Toisesta kristillisestä perinteestä oppiminen ekumeenisena mahdollisuutena

Kun erilaiset kohtaavat, yleensä joko pyritään tekemään toisesta samanlainen kuin minä/me tai sitten kritiikittömästi ihannoidaan ruohoa aidan toisella puolen. Molemmille asennoitumistavoille on tyypillistä aidon kohtaamisen ja siihen liittyvien mahdollisuuksien avoimen ja rehellisen hyödyntämisen puute. Nykyajan verkottuneessa todellisuudessa on kuitenkin voitu entistä paremmin havaita, miten osaamisresurssien saaminen verkon ulottuville lisää mahdollisuuksia kehittyä ja oppia. Ihanteelliset visiot "avoimesta lähdekoodista" ja sen yhteisöllisestä kehittelystä ilman kaupallisia pyyteitä on tosin uuden teknologisen harvainvallan aikana jouduttu hylkäämään.

Kirkko on ainutkertaisten persoonien yhteisö, jota yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen Vapahtajana Raamatun pohjalta. Kirkossa Kristuksen ruumiina on erilaisia jäseniä, jotka kaikki ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta, Jumalan kansaa - Pyhän Hengen temppeli. Kaikki yhteisöt tarvitsevat toimiakseen erot rakentavasti sovittavaa yksimielisyyttä tietyistä perusasioista, joihin yhdessä sitoudutaan vapaaehtoisesti - ainakin ideaalitilanteessa.

Yksimielisyys ei kuitenkaan ole kirkossakaan yhdenmuotoisuutta (uniformity). Sama sanoma voidaan sanoittaa eri tavoin eri aikoina ja eri paikoissa sisällön katoamatta. Samat perusdokumentithan toimivat yhteisenä lähtökohtana. Nämä uskon perusdokumentit ovat syntyneet kiteytyminä suuren paineen alla, uskon helminä. Kriisitilanteissa tarvitaan yleensä enemmän yhdenmukaisuutta kuin rauhan tilassa, kun on aikaa keskustella ja perustella.

Valtiolliseen kontrollijärjestelmään ja tribalistiseen tai nationalistiseen eetokseen sekoittuneena tai totalitarisia piirteitä saaneen vallitsevan aatemaailman paineessa yhtenäisyyden vaatimus on kuitenkin nykyisinkin vaarassa johtaa kristillisen vapauden hengen vastaiseen ja diskriminoivaan lakihenkisyyteen myös kirkoissa. Historiallinen esimerkki tästä on vaikkapa hollantilaisen reformoidun kirkon (E-Afrikka) tuki Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmälle. 1960-luvulla Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkot arvostelivat sitä voimakkaasti, minkä seurauksena kirkko vetäytyi KMN:n jäsenyydestä. E-Afrikan hollantilainen reformoitu kirkko hyväksyttiin kuitenkin uudelleen jäseneksi KMN:on Trondheimissa 2016.

Uudemmassa ekumeenisessa keskustelussa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, mitä kirkollinen perinne voi oppia toisesta kirkollisesta traditiosta omien vammojensa hoitamiseksi ja hoitaakseen kutsumustaan - joka kristillisillä kirkoilla evankeliumin lähettiläinä on yhteinen! - paremmin. Mallia kutsutaan reseptiiviseksi ekumeniaksi. Reseptiiviisyys = toiselta vastaanottava. Huomionarvoista on, että tämä ekumeeninen malli on saanut syntynsä etenkin roomalaiskatolilaisten teologien parissa. Tunnetuin nimi on Paul Murray Durhamin yliopistosta. Mallia on kehitelty ja käytetty ensimmäisten joukossa katolisten ja anglikaanien kansainvälisessä dialogissa.

