa oli keskeisimpiä.
Näin eteenpäin pääsemiseksi olisi ensin huomattava missä paikoissa vastus asioiden mallissa ja laadussa on vahvin ja sitten katsottava toista tietä. Siksi aiemmin ehdotin diakonin oikeuksien laajentamista koska heillä usealla tavalla on taitoa ja kykyä.
Tulevaisuudessa puolet Piispoista voisi olla diakoneita. Tähän on Ignatiukselta hyvää todistusta kelpoisuudessa. Lisäksi Piispoille pitää saada kiintiöt miehissä ja naisissa ettei touhu vallattomaksi mene.
Kirkkomme on organisaationa hyvin monitasoinen ja monitahoinen ja säädökset tuovat oman vahvan lisänsä tähän ”soppaan”. Se johtaa siihen, ettei kirkkoamme voi kokonaisuutena johtaa oikeastaan mitenkään! Toinen asia on se, että pitäisi kuitenkin luoda ”oman firman” vahva visio ja tahtotila suunnasta ja tavoista, johon ja joilla on edettävä. Sitä ennen on tilanneanalyysin paikka. Se on tehty, mutta jatko jää tekemättä!
On ilahduttavaa, että joku edes yrittää olla huolissaan tulevaisuuskomitean mietinnön kohtalosta kirkon hallinnon syövereissä. Sinne se näyttää todella hautautuneen. Eikä se nytkään tunnu kovin suurta mielipiteiden vyöryä nostattavan.
Yritin vuosi sitten muutamassa KotimaaPro jutussa nostaa tulevaisuuskomitean näkökulmia ja siihen olennaisesti liittyviä kirkon jäsen- ja talouskehityksen näkymiä esiin. Mutta kovin oli ohutta keskustelu silloinkin.
Edelleen olen sitä mieltä, että tulevaisuuskomitean ansiokkaassa työssä on kiteytetty jotain hyvin olennaista kirkon visioista. Ei tarvitsisi pyörää keksiä uudestaan, toteutus riittäisi. Eli kuten Toivo totesit: tilanneanalyysi on tehty, mutta jatko jää tekemättä.
Linkitän tähän teemaan liittyneen arkkipiispan haastattelun, jossa joitain kysymyksiä avattiin, tosin aika varovaisesti.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/arkkipiispa-tapio-luoma-toivon-hukkaava-kriisitietoisuus-kirkon-taloustilanteesta-vie-lamaannukseen/
Kiitos Hannu tästä, myös rohkaisusta. Vuosi sitten tekemäsi ap:n haastattelu on… miten sen sanoisin enemmän kin mielenkiintoinen, tarkoitan että myös tilannetta kuvaava. Varovaisuus, kuten sanoit.
”On vaikeaa arvuutella ajankohtaa, josta lähtien kirkolla ei enää olisi varaa pitää yllä nykyisenlaista henkilöstö- ja kiinteistömäärää.” (Luoma) Yhtä oikein olisi sanoa että se ajankohta on jo nyt, osassa seurakuntia. Kiinteistöistä pyritään eroon ja henkilöstö pienenee.
Kun Luoma varovasti asettelee, että talouden ohella ”tulevaisuuden kannalta kenties merkittävämmiksi voivat kuitenkin osoittautua kirkon ja seurakuntien hengelliseen elämään pitkäjänteisesti vaikuttavat tekijät, erityisesti toimintakulttuurin uudistaminen” ja että ”Tätä ei voida tehdä ensisijaisesti hallinnollisilla päätöksillä, mutta uudistusta voidaan pyrkiä niillä tukemaan. Esimerkiksi vuorovaikutuksen lisäämistä, vapaaehtoistyön vahvistamista ja kirkkotilojen käytön monipuolistamista koskevat hankkeet ovat osa tätä kokonaisuutta”, näkyy siinä minun mielestäni ongelman ydin: kirkollinen toiminta- ja hallintokultturi, jota yksi ja toinen vuorollaan yrittää ulkoistaa. Pyrkiä tukemaan hallinollisilla päätöksillä ja osa tätä kokonaisuutta – kirkollista jargonia joka ei tarkoita mitään!
Kaikkein pelottavin on tuo että useimmat kirkolliskokousta itseään koskeneet uudistusehdotukset eivät saaneet myötätuulta. Oman aseman puolustamista, perusongelman ulkoistamista, varovaisuutta ja vaikeuksien vähättelyä. Siksi palaan aikaisempaan lähtökohtaani että kirkon tulevaisuus on seurakuntalaisissa ja seurakunnissa.
Tuosta diakonin aseman vahvistamisesta; eikö Ignatius katsonut Piispan voivan pyytää diakonin huolimaan Eukaristian.
Onhan tässä kysymys toki Eukaristian rukouksen sanoista, mutta tulivatko ne kirjallisiksi vasta Eraneauksen myötä 300·luvulla nyt jo järjestäytyneessä kirkkolaitoksessa vai vielä myöhemmin spesifiin ymmärrykseen seuraannon huomaamisen mahdollisuuksissa ymmärtää kelpoisuutta.
Nyt on hyvä paikka Teologien kommentoida kun asian pitäisi olla tuttu.
Eikö Ignatius saa olla hyvä esikuva varhaiskirkon teologian huomaamisessa sijaan katsomista 200· luvun taitaja Eraneukseen.
