Kirkossa käymisen vaikeus
En ole vuosiin käynyt aktiivisesti kirkossa.
Koronakriisi oli yksi syy siihen. Monet kirkot olivat pitkiä aikoja täysin kiinni. Jumalanpalvelukset toimitettiin suljetuin ovin.
Syyt itselleni ovat myös olleet henkilökohtaisia. Aloin voimaan huonosti kirkossa. Toipumiseen saattoi mennä päiviä.
Vuorotyö on myös ollut itselleni esteenä. Ihminen ei välttämättä jaksa tai yksinkertaisesti ehdi kirkkoon. Lepopäivän pyhittäminen on yksi käskyistä, mutta vapaapäivä voi olla vaikkapa torstai. Harvassa kirkossa on jumalanpalvelukset torstaisin.
Useimmiten kirkot ovat sitä paitsi suljettuja. Ei niissä noin vain voi vierailla, jos vaikkapa satunnaisena torstaina kirkossa haluaisi käväistä. Mielestäni yksi hengellisesti virkistävin juttu on piipahdus kirkossa.
Oma tilanteeni ei ole mitenkään poikkeuksellinen, ei edes papiston jäsenenä. Suurin osa kirkon jäsenistä eivät käy usein kirkossa. Moni käy vain kourallisen kertaa koko elämänsä aikana kirkossa.
Tilanteesta saa olla surullinen. Onhan ihanne elävä jäsenyys ja osallistuttava yhteisö. Niin kauan kuin kirkollisverot kelpaavat kannattaa kuitenkin välttää poissaolevien sättimistä.
Kriisit ovat oiva tilaisuus kirkolle pohtia itseään ja tehtäväänsä. Tätä se on jokaiselle. Toivottavasti kirkko ottaa vaarin tilaisuudesta.
Ihminen ei ole kirkkoa varten, vaan kirkko on ihmistä ja itse asiassa koko maailmaa varten.
Anthony Bloom totesi, ettei kirkko ole mikään “eristynyt siirtokunta autiomaan keskellä”, vaan “maailman taakkoja” kantava yhteisö.
Useat mahdollisesti palaavat kirkkoihin varovaisesti, vähän kuin talviunilta, hengellisesti siristelen.
Anthony Bloom -lainaus on Ilarion Alfejevin kirjasta Uskon mysteeri - Johdatus ortodoksiseen dogmaattiseen teologiaan (2008).
12 kommenttia
Luther kirjoitti 1500-luvulla, että kirkossa on käytävä usein. Ellei henkilö osallistu ehtoolliseen kerran vuodessa, on syytä epäillä, onko hän kristitty.
En tiedä tarkoittiko Luther Jumalan aikaa, jos yksi vuosi on tuhat vuotta eli toisin sanoen, että ehtoolliselle pitäisi osallistua kerran tuhannessa vuodessa.
Laiskuus käydä kirkossa johtuu monista syistä. Joskus ottaa muzakki aivoon, joskus kieli. Miksi toimittaa venäjäksi tai kirkkoslaaviksi, jos paikalla ei ole kuin korkeintaan yksi näitä taitava jäsen ja patriarkaatin kielikin on kreikka. Aina löytyy turhaantumisen aiheita.
”Laiskuus” ja ”turhaantuneisuus” ovat osittaisia käännöksiä antiikin termille acedia. Ne eivät ilmaise sitä täyteläisesti, mutta toisaalta eroakin on liioiteltu. Acedia on Evagrioksen keskipäivän demoni, joka kiinnittää huomion muualle kuin tähdättyyn eräänlaisen hengellisen väsymyksen seurauksena.
Lars Ahlbäck. Jos ei sinulla ole läheistä yhteytä Jeesukseen, toisinsanoen et ole sydämen tasolla uskossa, niin saarnasi saattaa olla pinnallista mielenkiinnotonta, joka ei jää kuulijalle ajatuksissa elämään. Suurimmaksi syyksi kirkot ovat melko tuhjinä, kun ei rukoilla, että Jeesus saisi täyttää papit sekä kuulijat Pyhällä Hengellä,
Erkko Järvinen. Toivon, että et arvostele ortodoksisen kirkon isää pietistis-evankelikaalis-protestanttisilla kriteereillä, jotka ovat lisäksi hyvin spekulatiivisia. Uupumus voi ihan oikeasti kohdata myös ”Hengessä palavia”. Kirkkokunnasta ja uskoa/teologiaa sanoittavasta terminologiasta riippumatta.
Suomenkin kirkkohistoriasta tunnetaan termi ”ehtoollispakko”. Jokaisen kirkon jäsenen tuli vielä 1800-luvun lopulla käydä vähintään kerran vuodessa ehtoollisella. Tarkoitus on ollut alun perin sielunhoidollinen ”minimi”, jotta kukaan ei liukuisi pois pelastuksen osallisuudesta. Tavoite on siis ollut oikea ja hyvä. Keinon toimivuus ei. Mutta olen itsekin ollut messussa, jossa jäin pois ehtoolliselta. Pastori kysyi ihan asiallisesti syytä epätavalliseen menettelyyni. Johon vastasin.
Olen itse sitä mieltä, että Jumala pitää yllä uskon armonvälineiden kautta. Meidän puoleltamme hyvä tapa (=hartauselämä rutiineineen) varjelee ja kantaa meitä. Ja sen muodoissa voi olla kausittaisia vaihteluja, jos tarve vaatii.
Kiitos koskettavasta kuvauksesta. Itse muistan, kuinka uuvuin pidemmän aikaa sitten. Pidettävänäni oli joka sunnuntai kaksi jumalanpalvelusta sekä 1 – 2 toimitusta ja jokainen lauantai joko 4 tuntia vanhan mallista rippikoulua tai hautajaiset ja lisäksi erinäisiä muita hyvin rutiinin omaisia työtehtäviä. Uupumuksen laukaisivat kuitenkin työilmapiiriin liittyvät seikat, joista ei tässä sen enempää. Mutta tänäkin päivänä vältän oman seura- ja kirkkokunnan jumalanpalveluksia lomalla. Ihan jaksamisen vuoksi.
Itse olen huomannut rutiinin kantavan myös tällaisissa erämaissa: Hengellinen kirjallisuus ja seurat sekä perusprotestanttinen raamatunluku eli armonvälineiden osallisuus. Meidän uskomme tai jumalanpalveluksiin osallistuminen ei kuitenkaan kannattele Jumalaa vaan Jumala kannattelee meitä. Onneksi. Voimia ja Herramme siunausta!
Ilmoita asiaton kommentti