Tulessa ja tervassa

Muistan lapsuuden leikin jossa olin kontusillani lattialla. Joku lapsista piti selkäni yläpuolella vuorollaan jonkun leikkijän panttia ja lausui: ”kenen pantti tulessa ja tervassa liehuu, mihin sen on mentävä ja mitä sen on tehtävä.” Sitten siinä sain keksiä jonkin hassun paikan ja tehtävän pantin omistajalle. Se vara kuitenkin piti olla, ettei tehtävä ollut liian vaikea, sillä ei tiennyt milloin oma pantti oli tulessa ja tervassa. Joten saattoi itselleen antaa kovin hankalan tehtävän.

Tuo leikki tuli mieleen kun aamulla pohdin näitä keskusteluja. Täällä kun innolla käydään aina niiden kimppuun, jotka kirjoittavat vanhurskauttamisopista. Jonka mukaan pelkästään uskolla voimme vastaanottaa koko pelastuksen ja Jumalan armon Kristuksessa. Ilman, että siihen liittyy minkäänlaisia muita velvoitteita.

Keskustelijoiden mielissä näyttää olevan lukemattomia tehtäviä ja asioita, joilla kumotaan tuo yksinkertainen lupaus. Sama, jonka Filipin vanginvartija sai Paavalilta: ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut”.

Aivan kuin leikissämme, Vaadittujen tehtävien tulee kuitenkin olla tarpeeksi helppoja, jotta ne voidaan suorittaa.
Pelkästään usko tuntuu väkisinkin aivan liian vähäpätöiselle tehtävälle, mutta samalla se on kuitenkin vaikein niistä ja vaatii paljon ja jokapäiväistä harjoitusta.

Raamattu on aivan täyteen ladattu sellaista kuvakieltä, että lukija hyvin herkästi hyppää tärkeiden kohtien yli. Olenkaan pysähtymättä pohtimaan mitä siinä, tai siinä kohdin oikein sanotaan.

Ovatpa monet sitäkin mieltä, että koko vanhurskauttamisoppi pitäisi hyljätä ja poistaa. Vain siksi, ettei sitä oikein kukaan käsitä. Samalla hyljättäisiin myös tämä jae : ”autuaita ovat ne , joilla on vanhurskauden nälkä ja jano”.

Tuo jano kertoo niistä jotka eivät ole tyytyväisiä elämäänsä Jumalan sanan edessä, ja kaipaavat kestävää tyytyväisyyttä . Sellaista, joka kestäisi missä tilanteessa tahansa. Edes Paavali ei pitänyt itseään kelvollisena. Hänkin kertoi, ettei koe vielä sitä savuttaneensa. Toisaalla hän kertoi siitä miten mikään ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta. Silloin hän katseli sitä, miten Jumala häneen suhtautuu Kristuksen tähden. Nyt hän kuitenkin katselee omaa sisintään ja näkee siellä jotain hyvin vaarallista. Jotain joka vieläkin voi riistää häneltä autuuden.

Jollei tunne omassa sydämessä asuvaa pahaa ja Jumalan tahdon vastustajaa. Eikä sitä lainkaan pelkää, hän on mitä suurimmassa vaarassa menettää sen vuoksi oman autuutensa. Hän ei silloin osaa myöskään kaivata sitä vanhurskautta, joka Jumala lahjoittaa pelkästään uskon tähden.

  1. Ja hän tuli Jerikon kaupunkiin ja kulki sen läpi. Ja katso, siellä oli mies, nimeltä Sakkeus; ja hän oli publikaanien päämies ja oli rikas. Ja hän koetti saada nähdä Jeesusta, kuka hän oli, mutta ei voinut kansalta, kun oli varreltansa vähäinen. Niin hän juoksi edelle ja nousi metsäviikunapuuhun nähdäkseen hänet, sillä Jeesus oli kulkeva siitä ohitse. Ja tultuaan sille paikalle Jeesus katsahti ylös ja sanoi hänelle: ”Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi”.
    Ja hän tuli nopeasti alas ja otti hänet iloiten vastaan.
    Ja sen nähdessään kaikki nurisivat sanoen: ”Syntisen miehen luokse hän meni majailemaan”. Mutta Sakkeus astui esiin ja sanoi Herralle: ”Katso, Herra, puolet omaisuudestani minä annan köyhille, ja jos joltakulta olen jotakin petoksella ottanut, niin annan nelinkertaisesti takaisin”.
    Niin Jeesus sanoi hänestä: ”Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle, koska hänkin on Aabrahamin poika; sillä Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on”. Luuk.19:1-10

    On välillä hämmentävää, kun kuulee Ja lukee, että Jumala tuomitsee ihmisen kadotukseen ja helvettiin jne, kun taas Jeesus nimenomaan tuli etsimään ja pelastamaan kadonneita, siis ihmisiä, jotka elävät ilman Jumalaa pimeydessä, ilman Valkeutta.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.