Sosiaalipsykologiaa opiskellessani törmäsin kiinnostavaan ilmiöön nimeltä kontrollin illuusio. Se tarkoittaa, että tutkimusten mukaan ihmiset keskimäärin arvioivat mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin epärealistisen korkeiksi. Heillä on siis harhainen käsitys toimintavapaudestaan.
No, tämä ei ehkä vielä yllätä. Mutta löytyy yksi ihmisryhmä, jolla ei tätä kontrollin illuusiota esiinny: masentuneet ihmiset. Heillä ei siis ole epärealistisia käsityksiä vaikutusmahdollisuuksistaan, vaan he hamottavat mahdolisuudet keskimäärin sellaisiksi kuin ne tosiasiallisesti ovat. (Tämä tuskin suuresti lohduttaa vaikeasti masentunutta. Luultavasti ihminen olisi mieluummin epärealistinen ja hyvinvoiva.)
Summauksena: Jos vapaus on sitä, että ihminen uskoo voivansa vaikuttaa asioihin, totuus ei siis aina teekään vapaaksi vaan pikemminkin sairaaksi. Henkinen hyvinvointi ja ympäristön havaitseminen objektiivisesti ja oikein eivät siis aina liity yhteen. Itsepetoksella näyttää olevan tärkeä henkistä hyvinvointia ylläpitävä vaikutus.
Jäin miettimään, miten tämä näkyy hengellisellä kentällä. Voisiko ajatella kärjistäen niin, että ratkaisukeskeistä uskonnollisuutta kannattavat ihmiset ovat keskimäärin mieleltään terveitä epärealisteja? He kuvittelevat, että ihminen voi vaikuttaa iäisyyskohtaloonsa omilla ratkaisuillaan. Körttiläisyyteen taipuvaiset armon ikävöitsijät taas edustavat ehkä useammin masentunutta realismia? Heille on selvää, että pelastus on yksin Jumalan käsissä, eikä ihmisellä ole mahdollisuutta siihen vaikuttaa. (Toki tässä erona edelliseen kappaleeseen on se, että körttiläinen harvoin haluaa vaihtaa ratkaisukeskeisen kristityn housuihin. Hän ei ole valmis luopumaan masentavasta realismistaan. En minä ainakaan 🙂
Pekka. Luulen ymärtäväni pointtisi, mutta ongelma tulee siitä, mitä termillä ”ratkaisun julistaminen” tarkoitetaan ja mitä siihen sisällytetään. Totta kai osalla meistä on selkeitä kääntymiskokemuksia eikä niitä tule tai tarvitse turhentaa. Joku voi jopa hyötyä ”päätöksen tekemisestä” ja siitä, että hän tunnistaa olevansa Jumalan puhuttelussa. Mutta jos tästä tehdään jokin kaava ja opillinen malli siitä, että ihminen pelastuu nimenomaan tekemällä uskonratkaisun, ollaan syvästi ongelmallisella tiellä. Sekä teologisesti että psykologisesti.
Marko. ”Mutta jos tästä tehdään jokin kaava ja opillinen malli siitä, että ihminen pelastuu nimenomaan tekemällä uskonratkaisun, ollaan syvästi ongelmallisella tiellä. Sekä teologisesti että psykologisesti”.
Tästäkin voidaan olla yhtä mieltä. Pelastus tapahtuu monin tavoin, koska on kyse elämästä, eikä mistään sähkömiehen ”virtakaavioista”.
Me kaikki tarvitsemme mahdollisimman terveen opin tueksemme, sitten minun kokemus on, että Jumala toimii aika suvereenisti meidän erilaisten oppiemme ja oppimattomuutemmekin seassa. Tietysti kun on 500 vuotta luterilaista historiaa pakaasissa ollaan eri ilanteessa opin kanssa kuin jossain vastaperustetussa uuden testamentin puhdasto oppia toteuttavassa uudessa seurakunnassa. Pitää vaan osata näitä eroja eritellä niin että ymmärtää missä missäkin seurakunnassa menneään.