Myös suomalaisten luterilaisten on hyvä mennä peilin eteen ja kysyä, mitä me tästä voimme oppia sisarilta ja veljiltä Kristuksessa, kun katsomme omia haavojamme ja haasteitamme. Tämä edellyttää toki luottamusta ja toisen sekä oman itsen tuntemista, jotta oppimisprosessi ei vääristy kilpailuhenkiseksi "teollisuusvakoiluksi", jossa ei myönnetä, että toiselta on opittu jotakin arvokasta. Ekumeniassa ei toimita toisiamme - eli toista Kristuksen asialle olevaa - vastaan vaan yhteisen tehtävän suuntaisesti erilaisine vahvuuksinemme. Jakautumisen haava tulee näkyviin pelkona ja epäluottamuksena, joka halvaannuttaa ja sulkee silmät toiselta. Ekumenian hyvät tavat puolestaan voimaannuttavat.

Esimerkiksi luterilaisuudessa on jo pitkään nähty heikkoudeksi se, että etenkin 1700-luvun valistusrationalismin seurauksena on läntisessä luterilaisuudessa korostettu liiaksi pään tietoa ja arkisuutta. Tämä on tullut näkyviin rukouselämän ja yleisen spiritualiteetin köyhtymisenä. Yksi näkyvä esimerkki vastaliikkeestä on ollut vaikkapa liturgisen vaatetuksen, kirkkotekstiilien ja yleensäkin kirkkotaiteen rikastaminen. Ekumeenisten kohtaamisten vauhdittamana olemme oppineet kääntämään katseemme myös oman perinteen helmiin ajatellen spiritualiteettia - ajatelkaamme vaikkapa luterilaisten Bachin ja Paul Gerhardin ansioita kirkkomusiikissa ja virsilaulussa sekä alttaritauluja. Myös Suomesta löytyy monia virsirunouden taitajia, kirkkomaalareita, -muusikkoja ja kirkonrakentajia. Tietynlaista reseptiivistä ekumeniaa on se, mitä olemme saaneet vastaanottaa keskiajan kirkoissamme säilyneen aarteiston kautta, tuoreimpana esimerkkinä innostus Hattulan vanhan kirkon seinämaalauksista ja pyhiinvaellukset historiallisilla reiteillä sekä uusissa lähikohteissa niiden historiaa ja merkitystä yleensä valottaen virsien, rukousten ja ehtoollisen matkaevästä nauttien.

Suomessa olemme joihinkin kirkkoihin, mutta etenkin yksityisen havainnollisen hartauselämän tueksi ja kotialttareita värittämään saaneet vastaanottaa etenkin ortodoksisesta perinteestä ikonien maailman helmiä. Myös ortodoksinen kirkkolaulu, liturgia, pyhiinvaellukset, kirkkotekstiilien ja kirkkovuoden rikkaus ja suitsutus ylös nousevia rukouksia ja pyhän läsnäoloa havainnollistamassa ovat olleet omiaan stimuloimaan luovuutta myös luterilaisessa kirkossa. Meillä on luterilaisina rakkaat kirkot ja muut kirkon/kirkollisen järjestön paikat, joihin liittyy muistoja ja jotka tukevat juurevaa hengellisyyttä. Toki lisääntyneen matkailun ja netin kautta olemme myös ammentaneet uutta eri paikoista ja eri kristillistä yhteisöistä.

Helluntaiherätyksen karismaattisuus Niilo Yli-Vainion johdolla opetti meitä suhtautumaan luontevammin karismaattisiin ilmiöihin myös luterilaisessa kirkossa. Apostoli Paavalin opetus pätee tänäkin päivänä ja luterilaisina meillä on edelleen opittavaa Pyhän Hengen teologiasta ja toiminnasta eri perinteistä. Helluntailaisuus ja yleensä niin kutsutut vapaat suunnat ovat osaltaan herätelleet ottamaan vakavasti kirkon ja seurakuntien tavoittavan työn. Olemme hitaasti oppimassa, että vanha toimintaympäristö on muuttunut ja missionaarisuus ja missionaalisuus kuuluu myös luterilaisille tai voi panna lapun luukulle ja luovuttaa soihdun muille. Lähetystyössä tämä visio on meillä ollut perinteisesti vahva, mutta nyt on nähtävä lähetyksen suunnan muuttuneen kaikkialta kaikkialle. Kaste on kutsu missionaarisuuteen eli opetuslapseuteen, Kristuksen seuraamiseen.