Tämä asia on minulle vaikea, ja tunnen itseni tyhmäksi. Miksi pitää vaivata mieltä asialla, joka ei näytä kiinnostavan juuri muita. Hannu Kuosmanen ihmettelee ohutta keskustelua asiassa, joka kuitenkin koskee koko kirkon tulevaisuutta. Itse en osaa pelkästään ihmetellä asiaa sivistyneesti, vaan alan suoraan kritisoimaan ystäviäni piispoja ja päättäjiä sokeudesta, hyssyttelystä, vastuuttomasta varovaisuudesta ja mistä kaikesta.
Kun arkkipiispan mielestä talous- ja henkilöstökysymykset ovat tärkeitä ja niihin ”tulee etsiä huolella vastauksia”, saa kuvan että kirkolla on hyvin aikaa seuraavat kymmenen vuotta huolellisesti etsiskellä vastauksia. Ja kun hän jatkaa että ”tulevaisuuden kannalta kenties merkittävämmiksi voivat kuitenkin osoittautua… toimintakulttuurin uudistaminen”, niin nuo ”kenties” ja ”voivat” edustavat varmasti turvallista kirkollista puhekulttuuria. Varovaisuutta seisoa sen takana mitä on ollut tekemässä.
Tällaisesta irvailustani ei pidä itsekään, jää paha maku suuhun. Kun samalla tiedän että yksi arkkipiispa tai vaikka kaksi vastuuhenkilöäkään ei voi juuri mitään tehdä. Kun on kirkon merkittävässä virassa, on siinä kiinni niinkuin kärpänen… tervassa. Ei siinä voi toimia muuten kuin maltillisesti. Sitä tulee nopeasti muuratuksi kiinni kirkon paksuun betoniseinään eli siihen kulttuuriin.
Sanon vain että ihailen blogissani mainitun Juha Tanskan tarkkanäköistä ja sivistyneesti muotoiltua analyysiä liittyen kirkon toiminta- ja hallintokulttuuriin. Siis että pitäisi olla rohkeutta ja nöyryyttä tarkastella uteliaina, myötätuntoisesti, mutta samalla teräväpäisesti organisaatiokulttuurimme kaikkia tasoja alhaalta ylös asti , ja siinä tarvittaisiin henkilökohtaisesti teitä kirkon ylintä johtoa, teitä piispoja, kirkkohallituksen johtajia, hiippakuntadekaaneja, tätä ei voi ulkoistaa konsulteille.
Kun en halua kirjoittaa enää blogia tästä asiasta, menköön vielä tähän kommenttiin, että en ollut kunnolla huomannut sitä, että kirkolliskokous torjui miehuullisesti itseensä kohdistuneet tulevaisuusehdotukset. Mitä siinä voi enää tehdä. En lähde osoittamaan mieltä Turun Opiston pihalle. Olenhan kuitenkin yrittänyt olla huolissani..
Hannu, ei mitenkään huono ajatus lähteä Turun kristillisen opiston pihalle osoittamaan mieltä. Vähän kuitenkin pelkään, että mielenosoittajien joukko voisi jäädä aika pieneksi. Mutta varmasti piristäisi ainakin hetkeksi tätä jähmeää toimintakulttuuria.
Olet saanut aivan oikean kuvan siitä, että kirkolla on kymmenen vuotta aikaa. Kirkolla – tai siis suurimmalla osalla seurakunnista – menee vielä taloudellisesti ihan hyvin. Mutta kun jäsenyyskäyrät ja erityisesti kasteiden määrät vähenevät nopeasti, alkavat nämä vaikuttaa juuri kymmenen vuoden tähtäimellä. Samalla vain voimistuu polarisaatio – suuret muuttovoittoseurakunnat vielä voimistuvat, mutta muuttotappioalueet kurjistuvat entisestään.
Mutta ole huoletta, kyllä euro opettaa. Tässäkin voi tukeutua tulevaisuuskomitean visioon kirkon henkilöstörakenteesta. Yksi keskeinen viesti oli se, että ei missään muualla maailmassa kirkoilla ole suhteessa niin paljon palkattuja työntekijöitä kuin Suomen ev.lut. kirkossa.
En toivo enkä odota yt-neuvotteluja. Mutta tällä menolla niiden aika on nopeammin kuin uskotaan. Usko on kirkossa tietysti keskeinen asia, mutta ei pelkästään sen varaan voi tuudittautua. Nyt olisi vielä vähän aikaa toimia.
Eli eiköhän sittenkin lähdetä banderollien kanssa Turkuun.
Herran elopellolla on paljon muutakin työtä, kuin kirkon pelastaminen. Jos kaikella tarmolla keskitymme kirkon pelastamiseen, niin meistä ei ole oikeasti merkittäviin tehtäviin.
Pesonen, mitkä ovat merkittävät tehtävät, jotta niiden tärkeyttä pystyy pohtimaan kirkon kannalta?
Mitä olen tutustunut tulevaisuuskomitean mietintöön, niin minusta se on hyvä ja sen pohjalta pitäisi jatkaa. Ajopuut menevät, minne virrat vievät. Tulevaisuuskomitean mietintö antaisi purjeet ja peräsimen.