Siinähän se ongelman ydin juuri onkin, että omasta kokemuksesta tehdään oppi jonka mukaan asioita tarkastellaan. Jotkut krsitityt ovat välillä kovasti väitelleet siitä, miten tullaan uskoon. Pyhän Hengen työ on aina sitä ettemme käsitä siitä sen enempää, kuin tuulen puhalluksesta. Emme tiedä mistä se tulee, emmekä mihin on matkalla. Vaikutusen kyllä haitsemme ja sen, että ihmisiä tulee uskoon erilaisin tavoin. Luojallamme on kyky tehdä lapsia hyvin monella tavalla.
Juuri näin Marko!
Tekeekö totuus vapaaksi vai masentaako? Jos katsoo lain alla, niin varmasti masentaa, mutta Kristuksessa Totuus tekee riemu mielen ja ilo tulvii yli äyräiden.
Ja kuten Martti aikaisemmin kirjoitti: ilo ei tee ihmisestä surutonta.
Kristinusko onkin maailman positiivisin asia. ”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa!” kirjoitti Paavali viimeisinä vuosinaan Rooman vankilassa.
Emilian tuumaukset liittyvät masennuksen psykologiaan. Masentunut ihminen on masentunut juuri siksi ,että hän on menettänyt tarpeellisen illuusion siitä ,että elämä toiveitten mukaan ,ei tule tapahtumaan. Kyseessä on negatiivinen realismi.
Depressiivinen tarvitsee toivoa ,vaikka se olisi vain mahdollinen illuusio toivon toteutumisen mahdollisuudesta. Realismi, mistä depression yhteydessä voi puhua, on kokemus minänsä sen osan menettämisestä joka luuli että minä on rakastetuksi tulemisen arvoinen, mutta nyt huomaa ja kokee että näin ei ollutkaan.
Mutta jatkossa , kun on hyväksynyt ja ymmärtänyt menetysten välttämättömyyden tulee kokemus totuudesta, siitä että aikaisempi elämä oli rakennettu mahdottomien tai väärien perusteiden päälle. Kun sen ymmärtää niin olpettaa syyttämästä itseään ja sitten voi alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen.
Ei parannusta ilman totuutta. Ratkaisukristillisyys ja siihen liittyvä seurakuntaelämä ruokkii ihmisen suuruushaaveita, niitä jotka syntyvät siitä että nyt kuulutaan tähän hienoon ja ainutlaatuiseen , superhienojen saarnaajien ylläpitämään yhteisöön.
Körttiläisyydessä on parhaimmillaan sisään rakennettu puolustusmekanismi suuruusharhoihin nähden . Joskus ongelmaksi voi tulla kokemus omasta erikoisuudesta kun virsien avulla pääsee laskeutumaan omaan surupohjaansa. Jopa itselleen salaista ylpeyttä siitä ,että ei monikaan ymmärrä elämän surumielisyyttä kun minä kokemusteni kanssa. Ylpeys ,joka sitten arkielämässä näkyy hyväntahtoisena ymmärryksenä ymmärtämättömien ihmisten elämää kohtaan.
On hiukan eri asia keskustella opista, kuin väittää toisen suunnan opetusta harhaopiksi. Vaikea on löytää mistään yhtä erimielistä porukaa, kuin oikeiden uskovien joukosta. Oli hieno oivallus tajuta miten tuo hengellisen kontrollin illuusio ohjaa meidänkin keskustelujamme salakavalalla tavalla. Tai ainakin pyrkii siihen.
Tulin aikanaan näihin keskuteluihin mukaan juuri sen tähden, että voisin keskustella opillisista kysymyksistä. Aidot keskustelut vain ovat jääneet aika vähäisiksi, koska tuo em. illuusio hallitsee meitä niin voimakkaasti.
Tämä ajatus siitä, että juuri meillä on oikea oppi, kuuluu minusta kristillisyyteen, siis ihmisten osuuteen siinä. Se on yleismaailmallinen ja olen nähnyt se kaikissa maanosissa. On siis kivaa olla oikeassa, ja myös turvallista. Ei tässä minusta ole tämän kummempaa. Minä suon tämän oikeassa olemisen mielelläni kaikille uskoville vaikka opit olisiva i9lmeisen lapsellisia. Rajat menevät jehovalaisissa ja mormoneissa jne. joita en tietenkään hyväksy.
Pappimme ajatus sopii ratkaisukristilliseen kuvioon kivasti, vaikka hän ei sitä näytä kannattavnkaan.
