Tulevaisuus näyttää vesittyvän ja laiskistuvan

Olen selvästi myöhäisheränneenä intoillut kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä. Kun vasta nyt lueskelin kaksi vuotta sitten kitkolliskokouksessa käytyä keskustelua, luovutan ja siirryn muihin aiheisiin. Syksyllä 2017 kirkolliskokous sai keskustella ensimmäisen kerran mietinnön ehdotusten työstämisestä. Vaikka en peru edellistä blogiani, joudun tässä asiassa myöntämään pettymykseni. Pahaenteiset merkit olivat nähtävinä jo muutamissa kahden vuoden takaisissa puheenvuoroissa.

”… toivon, että kokonaiskuva uudistuksesta säilytetään ja sen valvominen on jollain selkeästi vastuutettuna. Muuten on vaarana, että kokonaisuus hämärtyy ja päämäärä keveämmän rakenteen ja paremmin jäseniään palvelevan kirkon puolesta katoaa… varmistaisimme, ettei työ vesity ja laiskistu edetessään.” (edustaja Katri Korolainen)

Vesity ja laiskistu edetessään.

”Se mihin itse kiinnitin huomiota on tämä kohta,jossa puhutaan työntekijöistä yli seurakuntarajojen, se jää avoimeksi itselleni. En ymmärrä, kun siinä asetetaan selvityshenkilö. Onko niin, että hänen työnsä perusteella tulee tämä säädösmuutostarpeen arviointi? Kuka sen arvioinnin tekee? Pelkään, että se jää ilmaan roikkumaan, koska sitä ei ole merkitty eteenpäin tätä prosessia tältä osin.” (edustaja Kirsi Ojansuu-Kaunisto)

Ilmaan roikkumaan.

”Miksi on vaikea tarttua siihen, mikä lopulta pitkälti ratkaisee, että toteutuuko tulevaisuuskomitean mietinnön innostunut henki… jos toivomme, että kirkkomme uudistuu organisaationa ja toimintakulttuuriltaan, meillä pitäisi olla rohkeutta ja nöyryyttä tarkastella uteliaina, myötätuntoisesti, mutta samalla teräväpäisesti organisaatiokulttuurimme kaikkia tasoja alhaalta ylös asti… Pitäisi kyetä vastaamaan siihen mitkä ovat ne kulttuurissa syvärakenteet, jotka tuottavat hyvän ohella voimakkaan tarpeen kontrolliin, varmisteluun, tuottavat epäluottamusta organisaation eri yksiköiden sisällä ja välillä, pelon tehdä virheitä, ulossulkevuutta, vaikeutta ymmärtää erilaisia tulkintoja ihmisluonnosta ja ihmisten välisistä suhteista ja niin edelleen…

”Jotta oikeasti yhteisön uudistuminen tapahtuisi syvällä tasolla, niin tämä tarvitsee teitä kirkon ylintä johtoa, teitä piispoja, kirkkohallituksen johtajia, hiippakuntadekaaneja, tätä ei voi ulkoitaa konsulteille, ei pelkästään keskijohdolle tai työntekijöille, eikä työryhmiin. Siksi kovasti toivon, että tässä jatkotyöskentelyssä ei nyt hukata mietinnön aivan keskeistä havaintoa, vaan että se kulkee koko ajan mukana.” (edustaja Juha Tanska)

Ei voi ulkoistaa. konsulteille, ei pelkästään keskijohdolle tai työntekijöille, eikä työryhmiin. Tämä oli kaikkein pahin.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tulevaisuusmietintö joutui kirkollisen hallintokulttuurin nielaisemaksi heti tuoreeltaan. Se sysättiin teollisuuslaitoksen tavoin yötä päivää pyörivän tuotantolinjan liukuhihnalle, jolla matkalla robottikädet paloitelivat sen olemassa olevilla prosesseilla jotenkin hallittaviin osiin, ja lähetettiin olemassa oleviin sulattamoihin ja valutettavaksi olemassa oleviin muotteihin, minkä jälkeen jakeluverkosto huolehtii palaset sopiviin olemassa oleviin siiloihin ja totuttuihin toimintarakenteisiin.

En tiedä olisiko jotain voinut tehdä toisin. Kirkolliskokous joutuu valmistelussa turvautumaan kirkkohallitukseen ja piispainkokoukseen. Valiokuntineen ja kirkkolakineen ja -järjestyksineen se on myös osa vuosisataista hallintokulttuuria, jonka muuttamista se ei voi ulkoistaa mihinkään.

Ilman minkäänlaista loppukohotusta yritän lopettaa tähän. Ja lopetankin. Ainakin tämän blogin.