Roomalaiskatolinen kirkko on Suomessa pieni, mutta monikansallinen ja kansainvälinen sekä kulttuurienvälinen. Katolinen kirkko on pitkään ollut Kristuksen kirkon maailmanlaajan luonteen keskeinen havainnollistaja lähetystyön ja ekumeenisten organisaatioiden ohella. Vatikaanin II kirkolliskokous käynnisti monia prosesseja liturgisesta uudistumisesta, raamatunkäytöstä, kirkosta vieraantuneita etsivät työn, kasvatuksen ja koulutuksen, kirkon yhteiskunnallisen vaikuttamisen, ekumenian ja uskontodialogin, kirkon uuden yhteisöllisyyden jne. suhteen, joita olemme osin suoraan, osin välikäsien kautta voineet oppia ja muokata luterilaisille sopivaksi. Luther oli aikanaan antanut keskeisiä virikkeitä monillekin näistä uudistuksista, tärkeimpänä Raamatun merkityksen korostaminen, mutta myös virsilaulun, kirkon yhteisöllisen kommuunioluonteen ja yhteisen pappeuden merkityksen avaaminen. Onpa nähty Lutherin myös liittyneen varhaiskirkolliseen virkateologiaan, jota Vatikaanin II kirkolliskokous myös hyödynsi ja kehitti katolisessa kontekstissa. Vaikutus on siis ollut tosiasiallisesti molemminpuolista ja edelleen on.

Anglikaaneilta olemme oppineet paljon ajatellen niin virsirunoutta, pyhäkoulua, perhejumalanpalvelusta, hengellistä ohjausta kuin nykyisiä Fresh expressions-liikkeen kokeilevia työtapoja, Tulkoon sinun valtakuntasi-rukouskampanjaa, psalmirukoilun ja rukoushetkien merkitystä tänään, kirkonjohtajien puolesta rukoilemista kautta maailman jne. Edelleenkin tulemme vielä jälkijunassa missionaarisen kirkon toimintatapoja opetellessa maallistuneen Euroopan kontekstissa. Sama pätee myös Saksan evankeliseen kirkkoon. Lutherin maan kirkoilla on edelleen annettavaa, matkakumppanuutta yhteisessä veneessä monine yhteisine haasteinemme digitalisaatiosta nuorten tavoittamiseen.

Luterilaisina olemme voineet avata näköaloja anglikaaneille ja myös Saksan luterilaisille liittyen esimerkiksi rippikoululeireihin ja isostoimintaan sekä Tuomas-messuun. Anglikaaneihin on tehnyt vaikutuksen Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen toimintaresurssit, luterilaisiin puolestaan se, että anglikaanit hoitavat vapaaehtoistyönä monet asiat. Tämä eli luterilaisillekin teologisesti keskeinen asia kirkon yhteisöllisyydestä ja sen konkretisoitumisena yhteisen pappeuden eli jokaisen seurakuntalaisen konkreettisen vastuullisuuden - Kristuksen seuraamisen - opettelussa meillä on edelleen paljon oppimista - keskiössä kuitenkin evankeliumin hyvä uutinen ja sen kärkenä sanoma pelastuksesta yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Tämän sanoman merkitystä saamme sitäkin joskus opetella uudestaan kuuntelemalla, miten muut sen tuovat esiin - apostoli Paavalin ja hänen julistamansa Ristiinnaulitun ja Ylösnousseen jalanjäljillä.

Kirjoittaja

Tomi Karttunen

Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.