“Kyllä moni kristitty käy kärsimättömäksi kohdatessaan vaikeuksia. Kärsimättömyytensä vuoksi hän voi raivostua jopa aivan vähäpätöisten asioiden takia. Kun hän sitten toipuu, hän häpeää itseään.” C. F. W. Walther, Jumalan kyllä & Jumalan ei, lain ja evankeliumin tehtävä, s. 99, Sley-Kirjat, 1994.
Tämäkin on kyllä totta. Tämänkin vuoksi tarvitsemme jatkuvasti Jeesuksen verellään kaikille hankkimaa ja ansaitsemaa armoa ja anteeksiantamusta. Minä ainakin.
Minulla on taasen aivan erilainen kokemus, Jumalan rauha, siis aivan ensimetreiltä asti Jumala puhutteli kuinka Hänen rauhansa varjelee ettei sydämeni saastuisi eli en menettäisi ”hermoja” lähimmäiseen tekipä tai sanoipa mitä tahansa.
Ari, etkö siis koskaan ole vihastunut mistään asiasta tai kehenkään? En usko, että olet aina pystynyt elämään niin täydellisen pyhää elämää kuin väität. Ja etkö enää tarvitse koskaan Jeesuksen anteeksiantamusta?
Mika Rantanen kiitos kysymästä, siis elin liki 40 vuotta pimeydessä eli erossa Jumalasta ja ilman Hänen rauhaansa, silloin kyllä ns ”puolustin” omia oikeuksiani mm hermostumiseen asti, riitelemällä.
Kun tulin uskoon niin ensimmäisiä asioita oli todella tuo Jumalan rauha, kuinka se puhutteli minua, miksi menettäisin sen, onko jokin asia niin vahva että se voisi viedä sen minulta, ei ole.
Kun Jumala jotain antaa ei sitä voi mikään ulkopuolinen minulta viedä, ainoastaan itse voin siitä luopua.
Jos uskovainen käyttäytyy sopimattomasti, on tärkeää, että hän myös katuu sitä ja pyytää sitä anteeksi ja uskoo sen anteeksiannetuksi. Tässäkin on jatkuvan kilvoituksen paikka.
Mika Rantanen kuinkas sitten on kun ns ”uskova” ei edes ”näe” käyttäytyvänsä sopimattomasti?
Siis kun elin pimeydessä ei minulla ollut todellakaan ymmärrystä mitä on kristityn ”sopiva käytös” saati sitten Jumalan tahto.
Leukavasti laukaistua: Säästäväistä
Rakas poikani, kirjoitti muuan meksikolaismuori sotaväessä palvelevalle pojalleen, lähetän tässä paketissa takin. Ettei paketista menisi liikaa postimaksua, olen keventänyt takin painoa leikkaamalla siitä napit pois. Löydät ne vasemmasta sivutaskusta.
El Zorro, Del Castelrey, Seikkailuja Meksikon tulenhehkuisen taivaan alla, Kirjoittanut Juan Batiste Montauban, ”Verta Auringossa”, s. 4, No. 8, 1958.
Uusi vuosi
1. Sun kanssasi alkaa, oi Jeesukseni, Mä rohkenen taas tämän vuoden, Kun tiedän: Sä käyt minun vierelläni Sun kätes mun käteeni suoden. Sun kanssasi en minä pelkää.
2. Sun kätesi, jalkasi lävistetyt Sun työstäsi kertovat mulle. Ne kertovat syntien päästöä nyt Ja armoa vain kirotulle. Sun kanssasi syntinen viihtyy.
3. Sun kanssasi riemu on loppumaton – Miks, sieluni, surra sä huolit? Nyt pois veren kauttahan syntini on, Kun, Jeesus, sä eestäni kuolit. On kanssasi rauha ja riemu.
4. Sun kanssasi siis olen onnellinen, Jos suot pahat päivätkin mulle. Kun luonani vain olet, riemuelen Ja kiitosta laulelen sulle. On kanssasi niin hyvä olla.
5. Sun kanssasi synkkiä laaksoja maan Saan kulkea turvassa taivaan. Kun vitsasi, sauvasi tukea saan, Ne antavat lohtua vaivaan. Sun kanssasi käyn kodin rauhaan.