Pappi sanoi jotenkin näin :”kasteessa meidät kannetaan Vapahtajan syliin. Siinä saamme kasvaa. Sitten jossain vaiheessa päätämme sen lähdemmekö Vapahtajaa seuraamaan.”
Siinä lapsi ratkaisee haluaako yhä seurata Vapahtaaja. Sama ratkaisukeskeisyys taitaa seurata meitä läpi elämän. Oma osuutemme näissä ratkaisuissa on usein vastaanhangoittelu.
Pekka. Pahoitteluni etukäteen… Juuri tuollaisella tavalla papin EI PITÄISI esittää kastetuksi tulemisen ja Kristuksen seuraamista koskevan päätöksen välistä suhdetta kastepuheessa:) Kaikki luterilaisen kirkon nimekkäätkään viranhaltijat eivät ole eri syistä osanneet pysyä oman kirkkonsa kasteopissa sellaisena kuin se esitetään esimerkiksi Isossa ja Vähässä katekismuksessa. Ilmiö ei ole uusi – harhailu alkoi viimeistään 1800-luvulla enkä minäkään ole aina osannut todistaa sen puolesta niin selkeästi kuin olisi pitänyt…
Marko Sjöblom sanoppa nyt sitten selkeästi mitä mielestäsi kasteessa vauvalle tapahtuu?
Saako vauva Pyhän Hengen, tämä on uudestisyntymän tärkeä asia?
Juuri tuo Markon tapa esittää asia on se mikä oikeaoppiuudessa tympii. Kerrotaan miten väärässä toinen on mutta ei perustella väitettä millään tavalla.
Kiitos blogista! Herättää vilkasta keskustelua.
Körttiläiset ovat raamatullisia. Koska kaikki kuolevat Aadamissa ja kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, niin silloin on turha mussuttaa kirkolliskokouksien päätöksistä ja tunnustuskirjoista, ettei niin ole. Ongelma tulkinnoissa tulee paljolti siitä, ettei pelastusoppi ole Ut:n mukainen, vaan ihmisen mukainen, siis sisäpiirilahkolaisten määrittelemä. Jos ihmettelee, miksi juutalaisuus harhautui, siis teki syntiä, niin kannattaa katsoa peiliin. Sieltä löytyy vastaus.
Aikoinaan helluntailaisuutta moitittiin siitä, että sen jäsenissä on poikkeuksellisen paljon mielenterveysongelmia. Saarnapöntöstä vakuutettiin ongelman olevan se, että liike kerää mielenterveysongelmaisia. No, toki varmaan kerää, kun joka tuutista huudettiin, että Jeesus on täällä ja parantaa. Kävi vain niin, ettei parantunut, vaan ongelmat pahenivat, kun muiden ongelmien päälle laskettiin sata pahempaa ongelmaa. Ensimmäiseksi kivireppu selkään, että osaa elää helluntailaisena esikuvana ja Kristuksen kuvana. Ei siitä kukaan perustervekään selviä, jos tosissaan yrittää.
Kun usko sairastuttaa sen sijaan, että totuuden pitäisi vapauttaa, niin oppi on perustuksia myöten mätä. Terve oppi vapauttaa, koska se lähtee siitä, että kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, kukin vuorollaan. Terveessä opissa ei tarvitse murehtia päivästä päivään omaisten puolesta, että kun he eivät usko, niin joutuvat helvettiin tmv.
Uskontojen uhrit järjestö tekee paljon tärkeämpää työtä kuin mikään sisäpiirilahko. Se koettaa vapauttaa epäterveiden oppien syövästä.
Mielenkiintoinen kysymys on se, miksi jotkut viihtyvät niin erinomaisesti sisäpiirilahkoissa. Mitä se kertoo heistä?
Tapio osuu naulan kantaan, terve oppi vapauttaa. Hedelmistä puu tunnetaan.
Ismo Malinen onko nyt niin että kun ”näet” esim että joku ryhmä on vainonnut toisuskoisia (tappanut) niin sillä ryhmällä ei ole tervettä oppia?