6. Siks kulkea tahdon sun kanssasi näin Ne vuoteni, jotka sä annat. Maan muuttuvan murheista lähtiessäin Sä haavojes turvissa kannat Sun kanssasi taivahan riemuun.
Aikaisempi ja edellinen Siionin Kannel, numero 30.
Kitos Mika! Jeesuksen veri, puhdas evankeliumi pelastaa. Kun lakia ja ihmisten tekoja sekoitetaa lakiin, niin tulee soppa, joka vie harhaan ja kadottaa.
Kiitos Jumalalle!
TAIVAAN LEIPÄ
Jumalan sanan tulee olla kristityn elämänaine. Mitä talo on ihmiselle, laidun eläimelle, kallio vuorikauriille ja virta kalalle, sitä on pyhä kirja uskovalle sielulle.
Armon välähdyksiä Lutherin seurassa, s. 25, Uusi Tie, 2004.
Kirkko purjehtii tämän maailman merellä. Jumala on sen perämies, enkelit soutajia, kaikki pyhät sen lastina, keskellä kohoaa pyhä risti mastona, ja siinä liehuvat evankeliumin purjeet, jotka Pyhän Hengen tuulen puhaltamina täyttävät ja ajavat sen paratiisiin ja iankaikkisen rauhan satamaan. Sen kompassina Jumalan sana, sen purjeena usko, sen takilana rakkaus, sen ankkurina toivo, ankkuriketjuna rukous ja sen ankkuripohjana Jumalan uskollisuus.
Kirkkoisä Krysostomos (347-407)
Sillä on hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta. Hebr. 13:9
Samoin kuin omena, jonka omin käsin poimit puusta, jossa se on kasvanut, on muita makeampi, samoin vesi, jonka ammennat sen juuri pulputessa vesisuonesta, raikkaampi, ja viini makeampi, kun saat ottaa sen ruukusta, johon se alun perin pantiin kypsymään, samoin on jumalallisilla kirjoituksilla omalaatuinen tuoksunsa ja ne henkivät selittämätöntä aitoutta, jos luemme niitä sillä kielellä, jolla ne alun perin kirjoittivat ne miehet, jotka osalta saivat kuulla ne pyhästä ja taivaallisesta suusta, osalta saman Hengen täyttäminä ovat ne meille välittäneet.
Erasmus Rotterdamilainen (1465 t. 1466-1536) kreikankielisen UT:n esipuheessa 1516 (suom. Heikki Koskenniemi). Esipuheessa Aarne Toivanen, Luemme Novumia, 1980 Oy Gaudeamus Ab.
Paavali toteaa Roomalaiskirjeessä: ”että me nyt hänen verensä kautta vanhurskaiksi tulleet olemme” (Room. 5:9, Biblia 1776). Seuraavassa esitän lyhyen lainauksen Fredrik Gabriel Hedbergiltä eräästä hänen kirjeestään vuodelta 1844: ”Niin siinä selvästi lukee, että me olemme vanhurskautetut Kristuksen veressä. Milloin? Epäilemättä jo silloin, kun hänen verensä puolestamme ristillä vuoti.”
Meillä ei ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Hepr. 4:15.
Vaikka ei kukaan ihminen ymmärtäisi meitä, oi, onpa yksi ystävä, jolle meidän vain tarvitsee varsin yksinkertaisesti puhella tilastamme, miten laitamme on. Aina sielun synkimpään yöhön, aina syvimpiin kärsimyksiin ja tuskallisimpiin kiusauksiin hänen kokemuksensa ylettyy. Et voi olla missään pimeydessä, (Ps. 27:1 KR 1992, Miika 7:8) jossa ei hänkin olisi ollut; ei mikään ohdake voi haavoittaa sinua, minkä takia ei hänenkin sydämensä olisi vuotanut verta; ei mikään palava nuoli voi osua sinuun, mikä ei olisi hänenkin päätään kohti ammuttu. Hän osaa kyllä armahtaa, niin, usko se vain, rakas sielu, että joka kerta ollessasi sulattimessa ja sulattajan käydessä ohitsesi, suuri, pyhä rakkaudesta rikas äidinsydän vuotaa verta taivaassa säälistä sinuun.
Friedrich Wilhelm Krummacher, Armoa armosta, s. 124-125, SLEY, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.