Pekka Pesonen ja Ari Pasanen. Taitaa olla aika lopettaa tämä vähän aiheesta harhautunut keskustelu, jota Markku Hirn on yrittänyt palauttaa oikeaan suuntaan. Pekka: Pahoitteluni – en halua olla töykeä. Parhaita minun tuntemiani luterilaisia evankelioinnin opetuksia ovat Veith: Löysin luterilaisuuden ja perusteellisempi Valleskey: Me uskomme – sen tähden me puhumme. Lue vaikka itse läpi Vähän katekismuksen selitys kasteesta ja III uskonkappaleen selitys ja pohdi itse niiden raamatullisten linjausten pohjalta oma vastauksesi. Jotenkin näin minä sanoisin: Kasteessa me pääsemme iästä riippumatta osallisiksi Kristuksesta ja koko pelastuksesta, uudestisynnymme Jumalan lapsiksi ja saamme Pyhän Hengen (=tulemme uskoon jos emme aikaisemmin ole uskoneet), syntien anteeksiannon sekä kutsun kristilliseen elämään. Saamme uskoa tämän koko loppuelämämme ajan ja kun lankeamme, saamme alkaa alusta. Ratkaisun teon asemesta kastetulta saa ja tuleekin kysyä, onko kasteesta ja Kristuksesta uskottu oikein ja onko se/Kristus saanut vaikuttaa elämässä sen mitä pitääkin? Sekä rohkaista nyt uskomaan ja ripittäytymään, jos uskomisen puoli on välillä ollut selvästi ”katkolla”. Ja jos joku on kastamaton, ohjataan sananjulistuksella Kristuksen luo ja kasteelle sekä seurakuntaan. Selkeästi mutta aralla mielellä hengellistä väkivaltaa varoen. Samalla tulin kai vastanneeksi myös Arille. Kastetuille ei siis julisteta ratkaisujen tekemistä vaan lakia JA evankeliumia eri painotuksilla. Ei opeteta kaikkien kastettujen pääsyä taivaaseen vaan luotetaan siihen, että hyvä Jumala vie työnsä päätökseen sanansa (julistetun ja kastevedessä olevan) välityksellä. Ihmistä opastetaan vastuulliseen Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Kaikki, jotka on kastettu ja jotka uskovat, pääsevät Jumalan armosta taivaaseen kuten joku joskus kiteytti. Tässä olemme kuitenkin itse kunkin painotuksista riippumatta ratkaisevalla vedenjakajalla: joko ammennamme perinteisen ja jakamattoman kristikunnan linjauksista painottaen Jumalan pelastavaa työtä sanassa ja sakramenteissa tai lähdemme anglosaksisen kristillisyyden linjoille painottamaan ihmisen työtä vastaanottajana, ratkaisijana tms. Hyvää viikonloppua kaikille ja palataan asiaan joskus tulevaisuudessa jos tarve vaatii.
Kiitos vastauksesta mutta tuo kaikki on jostain katekismuksesta ja näin ollen se ei ole Jumalan Sanaa ja evankeliumia.
Jos pienillä lapsillaolisi Pyhä Henki joka kirkastaisi heille Jeesusta niin tuskimpa yksikään heistä uskoisi joulupukkiin, sillä eikö Pyhä Henki kirkasta Totuutta?
Missä kohtaa kertomani papin lausahdus eroaa katekismuksen opetuksesta? Taisi olla vain niin että Marko näki papin sanoissa joitan, mitä niissä ei ollut..
Lainataanpa Ari Pasaselle vastaukseksi Raamatun jakeita:
Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Hän pelasti meidät laupeutensa mukaan uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, jonka Hengen hän runsaasti vuodatti meihin meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, että me vanhurskautettuina hänen armonsa kautta tulisimme iankaikkisen elämän perillisiksi toivon mukaan, Tämä sana on varma.
Me olemme Kristuksen kanssa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.
Katekismus kertoo teoriassa sen miten asioiden uskotaan olevan. Käytäntö ei kuitenkaan ole aina ihan sama asia. Eikä teorialla voi kaikkea muutakaan todellisuutta täysin kuvata. Joku voi tuntea kristillisen opin sisällön erittäin hyvin, mutta ei itse vättämättä ole uskova. Toinen voi olla uskova, vaikka opillinen käsityskyky on tosi hataralla pohjalla.